100 tarinaa ärtymys

100 tarinaa: Ärtymys

”Valitsin haastattelun tunteeksi ärtymyksen siksi, koska puhuin siitä just aamulla. Kiireestä ja ärtymyksestä. Usein ärtymys on ensimmäinen merkki semmoisesta, että on liian kiire tai alkaa väsyä, ja alkaa vastustamaan kaikkea. 

Ärtymys on mieto tunne, jos vertaa vaikka vihaan tai katkeruuteen tai joihinkin niiden tyyppisiin tuntemuksiin. Se on enemmän sellainen pintatunne. Se ei mene niin syvälle eikä se ota niin sielun päältä.

Ärtymykseen liittyy jollain tavalla adrenaliini ja kun adrenaliini menee elimistössä, se tuntuu vähän kaikkialla. On vaikea pysyä paikallaan, koska ärsyttää. Tai ainakin mun on: kädet huitoo tai tekisi mieli kävellä huonetta ympäri tai jotain muuta. On helppo ymmärtää, miksi jotkut ihmiset lähtevät lenkille, kun niitä oikein paljon vituttaa. Koska se varmaan helpottaa. En ole itse hirveästi sitä kokeillut, mutta voisin kuvitella, kun se adrenaliini jyllää, niin sen voimalla jaksaa juosta.

Ärtymyksessä on hyvää ja huonoa. Hyvää siinä on se, että se voi olla sellainen liikkeellepaneva voima. Tarpeeksi kauan, kun joku asia ärsyttää, niin sitten sille tekee jotain. Tai jos sama asia ärsyttää aina samalla tavalla, niin sitten sillekin tulee tehtyä jotain. Tai niin mä ainakin teen.

Kotioloissa mä osaan olla aika – joku vois sanoa – että aika inhottavakin. Omasta mielestä kekseliäs, kun mua ärsyttää. Esimerkiksi siinä, miten huomautan, kun mua ärsyttää ”kun joku muki on aina samassa paikassa miljoona kertaa” tai jotain muuta.

Yksi urheiluvalmentaja kertoi kerran, kun hänen teini-ikäinen tyttärensä oli aina paukuttanut huoneensa ovea, niin hän ei lopulta edes enää sanonut mitään, vaan kantoi sen oven kylmänviileästi vintille. Ei sitten ollut enää ovea mitä paukutella. Mulla on vähän samanlainen tapa, kun mitta tulee täyteen. Mä en välttämättä enää puhu mitään, vaan sit mä vaan toimin. Aikani jaksan sanoa ja sit kun en enää jaksa, mä vaan toimin. Ja olen ajatellut myös oman tyttäreni huoneen ovea. Että ehkä kannan sen vaan vintille. Ei ole sitten enää ovea mitä paukutella.

Se on jännä, miten omien vanhempien seurassa ärtyy paljon helpommin kuin yhtään missään muualla. Se varmaan liittyy jotenkin siihen, kun on pitkä historia, niin ne mittarit on tullut täyteen moneen kertaan – puolin ja toisin. Adrenaliinin lähtö liikkeelle on paljon matalampi kuin muiden ihmisten kanssa.

Äitienpäivänä somessa kiersi hauska video, jossa joku taantui teiniksi omien vanhempiensa seurassa. Se oli hauska. Katsoimme äitin kanssa videon ja tunnistimme kyllä tämän. Että erityisesti vanhempien kanssa ärtyy.

Yksi vähän pitkä tarina mulla on, kun oltiin meidän isän ja äitin  ja tyttäreni kanssa viime talvena käymässä Portugalissa ja mä lähdin sitten jo eläkeiässä olevan isäni kanssa kahdestaan retkelle. Mentiin Lissabonissa katsomaan Kristus-patsasta.

Siinä sitten tapahtui jo matkalla tosi paljon kaikenlaista: yksi matkamuisto tärähti asfalttiin ja meni rikki ja vuokra-autossa ei ollut renkaissa ilmaa. Mua ärsytti jo siinä vaiheessa, kun mun isä ei voinut siinä kohtaa ottaa miehenä vastaan apua. Mä sanoin, että menen englanniksi pyytämään paikallisilta, että jos ne auttaisi. Koska se laite, jolla laitetaan renkaisiin ilmaa, toimi jotenkin eri tavalla siellä. Mutta hänelle, suomalaisena miehenä, se ei käynyt. Nou, nou. Mä toin kuitenkin paikalle yhden paikallisen ja se auttoi. Siinä oli ollut kaikkea tällaista siis ensin.

Sitten me mennään tietulliin ja mä sanon isälle, että aja tota tiettyä vihreetä kaistaa pitkin. Sehän on ajanut niissä läpi Euroopan eli kyllähän se tietää käytännöt, mutta siinä tilanteessa se ajoi mun mielestä ihan tarkoituksella ja tahallaan, vähintään tietoisesti valiten toisenlaista vihreää kaistaa. Siinä luki portugaliksi ”asukkaille” eli se kaista on tarkoitettu niille, jotka asuu siellä.

Mä sanon sitten siihen, että ”Älä aja siihen, et ei siitä tuu yhtään mitään, et ei siitä tuu pääsee läpi”. Se ajaa vaan siihen ja me jäädään jumiin sellaseen tilanteeseen ja ne puomit menee meidän edestä kiinni ja noin tuhat portugalilaista tuuttaa meille ja tööttää ja raivoo ja nousee autoista, kun me ollaan tientukkona siellä.

Mä huudan meidän isälle, aika suhteellisen ärtyneenä, että ”Anna nyt käteistä rahaa, jotta mä pääsen lunastaa meidät ulos tästä”. Mä loikkaan autosta pois ja loikin sit vähän vaarallisestikin eri autokaistojen ja tietullin porttien välistä yhdelle puomille selittämään semmoselle portilla työskentelevälle sedälle englanniksi, että voisitsä tulla auttamaan. Se setä ei voi siltä toiselta portilta avata toista porttia eikä myöskään lähteä siltä seisomalta sinne meidän portille. Niin siinä me venataan sitten sitä setää. Kiusallisen pitkään. 

Meidän isä takoo sitä rattia kiroillen ja mä vaan huudan, että ”Turhaan sä taot sitä rattia, mähän sanoin sulle, että älä mene sille väärälle kaistalle ja, että miksi sun piti mennä siihen”. Sit kun me lopulta selvittiin siitä, ja kun päästiin siitä pois, niin isä haukkui portugalilaiset, kun kuulemma Espanjassa on niin paljon paremmat opasteet, kun ne on sentään englanniksi ja kun Portugalissa ei ole. Ja kun suomalainen ihminen ei voi ymmärtää näitä hommia.

Sit mä en puhunut sille muutamaan tuntiin mitään, kun mua ärsytti niin paljon, kun se ei voinut mennä vaan sille kaistalle, vaikka mä sanoin sille.

Sitä oli tosi paljon ylipäätänsä sellaista ärtymystä samalla reissulla. Ehkä se on vähän semmosta, kun huomaa, että omat vanhemmat vanhenee, niin ärtymykseen liittyy vähän sellaista suruakin. Kun alkaa ymmärtämään, että ne alkaa olemaan enemmän ehtoopuolella, niin ei oikein osaa käsitellä sitä surua ja sitten ärsyyntyy.

Ärtymys ei ole maailmanlopun asia. Eikä ärtymys tunteena ole maailmanloppu vaan varoitusmerkki. Viha voi olla maailmanloppu – niin kuin rakkauskin voi olla. Mutta ärtymys ei ole maailmanloppu. Se on vasta vain varoitusmerkki.”

 

~ Terhi, 34 

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 35/100.