kalliola 100 tarinaa katkeruus

100 tarinaa: Katkeruus

”Katkeruus on asia, jota kukaan meistä ei haluaisi myöntää. Meillä kaikilla on kuitenkin eriasteisia katkeruuksia. Me ollaan eriasteisesti katkeria yhdestä sun toisesta asiasta.

Mulle tää tuli hyvin ajankohtaiseksi sen takia, että mun äitini on – mitä todennäköisemmin – sairastunut muistisairauteen. Hän ei ole edes kauhean vanha. Me puhutaan suurten ikäluokkien ihmisestä, joka on vähän yli seitsemänkymppinen.

Nyt tämä katkeruus tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Jos ajattelee, että ihminen on kuin sipuli, josta otetaan kuori pois ja kuori pois ja kuori pois. Esimerkiksi Peer Gyntin tarinassa ei lopuksi ole ihmisestä mitään jäljellä, vaan ihmiset vain itkevät.

Niin samalla tavalla mun äidistäni – tän muistisairauden myötä – on kaikki normaalin kanssakäymisen ja kohteliaisuuden ja toisista ihmisistä kiinnostuneena olemisen kuoret kuoriutuneet pois. Myös arkipäiväinen oleminen ja tekeminen ja ajassa kiinni oleminen on – tän muistisairauden myötä – kuoriutunut pois ja jäljellä on vain; muistista kumpuavia katkeruuden aiheita. Aiheet eivät ole pelkästään lapsuuteen liittyviä kuten ihan sisarkateudesta tulevaa katkeruutta tai omien vanhempien aivan tällaisia ”tikkari on otettu suusta” -katkeruutta.

Osin nää aiheet tulevat sieltä hyvin varhaisesta lapsuudesta, mutta myös ystävistä aikuisiällä tai työpaikalla tapahtuneista vastoinkäymisistä. Nämä on asioita, joita hän ei ole koskaan kertonut mulle aiemmin. Mutta nyt tän muistisairauden myötä, kun nykyaika ei enää tartu aivokuoreen tai tietoisuuteen, jäljelle jää nää ihmisen katkerat muistot.

Mä olen miettinyt tätä myös omalta kannalta: voiko näin käydä myös minulle? Myös siskoni kanssa, kun me ollaan tätä äidin tilannetta käyty läpi, niin hänelläkin on sama huoli. Kun on kysynyt muiltakin ihmisiltä tästä kuviosta, niin tää on ilmeisesti tyypillistä muistisairaudessa. Että jos ihmisellä on yhtään jotain katkeruuden aihetta jäänyt elämässään jäljelle, niin sitten se ikään kuin kuoriutuu sieltä esiin.

Yhteiskunnallisesti tämä on jotenkin vielä pelottavampaa kuin vain sen yksilön ja oman äiti-suhteen kannalta. Eli jos mä jo yksilönä ajattelen, että toi mun äitini ei ole enää kauhean miellyttävää seuraa, kun se puhuu vaan niistä omista katkeruuksistaan eikä pysty enää olemaan millään tasolla läsnä, ei tässä päivässä eikä niissä ihmisissä, jotka hänen ympärillään on ja vielä välittää hänestä. Niin silloin näkee, että pikkuhiljaa tää ystävä- ja sukulaispiiri vain kaventuu, koska ihmiset eivät enää halua viettää aikaa, jos kuulee vain jotain katkeruuteen liittyvää jäpätystä.

Ja kun tätä miettii yhteiskunnallisesti, niin meillä on satojatuhansia muistisairaita tai lähes muistisairaita tai pian muistisairaita ihmisiä, joista suuresta osasta mitä todennäköisimmin kuoriutuu katkeria vanhuksia suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Ja se on helvetin pelottavaa.

Se on pelottavaa läheisten ja omaisten ja sukulaisten näkökulmasta, mutta se on myös pelottavaa kaikkien sosiaali- ja terveysalan työtä tekevien ihmisten parissa. Ajattele, millaista on tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä työpaikalla, jossa asiakkaat suurimmaksi osaksi ovat katkeria omasta elämästään ja olemassaolostaan. Ja joiden jutut vaan pyörii joidenkin menneiden pettymysten ja petetyksi tulemisen tunteiden parissa.

Me ihmetellään tällä hetkellä, mistä me saadaan ihmisiä tekemään töitä vanhusten kanssa ja puhutaan siitä, että se on niin rankkaa ja näin. Ja varmaan useimmille tulee mieleen, että se rankkuus tulee siitä, että siinä on nostamisia ja pitää alusastioita tyhjentää ja pitää yrittää syöttää jotain vastentahtoista vanhusta, joka ei halua avata suutaan. Mä luulen, että se on vain jäävuorenhuippu. Ne on vain niitä yksinkertaisia fysiologisia asioita, joita meidän on helppo ymmärtää, ja jotka toki tekevät myös työn rankaksi.

Mutta oikeasti, kun pikkuhiljaa alkaa miettimään, kun näkee oman vanhempansa kautta sen mielenmuutoksen, mä luulen, että se työn rankkuus tulee sitä kautta ja me ei olla vielä nähty yhtään mihin toi tulee menemään.

Kun katkeruuden vastakohta on kiitollisuus, niin pitäisikö meillä vanhustenhuollossa tai ylipäätään eläköityessä ihmisille tarjota jotain kiitollisuuskoulutusta tai kiitollisuusterapiaa tai jotain?

Koko alue pitäisi ennakoivasti ottaa haltuun, että ihmiset harjoittelisivat kiittämistä. Se on oikeasti nähtävissä. Mä näen sen omassa äidissäni. Se ei enää pysty kiittämään mistään. Hän on kiittämätön – ei sen takia, ettei hän osaisi kiittää – vaan sen takia, että se katkeruuden tunne tulee niin vahvasti. Hän kokee, että häntä on petetty tai häneltä on viety jotain ja näin. Ja itse joutuu oikeasti vääntämään rautalangasta että ”etkö sä ole kiitollinen, että tää toimii näin hyvin”  ja ”etkö sä oo kiitollinen, että sä voit tehdä turvallisesti näitä asioita”. Ja hän vastaa, että ”olenhan minä, mutta vää vää vää…”

Harjoittelu pitäisi aloittaa aikaisemmin. Vaikka kuulostaa teennäisen amerikkalaiselta tällainen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen ja tämmönen. Ehkä siinä onkin sitten perää. Jotenkin sitä pitäisi ennaltaehkäistä nämä tällaiset katkerat ajatukset.

Me puhutaan kuitenkin vaikka mun äitini tapauksessa ja usein ihmisten muistoissa tapauksista, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Aniharvalla meistä on niin kauhea lapsuus, että se on vain lähtökohtaisesti täynnä katkeruuden aiheita. On myös aurinkoisia päiviä ja mukavia muistoja. Niin ehkä juuri näiden asioiden kirjoittaminen tai sanoittaminen auttaa ihmistä, että ne ei häviä sieltä muistista. Muistihan on valikoiva. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän ymmärtää, että muisti on valikoiva. Me nähdään todennäköisesti enemmän tulevaisuuteen kuin mitä me nähdään menneisyyteen. Mehän koko ajan dynaamisesti muotoillaan sitä omaa elämäntarinaa ja muistikuvia siitä.

Ja ehkä tällainen kiitollisuuden sanoittaminen tai ääneen sanominen on juuri sellainen keino, jolla me muokataan aktiivisesti sitä meidän elämäntarinaa ja sitten kun meillä pikkuhiljaa alkaa tämä nykyhetki kadota muistisairauden seurauksena, niin sieltä ei ensimmäisenä sitten paljastu vain ainoastaan niitä pahimpia katkeria kokemuksia, joita ihmisellä on.

Aivothan on muokattavissa vielä aikuisenakin. Kun niitä sähköisiä signaaleja, joilla me kiitetään pitäisi toistaa niin paljon, että siihen jää se kemiallinen jälki päällimmäiseksi.

Mä en nyt tunnista itsessäni katkeruutta juuri mistään. Mä saatan tunnistaa hetkellisesti kateutta tai kaunaa ja näin, mutta en tunnista katkeruutta. Siksi mä en osaa paikallistaa katkeruutta fyysisesti mihinkään. Mä käyn kyllä näitä yöllisiä oikeudenkäyntejä, joissa niin sanotusti paha saa palkkansa ja oikeus voittaa. Eli se minun näkemykseni voittaa tietysti… Mä luulen, että moni harrastaa näitä yön pimeinä tunteina vähän enemmänkin.

En osaa sanoa mihin katkeruus menee fyysisesti, mutta mä voin kuvata sitä niin että, se on kuin henkinen syöpä. Katkeruus syö sitä tervettä, hyvää lihaa ja luuta – noin niin kuin symbolisesti – ja aiheuttaa kipua siellä missä normaalisti on voimaa ja rentoutta ja kiitollisuutta. Ja sillä tavalla se menee eri ihmisillä varmasti eri paikkoihin noin fysiologisesti tai ihan samalla tavalla kuin syöpä voi tulla nenänpäähän tai pernaan.”

Pasi, 46

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 38/100.