100 tarinaa: Hankalia akkoja ja kovia ämmiä

Kun erosin, minua neuvottiin jättämään johtajan hommat. Ei naisjohtaja voi hoitaa äitiyttään sille kuuluvalla vakavuudella. No, en ottanut lopareita. Sen sijaan palkkasin lastenhoitajan. Jos olisin ollut mies, päähäni olisi kasvanut sädekehä.

Tuosta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta silti epäilen, että asiaan ei ole tullut sen suurempaa muutosta. Maailma on erilainen naisille ja miehille. Näin vain on.

Maailma on jaettu miesten ja naisten maailmoiksi. Ammatit ovat naisten ja miesten ammatteja. Koulutusurat ovat eriytyneitä. Palvelut suunnataan naisille tai miehille. Samoin tuotteet. Tarpeet ja odotukset toiminnasta tai käytöksestä ovat samoin erilaisia. Naisten ja miesten vapaa-aika ja harrastukset ovat sukupuolittuneita. Myös työttömyys ja syrjäytyminen on erilaista naisilla ja miehillä.

Itse asiassa en keksi mitään mikä ei olisi sukupuolittunutta; jaettu naisten ja miesten asioiksi, eritelty tyttöjen ja poikien tavoiksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että miesten ja naisten välinen erilaisuus näkyy kaikkialla – yhtä lailla työelämässä kuin arkielämässä kotona. Esimerkiksi Perheen ajankäyttötutkimus toteaa, että perheen äidit tekevät edelleen enemmän kotitöitä kuin miehet. Nelihenkisessä perheessä kotitöihin käytetystä ajasta äidin osuus oli noin 70 prosenttia, isän noin 20 prosenttia, lasten vastatessa lopusta. Onko reilua?

En ole valmis puolustelemaan miehiä – enkä naisia. Voin vain todeta, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Heidän maailmansa on erilainen.

Se on ymmärrettävä. Se on ymmärrettävää.

Hector laulaa:

”on sota välillä kissojen ja koirien,

on sota välillä heikkojen ja vahvojen,

on sota välillä suurien ja pienien,

on sota välillä ihmisten ja eläinten.”

Hän ei laula, että naisten ja miesten välillä olisi sota. Koska näin ei ole.

Erilaisuus ei tarkoita sitä, että tulisi pysäyttää miehet ja naiset vastakkaisasetteluasetelmiin.  Eikä pidä pistää meitä naisia ja niitä miehiä vastakohdiksi. Eikä myöskään stereotypioida liikaa.

Naisen osallistumisella työelämään on Suomessa pitkät perinteet. Silti – naiset valitettavasti kokevat miehiä useammin syrjintää työpaikoilla. Syrjintä toteutuu palkkakysymyksissä, urakehityksessä sekä palautteenannon puuttumisena. Kolmetoista prosenttia naisista toimii esimiestehtävissä, heidän alaisinaan oli enimmäkseen naisia ja vain 10 prosentilla miehistä oli naisesimies. Jatkuvasti kuuluu kuiskauksia lasikatosta, joka estää naisten etenemisen ylimpään johtoon.

En tiedä lasikatosta, mutta määrätietoinen urasuuntautunut nainen on vääränlainen. Samoilla ominaisuuksilla omaavaa miestä läimitään selkään ja kehutaan hyväksi jätkäksi tai kovaksi kaveriksi. Nainen on hankala akka. Okei, myönnetään joskus myös kova ämmä. Mutta se ei ole kehuksi tarkoitettu määritelmä.

Ilman niitä kovia ämmiä naisten elämä olisi aika toisenlaista tänä päivänä vuonna 2019. Tarkoitan sellaisia kovia ämmiä kuin vaikka Miina Sillanpää, Alli Trygg, Helvi Sipilä, Vappu Taipale, Tarja Halonen, Riitta Uosukainen, Heidi Hautala tai Annika Saarikko. Niin tai Minna Canth, jonka päivää vietetään tasa-arvonpäivänä.

Ei ole miesten ja naisten maailma tasa-arvoinen. Ei ole. Kaikki tietävät, että naisen euro on se kuuluisa reilut 80 senttiä. Eli ei palkkatasa-arvoa…

Naiset ovat muuten kovia tyyppejä. He pystyvät yhdistämään moninaiset roolit.

Tässä kohtaa myönnän: olen jo vuosia suosinut rekrytoinneissa yhtä ryhmää. Töitä tekeviä naisia, joilla on lapsia.

Pyydän anteeksi ja perustelen: he ovat pirun hyviä organisoimaan, he ovat ajankäytön mestareita, he ovat tehokkaita ja he osaavat priorisoida. Lisäksi he ovat hyviä kommunikoimaan. No, ehkä tämä oli yleistys, mutta todeksi havaittu monta kertaa. 

Minullahan on ne neljä lasta. Kolme vanhinta on poikia. Kun nuorin syntyi, se tyttö, pojat iloitsivat: Äiti, nyt sullakin on pari. Pojat olivat oikeassa. Meistä tuli pari. Mikään ei ole niin mukavaa kuin todeta ”että tehdään jotain tyttöporukassa”.

Kun olin poikien äiti väitin, ettei sillä sukupuolella ole niin väliä. Että kasvatan poikia kuten kasvattaisin tyttöjä. Kun tyttö syntyi, huomasin aika nopeasti, että tyttöjen ja poikien maailmat olivat aivan erilaiset. Kotiin ilmestyi vaaleanpunaista hörsöä ja kotileikkejä, brätsejä ja barbeja, meikkejä ja korkokenkiä.

No, mikäs sen mukavampaa – ja välillä haastavampaa – kuin elää uudestaan niitä omakohtaisestikin koettuja tuntemuksia tytöstä naiseksi kasvamisessa. Aina ei ole helppoa.

Naisena on hieno elää. Me äidit ja tyttäret olemme elämää täynnä.

Herra seurassa – sanotaan.

Hyvä veli -kerhot – väitetään.

Me poijaat keskenään – todetaan.

Entä ihanat naiset yhdessä? Kerrankin siskot suosisivat ja tytöt toimisivat käsikynkässä. Tänään pitäisi olla se päivä, jolloin naisvoima näyttäytyy ja näyttää tehonsa. Tyttöporukassa – kuten tyttäreni toteaa.

Unohtamatta niitä rohkeita, määrätietoisia ja vahvoja miehiä, jotka ajavat naisten asiaa. Miehiä, jotka ovat kovia jätkiä. Sellaisia naisasian puolestapuhujia ja hankalien akkojen tukijoita ja kovien ämmiä kannustajia.

Hei ihanaa, että tässä maailmassa on kovia mimmejä! Naisethan kuitenkin toimivat yhteiskunnan eri kentillä – miesten rinnalla, miesten tukena ja miesten kannustamina ja yhdessä muiden naisten kanssa. Mikä näistä asetelmista on sitten se helpoin ja tuloksellisin tasa-arvon kannalta? Sitä ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 15/100.