100 tarinaa: Enemmän Sirpoja politiikkaan

Olen ollut mukana politiikassa jostain 80-luvulta alkaen. Tavalla tai toisella. Kaikenlaista on tullut nähtyä ja kuultua. Niin ja tietysti luettua iltapäivälehdistä tai muista tärkeistä totuudentorvista. Sillä kokemuksella voin ehkä itsekin toimia nyt sellaisena.

Koulussa minulle opetettiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Oma arkihavaintoni on, että usein ne asiat ovat vain sivutuote oman egonsa pönkittämiselle, vallanlinnakkeille ja koukeroiselle kielelle. Stubbimaisesti voisi siis todeta kolme pointtia miksi politiikka on perseestä:

  • Minä-keskeisyys
  • Hyvä veli -verkostot
  • Diibadaaba.

Ihminen menee kielellisesti pilalle asettuessaan käytettäväksi politiikan saralla. Politiikassa pitää puhua tietyllä tavalla. Muuten ei ole uskottava poliitikko. Tämä tuli paljastavan näkyväksi, kun Maria Ohisalo edusti Vihreitä telkkarin puheenjohtajatentissä viime syksynä. Kun konkariklaani möykkäsi omaa diipaansa, Maria puhui ymmärrettävästi ja rauhallisesti. Pelkään, että joku laittaa Ohisalon johonkin politiikan retoriikkakouluun ja siellä pilaantuu taas yksi selväsanainen.

Sirpa Pietikäinen on kova mimmi. Juuri sellainen Sirpa, jota tämä maailma tarvitsee politiikkaan.

Sirpa tuomittiin rattijuopumuksesta talvella 2003. Sirpa oli ajanut kännissä autonsa lumipenkkaan Hämeenlinnan asemalla keskellä yötä palattuaan hoitamasta politiikan velvollisuuksiaan. Tämän jälkeen Sirpa jätti eduskunnan. Tätä ennen Sirpa oli päässyt eduskuntaan nuorena ja naisena sekä toiminut todella kovana ympäristöministerinä aikana, jolloin ilmastonmuutosta ei ollut olemassa juuri kenenkään elämässä. Sirpan maailmassa oli. Siis vuonna 1991.

Eduskunnasta ei ole luopunut oma-aloitteisesti monikaan muu rikoksesta tuomittu kansanedustaja. Siis Suomessa. Esimerkiksi Ruotsissa Mona Sahlin lähti riksdagenista kuin leppäkeihäs ostettuaan omia ostoksia valtion luottokortilla.

Olen kehitellyt oman täysin tieteettömän nelikentän politiikassa toimiville tyypeille. Politiikkaan lähtevät, sinne halajavat ja siellä olevat voitaisiin jakaa nelikenttään, joiden janat risteävät akseleilla ”minä-me” ja ”äly-tunne”. Tällä nelikentällä ei näy puolue eikä se itse asia eli politiikka. Tällä kentällä näkyy eniten se motiivi, miksi joku on politiikassa.

Tältä kentältä puuttuu toki valta-vastuu -akseli. Se on jo täysin oma lukunsa. Vastuuttomat, itsekeskeiset ja ”musta tuntuu tältä” -asenteella eteenpäin höyryävät ovat todella vaarallista porukkaa.

Nämä Sirpat ovat älyllisiä me-ihmisiä. Sellaisia politiikka tarvitsisi enemmän. Valitettavasti kokemukseni sanoo, että politiikka on pullollaan minä-ihmisiä ja omista tunteikkaista kokemuksista kumpuava omaan napaan tuijottaminen kytkettynä kaikkitietävyyteen syöksee Suomea syvälle suohon.

No, mikä minä olen Sirpaa arvioimaan. En minä häntä tunne. Olen vain seuraillut sivusta hänen toimintaansa. Ja sitä kuinka hän rattijuopumuksen jälkeen palasi politiikkaan. EU-parlamenttiin, jossa hän on tehnyt aktiivista työtä sekä ilmasto- että tasa-arvoasioiden puolesta. Yhtäkään ”tässä minä olen ihanan elämäni ympäröimänä” -haastattelua ei ole osunut silmiini.

Sirpa ei ole ainoa Sirpa politiikassa. Kyllä heitä siellä on, mutta aivan liian vähän.

Tyttäreni asettui ala-koulussa oppilaskuntaedustajaehdokkaaksi. Hänen vaalimottonsa oli:

”Lisää kouluviihtyvyyttä ja enemmän henkilökohtaisuutta opetussuunnitelmiin”.

Hänet valittiin edustamaan oppilaita. Ensimmäisen kokouksen jälkeen tämä demokratiapumppu sai täystyrmäyksen.

”Ne kaikki muut syö siellä vaan pullaa. Ei niitä mikään oikea asia kiinnosta”, purki tytär pettymystään.

Samalla hän ilmoitti, ettei enää koskaan lähde tämän jälkeen moiseen pelleilyyn. Tämän pestin hän hoitaa loppuun, mutta never again. Tämä päätös on pitänyt. Ja hänet tuntien – saattaa pitääkin. 

Pojistani nuorin – se vilkkusilmä – on myös toiminut oppilaskuntaedustajana. Asettuessaan ehdolle, hän perusteli asiaa: ”Siellä saa keksiä ja mehua”.

Hän myös totesi, että ”olisi kiva joskus vielä olla presidentti”. Jep, jep.

Ehkä näitä keksinsyöjiä on politiikassa liikaa. He oleskelevat mieluusti kekkereillä ja halailevat tai läimivät toisiaan selkään ja jaarittelevat tiettyyn sävyyn niitä näitä.

Ei kai tässä voi muuta kuin toivoa: Punkkia politiikkaan – perkele!

Järjestimme Kalliolassa Arvorulettia-ilmiöillan, jossa yhtenä puhujana oli Helene Auramo, joka on politiikan tuore kasvo. Toivon hänelle rutkasti sirpa-asennetta tulevalle poliittiselle uralleen. Helenen ja muiden (Pekka Haavisto, Mercedes Bentso, Antti Siika-aho ja Tumppi Varonen) keskustelun voit katsoa täältä.

No, en minä mitään oikeasti tiedä. Nämä taitavat olla tällaisia tunnetason juttuja. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tarinoita yhdistävät Kalliolan Setlementin arvot sekä yhteisöllemme tärkeät teemat. Tämä tarina on 3/100.