100 tarinaa: Häpeä

”Häpeä on jotenkin musertava tai araksi tekevä tunne. Häpeässä on sellainen arkuus tai rikkinäisyys, ”minä en kelpaa” -tunne. Tavallaan häpeä liittyy siihen, että haluaisi vähän piilottaa jotain. Jotain sellaista, ettei saa olla oma itsensä. Jollain tapaa häpeä on elämää hidastava.

Jotenkin se on jännä, että häpeän tunne ei liity vain pelkästään siihen, mitä minä tunnen, vaan aina siinä on kuvitelma siitä, mitä toiset tuntee tai mitä toiset ajattelee.

Alipukeutumistarina on sopivan kepeä tapa tarkastella häpeää. Muistan, että olen ollut kerran tilaisuudessa, jossa kaikilla oli tiukasti kravatit kaulassa. Paitsi yhdellä. Se pointti on se, että kun kaikilla oli tiukasti kravatit, niin se oli aidosti yhtäkkiä se normaali. Että näin sitä nyt ollaan.

Minullakin oli kravatti kaulassa, tukevasti ylös vedettynä, napakasti kurkun tuntumaan. Sitten siellä oli yksi henkilö paikalla ja hänellä ei ollut kravattia. Hänellä oli kyllä kauluspaita ja puku päällä, mutta ei kravattia. Niin ensimmäisen tapaamispäivän aikana havahduin siihen, että yhtäkkiä hän lähti kesken kaiken pois ja tuli takaisin kravatti kaulassa.

Jollain tapaa häpeä on kyllä suoraan suhteessa yhteisölliseen paineeseen ja ikään kuin tavallaan oman minuuden sovittamista suhteessa toisiin ihmisiin.

Mä olen monesti ajatellut sitä sanontaa: ”Sietääkin hävetä”. Koska joissain tilanteissa häpeä on jopa suorastaan suojaava ja vähän ehkä opastavakin tunne siitä, miten häpeää omassa sisimmässään tuntee.

Luulen, että häpeä on fyysisesti vähän eri ihmisillä eri paikoissa. Huomaan, että mulla se on vatsa. Vatsan seutu on jotenkin sellainen. Se on vähän sellainen närästyksen oloinen tunnelma, sellaista huonovointisuutta, että tulee olo, ettei kaikki ole ikään kuin hyvin.

Toisaalta olisi helppo sanoa, että se tunne on suoraan kasvoissa, koska yleisenä käsitteenä puhutaan, että ”menettää kasvonsa”. Mutta kun mietin, mitä se mun sisikunnassa oikeasti tarkoittaa, niin se on enemmän vatsa kuin kasvot. Sellainen tunne tuntuu enemmän vatsassa.

Kun vaikka ajattelee mielenterveyden teemojen näkökulmasta, niin häpeä on suurimpia syitä siihen, miksi ihmiset ei uskalla hakeutua hoitoon. Sitä ajattelee jotenkin, että tämä on vain minun kokemus. Silloin kun ihminen on heikoimmillaan, sitä ajattelee, ettei kellään muulla ole tätä tunnetta. Että kellään muulla ei satu vatsan alapohjasta niin kuin minua sattuu. Ja ettei kellään ole niin arka olo kuin minulla just nyt.  Ja varmaan se aiheuttaa sen, että siitä häpeästä tulee ikään kuin vallitseva. Siitä tulee sua niin kuin ohjaava, mutta heti kun sä alat suhteuttamaan sitä toisiin ihmisiin ja heti kun häpeästä tulee jaettu häpeä, niin se ei olekaan häpeä, vaan se ryhtyy lähentelemään normaaliutta. Mitä enemmän häpeää jakaa ja mitä enemmän on niitä ihmisiä, jotka sen saman häpeä-teeman tai aiheen alle kiinnittyy, niin sitä helpompaa on olla.

Mä luulen, että ainoa ratkaisu häpeän musertamiseksi on se, että me jaetaan enemmän asioita, joita me kuvittelemme tapahtuvan vain minulle.

Kyllä mulla on monta kertaa ollut sellaisia tilanteita, joissa eri syistä olen tuntenut syvää häpeää. Jotenkin se on aina kiinnittynyt suhteessa toisiin ihmisiin. Tällaiset henkilökohtaiset häpeän tunteet ovat jotenkin intiimejäkin asioita. Mä tunnistan monia sellaisia tosi intiimejä hetkiä ja sen takia niistä ei tee mieli edes jutella. Minä kuvittelen mielessäni, että muilla on tietynlaiset odotukset ja mä jotenkin havahdun siihen, että mä en ole yhtään sitä, mitä ne muut odottaa.

Näitä häpeätarinoita jättää taakseen ja niitä yrittää sulkea pois mielestään. Heti kun niitä alkaa ajattelemaan, ne on aika kipeitä ja inhottavia tunteita. Sitten ne aiheuttaa sen, kun ne kaivaa menneisyyden plakkarista esiin ja alkaa kertomaan niitä, niin yhä edelleen herää esiin se häpeän tunne. Ja ensimmäinen kysymys on, että onko edes sopivaa kertoa tätä tarinaa. Sen takia minulle on hankalaa löytää joku tietty tarinan tynkä tähän.”

~ Mies, 54

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 37/100.