100 tarinaa: Avoimuus

Vuonna 1993 YK loi kansainvälisen perheiden päivän, jota vietetään 15.5. Elämme vielä 26 vuotta myöhemmin aikaa, jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta olla kaikkialla maailmassa yhtä avoimia sen osalta, millainen heidän perheensä on. Tämä tunnetarina kertoo siitä. 
 
”Avoimuus on tunteena kevyt ja tyytyväinen olo siitä, ettei tarvitse salata jotain asiaa. Se on salaamisen vastakohta eli ei tarvitse pitää asiaa itsellään tai ei tarvitse hävetä, pelätä tai piilottaa mitään. Voi olla vaan. Avoimuus on positiivinen tai neutraali tunne.
 
Avoimuus tuntuu siltä, että mä saan olla oma itseni ja, että mä uskallan myös olla oma itseni. Fyysisesti se tuntuu siltä, että on ryhti.
 
Olet olemassa niin kuin muutkin. Sun ei tarvii rytistää itseäsi pieneksi vaan voit olla avoin – ihan fyysisesti avoin, sun eleiltäsi ja muutenkin.
 
Mulla on semmoinen tarina avoimuudesta. Mä olen naisen kanssa parisuhteessa. Mä olin jo ennen kun valmistuin monta, monta, monta vuotta sitten.
 
Mun vanhemmatkin ajatteli, onko mulla mitään tulevaisuutta ja uraakaan, jos mä kerron tästä. Mä ajattelin, että totta kai mä voin kertoa.
 
No, sitten kävi niin, että tulin syrjityksi työnhaussa ja tulin vähän varovaiseksi. Kun on juristi ja töissä konservatiivisessa ympäristössä niin eihän sitä voi kertoa, että sä olet gay.
 
Ja sitten tuli ero ja sitten eron jälkeen, kun menin töihin nykyiseen työpaikkaan, niin mä vaan jotenkin sensuroin itseni, enkä ollut avoin. Puhuin, että ”exä” ja puhuin ”lapsista, joilla on kaksi kotia”. Ei tarvinnut kertoa kenen kanssa olin ollut naimisissa ja mikä mun suuntautuminen on tai mitään muutakaan. Ja kun mä tapasin mun uuden kumppanin, ei tarvinnut vieläkään kertoa, kun ei oltu naimisissa.
 
Tätä jatkui monta vuotta. Monet mun työyhteisöstä tiesi kyllä. Ne, jolle olin kertonut henkilökohtaisesti. Mutta mä en ollut mitenkään erityisen avoin, vaikka koin, että en ollut varsinaisesti kaapissakaan.
 
Sitten kävin pari vuotta sitten sellaisessa LGBT-henkisessä Master Classissa, jossa puhuttiin lesbo, gay, bi ja trans -porukan kanssa johtajuudesta. Siellä oli siis johtajia ja heille kaikille oli itsestäänselvää, että he ovat täysin avoimia kaikille. Silloin vasta tajusin, että mä en itseasiassa olekaan. Että mä vaan lopetan puhumisen mun perheestä jossain vaiheessa. Mä en kutsu vaikka mun työkavereita tai ketään sellaista kotiini. Tai mä en puolituttujen kanssa puhu mun perheestä.
 
On niin helppoa sanoa, että ”me tehtiin mun miehen kanssa sitä tai tätä” tai ”me mentiin miehen ja lasten kanssa sinne tai tänne”. Se freimaa sut tietyksi tyypiksi. Jos mä sanoisin, että ”mun vaimo sitä tai tätä”, niin kaikki olisivat, että ”ahaa, mitä”. Se löisi leiman otsaan ja sen takia mä pidin sen salassa. Tai sanotaan, että en salassa, mutta en myöskään avoimesti kertonut.
 
Ja sitten mä tajusin, että näin se on ollut, ja päätin, että mä muutan sen ja kerron kaikille ihan suoraan näin ja avoimesti enkä sitä piilottele. Että näin se on.
 
Ensimmäinen kerta oli, kun mä menin naisjohtajien mentorointiohjelman ensimmäiseen kokoontumiseen. Siellä oli satakunta johtoportaan naista, mentoreita ja muita. Oli lyhyt esittäytymiskierros ja kaikki sanoivat, että ”mä oon tätä ja mun mies siellä ja on mun lapset on tätä”.
 
Sitten mä sanoin, että ”mun vaimoni on siellä ja mun lapseni on täällä”. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Se oli ihan hirveen helpottavaa. Kun kaikki tiesi, se oli niin hirveen helpottavaa.
 
Mä en piilottele sitä enää. Se on ollut ihan hirveen helpottavaa. Ja itse asiassa ihmiset ymmärtää tosi hyvin.
 
Tämähän ei ole mahdollista joka paikassa maailmassa. Meillä on täällä Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa sellainen tilanne, että mä voin olla avoin, mutta joka paikassa en voi olla.
 
Esimerkiksi kun mä menen työmatkalle Kiinaan. Niin en mä puhu siellä mun perheestä. Erityisesti idässä, jos olemme perheen kanssa lomalla ja ne paikalliset luulee, että me ollaan sisaruksia, niin en mä korjaa niitä. Se on turvallisuuskysymys.
 
Valitettavaa, että näin on, mutta sitten on taas helpottunut, kun pääsen kotiin. Vaikka en mä nyt täälläkään ala jokaiselle taksikuskille selvittämään, että me ollaan pariskunta eikä sisaruksia. Mitä se sille kuskille kuuluu.
 
Se on kyllä oikeesti iso juttu sun elämässä. Kuvittele, ettet sä pystyisi puhumaan mitään sun perheestä kenellekään. Sen takia, että siellä on joku suuri häpeällinen salaisuus. Meillä ei ole onneksi tällaista enää.”
 
~ Sonja, äiti, vaimo ja johtaja, 44
 
 
 
Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 22/100.