100 tarinaa: Juhlapyhät ovat julmia

Pääsiäisen pyhät ovat ohi. Monen mielestä onneksi. Tosin pääsiäinen on varmasti pyhistä se helpoin. Pääsiäismielikuvaan ei sisälly sitä yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa viettää sitä. Kun jouluna ei syö kinkkua ja laatikoita, ei millään mahdu normiin. Pääsiäisenä on yksinkertaisempaa olla ruokavalioltaan se mikä on. Pääsiäinen joustaa, joulu ei. Myöskään erilaisia sukurasitteita ei pääsiäiseen sisälly samassa mittakaavassa kuin jouluun.

Kirkollisilla juhlapyhillä on oma rytminsä ja pitkä historiallinen perinteensä. Ja jokainen näistä traditioista perustaa paikkaansa valtauskonnon syklissä. Pääsiäisen jälkeen seuraava kirkollinen juhlapyhä on helatorstai. Sitä ennen ehditään viettää arkipyhää vielä työläisten juhlan, vapun merkeissä.

Viime viikon Hesarissa kirjoitettiin, kuinka pääkaupunkiseudulla evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut reilusti alle kymmenessä vuodessa. Helsingissä noin puolet porukasta kuuluu kirkkoon. Eli noin puolet ei kuulu. Syitä on useita. Moni ihminen kuuluu johonkin muuhun uskontokuntaan ja moni ei mihinkään. Mikäli ei kuulu mihinkään, syinä lienee ajatus, ettei usko kirkkoon tai jumalaan – tai ettei halua maksaa kirkollisveroa.

Mietin tuossa pääsiäisenä, että se on oikeastaan kumma juhla. Sillä ei ole samaa jäsentynyttä merkitystä kuin joululla, vapulla tai juhannuksella.

Toki pääsiäinen on uskonnollisempi kuin mikään muu. Pääsiäisen sanoma ei ole tippaakaan kevyt, mutta aika harva sitä sen kummemmin pähkäilee. Yleensä nautitaan vain täysin siemauksin neljästä vapaapäivästä. Kevään ja kesän odotusta, vieraita, rentoilua, rästihommien kuromista, siivoamista, kyläilyä, ehkä mökkikauden avaus… Sellaista kevyttä kevätkivaa.

En tiedä kuinka monelle pääsiäisellä on oikeaa uskonnollista merkitystä.

Minun mielestäni pääsiäiseen sisältyy tosi kivoja perinteitä. Kun jouluna avataan kalenterinluukkuja, niin pääsiäiseen laskeudutaan paaston ja virpomisen muodossa.

Minun pentuni olivat muinoin kovia virpomaan. Viikkoa ennen palmusunnuntaita ruokapöytä muuttui koristelukeitaaksi. Ensin käytiin kaupassa (siihen aikaan vielä mahtavassa Tiimarissa) ostamassa kaikenlaista hienoa tilpehööriä, joilla oksat koristeltiin. Sitten alkoi aherrus, joka kesti viikon.

Meidän perheen normi oksa-askartelumäärä oli huippuvuosina noin 150-200 oksaa. Tarkastin niistä aina jokaisen.

Jokaisessa vitsassa piti olla riittävästi koristeita ja kiinnitettyinä niin, etteivät ne heti irtoa. Askartelun yhteydessä ideoitiin, miten kierrokselle pukeudutaan ja kenen kanssa kierretään.

Myönnän: yleensä viimeinen yö meni minultakin oksa-askartelutehtaassa. Hiki päässä oli sinun lastesi suklaamunat ansaittava.

Itse palmusunnuntai oli yhteisöllisyyden ihana ilmentymä. Aamusta asti lapset vaelsivat kivoissa naamiaisasuissa virpomassa. Talosta taloon kiersi pupuja, noitia, hiiriä, krokotiilejä, prinsessoja, Spidermaneja ja milloin mitäkin. Skaala oli aika lavea.

Minun porukalleni oli opetettu: ensin kysytään saako virpoa, mikäli lupa heltisi niin lorutetaan ja jokainen virpoja ojentaa yhden oksan vastaanottajalle ja palkan saatua (oli se millainen hyvänsä) kiitetään ja toivotetaan hyvää pääsiäistä. Tällainen kaava oli meidän asuinalueella tapana. Samalla systeemillä toimivat kaikki.

Talot olivat pääosin varautuneet hyvin ja odottivat virpojia. Ne talot tiedettiin, joihin ei saanut mennä.

Se oli mahtavaa aikaa. Sitten oksatehdas pikkuhiljaa pieneni.

Kierrokselle tarvittiin enää alle 50 vitsaa ja lopulta ei yhtään. Kukaan ei enää lähtenyt kierrokselle. Onneksi muita virpojia vielä löytyi naapurustosta.

Viime vuosi oli sitten ensimmäinen kerta, kun ketään ei enää tullut soittamaan ovikelloa, kukaan ei enää virponut. Tulipa halju olo. Surullinen ja tyhjä. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Alueen lapset ovat kasvaneet isoiksi, osa on jo muuttanut omiin koteihinsa, ja he vievät perinteen omiin piireihinsä sitten joskus, kun on sen aika. Jos siis haluavat. Pääsiäinen ei pakota jatkamaan perinteitä. Saa valita. Se on hyvä.

Mutta tänä vuonna ovikello soi ja siellä seisoi kolme virpojaa. Hihkuin riemusta.

He antoivat yhden vitsan. Vitsan, jossa ei ollut haaroja ja jossa oli huonosti kiinnitettynä kaksi kreppikukkaa. Perinne oli muuttunut toiseksi. Mutta ei sillä ollut niin väliä. Meidän koti oli virvottu: ”Virvon varvon, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuueks, vitsa sulle, palkka mulle!”. Luotan, että saimme onnea ensi vuodeksi.

Pääsiäisen virpominen jakaa ihmisiä. Virpominen on joidenkin mielestä kiva naamiaisleikki, jossa jaetaan hyvää mieltä ja kivoja koristeoksia ja saadaan suklaata palkaksi. Ja joillekin kerjäämistä ja noloa. Tässä kulminoituu pääsiäisen armollisuus. Molemmat tavat ovat yhtä hyväksyttäviä tapoja elää omaa pääsiäistä.

Muut pääsiäisen kommervenkit kuten mämmin syöminen ja munien maalaaminen ovat periaatteessa pääsiäisperinteitä, mutta epäilen, ettei monikaan näitä perinteitä kunnioita. Saati käy pääsiäisaamun jumalanpalveluksessa. Näin siis kuvittelen.

Yhtä kaikki: juhlapyhiin ja vuosisyklin juhliin sisältyy paljon nostalgiaa.

Kari Hotakainen onkin määritellyt hienosti nostalgian: ”Nostalgia on kotoisaa, se liittyy ydinperheisiin ja parisuhteisiin. Se vieroksuu yksinäisyyttä, se on yhteisyyden puolella. Nostalgia on suurten ikäluokkien tarpeeseen kudottu villapaita, joka lämmittää, kun ikkunoista vetää Länsi-Eurooppaan ja näköalaton nuori ketkuu nykivän musiikin tahdissa.”

Kaikenlaisia muistoja erilaisista juhlista ja niiden traditioista syntyy vuosien saatossa. Jokaisella joululla, juhannuksella, vapulla ja niin edelleen on perinteensä. Toki ne muuttavat muotoaan elämäntilanteen ja asuinpaikan mukaan.

Näihin samoihin juhliin sisältyy myös paljon odotuksia ja toiveita. Juhlapyhät ja loma-ajat ovatkin esimerkiksi erilaisten kriisipuhelimen sesonkiaikaa. Suurin osa juhlapyhien puheluista liittyy tavalla tai toisella ihmissuhdeongelmiin. Tosi usein myös yksinäisyyteen. Tai parisuhdeongelmiin. Pahimmillaan väkivaltaan. Hyvin tavallisesti kriisissä on osallisena päihteet.

Juhannukseen osuu yksi puhelupiikeistä: liikaa viinaa, sukuriitoja, paineita, pelkoa ja pettymyksiä. Niillä eväin saadaan keskikesän juhla pilattua.

Juhlapyhiin ladataan paljon odotuksia myös parisuhteen osalta. Kaiken tulisi olla täydellistä. Samanlaista kuin kaikilla muillakin. Sellaista kun akkainlehdessä konsanaan. Onko se sitten totta. Se olisi toinen tarina, mutta se jääköön sikseen.

Onneksi pääsiäinen oli jälleen. Juhlista jaloin. Kun juhannus tai joulu ovat niitä julmimpia. Tosin ei sitäkään voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 18/100.

 

Kuvat: Unsplash.com