100 tarinaa intohimo

100 tarinaa: Intohimo

”Intohimo on sellainen asia, josta ihmiset ei yleensä puhu. Johtuen siitä, että se on sellainen hämärä tunne. Ensinnäkin intohimo voi olla tunne tai toiseksi idea. Idea vaikka siitä, millä tavalla ihmiset suhtautuvat työhönsä. Puhutaan, että joku suhtautuu intohimoisesti työhönsä ja näin.  

On tärkeää, että ihmiset omassa elämässään miettisivät, mitä se intohimo on. Koska se voi olla sellainen voimavara. Intohimo voi sillä tavalla olla tärkeää, että se tuo vastapainoa sellaisille keskiluokkaisille hyveille, joissa on sitten kaikkea muuta kuin intohimoa.

Intohimoa kuvataan perinteisesti esimerkiksi kirjallisuudessa, että se olisi jotakin paloa. Joo, se voi olla paloa. Esimerkiksi kun kuvataan mentaliteetteja kuten vaikka kansallisia mentaliteetteja. Voidaan kuvata vaikkapa eteläamerikkalainen, argentiinalainen tango. Se on intohimoinen tai sitä voi tanssia intohimoisesti. Siinä se tulee – se perinteinen tapa ajatella.

Mä ajattelisin, että intohimo voisi olla myös analyyttisempaa ja kytkeytyä jotenkin merkityksellisyyteen. Että kun jokin asia tuntuu merkitykselliseltä ja se herättää tunteita, joten se on niin kuin intohimoa. Se yhteys sen asian ja sen tekemisen tavan kanssa.

Musta tuntuu, että intohimo voi tuntua vähän niin kuin kaikkialla kehossa. Intohimo on just sellainen, että se voi olla iloa ja surua samaan aikaan. Tai varmasti näin onkin. Jos ajattelee vaikka rakkaussuhdetta, johon intohimo usein liitetään. Niin siinähän intohimo tuottaa usein harmia ja se voi usein tuottaa epätoivottuja asioita. Niinku vaikka – no, kun vaikka sitä rakkaussuhdetta ajattelee, niin ihmiset sanoo, että niillä oli intohimoinen suhde jonkun muun kuin oman kumppaninsa kanssa. Eli siihen voi liittyä tällainen petos ja silloin se ei tunnu kovin hyvältä ja sillä voi päätyä satuttamaan muita ihmisiä.

Luulen, että intohimossa on mulle sen takia jotakin tosi tärkeää, koska olen aina ajatellut, että jos mulla on intohimoa, niin mulla on merkitystä. Siis niin kuin kaikissa asioissa. Ihmissuhteissa, työssä – siinä ne mulle tärkeimmät tulikin. Tai mun oma harrastus – toi kuntosaliharrastus, mitä oon tehnyt. Niin mä olen ajatellut, että sitäkin täytyy tehdä jotenkin intohimoisesti, jotta se olisi tärkeätä ja merkityksellistä.

Mä oon aina ollut sillä tavalla hyvin oman tien kulkija. Mun on pitänyt aina löytää joku merkitys kaikesta mitä mä teen. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olin menossa armeijaan ja mulle tapahtui sellainen herääminen, että mä en halunnutkaan mennä sinne enää. Sellainen tyyppi, jonka mä tunsin siihen aikaan ja joka oli Aseistakieltäytyjäliiton edustaja, selitti mulle miksi se armeija ei ole ainut oikea vaihtoehto, vaan miksi voi valita toisin. Hänellä oli omassa puheessaan tällainen hyvin intohimoinen sävy. Mä sanoinkin hänelle, että ”sinä suhtaudut asiaasi hyvin intohimoisesti.”

Ja oikeastaan siinä kohtaa mä päätin, että mä en mene armeijaan ja menin lopulta siviilipalvelukseen ja päädyin Aseistakieltäytyjäliiton listoille levittämään papereita, joissa kerrottiin armeijasta enemmän. Ja yhtäkkiä mulla alkoi 19–20-vuotiaana tällainen aktivistin ura hetkeksi. Siitä lähtien siitä on tullut mun tapa suhtautua yhteiskunnallisiin asioihin eli ne herättää tunteita ja ne herättää intohimoja asioihin puolesta tai vastaan. Vaikka se loppui ja muuttui toisenlaiseksi intohimoksi. Mutta se oli mun intohimon hetki. Tai yksi näistä hetkistä.

Sillä hetkellä löysin identiteettini laajemminkin. Se oli sellaista aikaa, että tuli poliittisia mielipiteitä ja näin. Se oli sellaista itsensä löytämisen aikaa. Negatiivista se oli siinä mielessä, että musta tuntui, että en toimi niiden odotusten mukaan mitä multa odotetaan. Esimerkiksi osa mun perheestä odotti, että mä meen armeijaan ja siinä kohtaa tuntui, kun mä toimin näiden omien inhohimojen mukaan, että sitten mä en toimi toisten odotusten mukaan. Siinä on tämmöinen ristiriita.

Intohimo jakaa ihmisiä. Se jakaa elämäntyylejä, se jakaa ihmisiä, se jakaa ehkä ajanjaksoja ihmisten elämässä. Usein ajatellaan, että nuoruus on intohimon aikaa ja sitten alkaa ruuhkavuodet, jotka ovat keskiluokkaisuuden aikaa.

Kaikille tuttu romaani, Arosusi, jonka olen lukenut ja, joka on ehkä sellanen tärkeä yhteiskunnallisen vaikuttamisen kirja. Siinähän intohimo asetetaan vastakkain tämmöisen porvarillisuuden kanssa. Keskiluokkainen elämäntapa edustaa sellaista järkevää elämäntapaa, jossa pidetään huolta terveydestä ja pidetään huolta, että rahaa riittää ensi vuonnakin ja tehdään asioita niin että ne ei herättäisi hirveän suuria intohimoja. Koska se intohimo on tietynlainen riski. Ja intohimo on sellainen mikä voi myös rikkoa kaiken.

Eli tähän romaaniin vedoten mä olen aina kokenut, että erityisesti nuorempana mun intohimo on ollut ihmissuhteissa sellainen jakava asia. Jossain vaiheessa mä esimerkiksi ajattelin, että tärkeintä esimerkiksi naisten kanssa suhteiluissa on se, että on kivaa heidän kanssaan ja, että meillä on räiskyvää rakkautta ja seksiä ja näin. Ja mä ajattelin, että tällainen avoin suhde mahdollistaa sen intohimon ja kun multa kysyttiin, mikä on ihmissuhteesi perusta, mä vastasin että ”intohimo”. Se, että rakastaa rajusti ja tuntee elävänsä. Tämä on tällainen, mikä usein intohimoon liitetään: sä tunnet eläväsi jokaisena hetkenä ja sä voit jotenkin kauttaaltaan olla siinä.

Mikä on intohimon vastakohta? Hankala kysymys, koska kuten sanoin niin intohimossa on myös jotain järkevää ja analyyttista, kun se yhdistyy siihen merkitykseen. Intohimoton olisi yksinkertaisesti sanottuna valjua. Valju voisi olla oikea sana. Siinä hämää kuitenkin joku. Intohimon voi kääntää päälaelleen niin, että siitä tulee apatiaa. Nyt mä sen sanoin! Voiko apatia olla intohimon vastakohta. Niin se on. Apatia.”

~ Mies, 34

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 33/100.