100 tarinaa: Odotus

”Odotus katsoo aina eteenpäin. Se on sillä tavalla hieno tunne, että se ei ole yksioikoisesti positiivista tai negatiivista, vaan se on sekä että. Ja samassa paketissa voi olla sekä että.

Siinä on hirveästi sellaista energiaa. Odottamisessa on aina tosi paljon energiaa. Olipa se sitten iloon liittyvää odottamista tai kauhuun. Se on tosi energialatautunut tunne.

Kun mietin vaikka lapsiin liittyvää odotusta nuoruudessa silloin, kun ei ollut vielä lapsia. Se toive ja odotus, että ”voi kun me olisimme joskus perhe.” Kun meilläkään se ei ollut itsestään selvää, että kun haluaa, niin tulee lapsia. Siihen odotukseen liittyi äärimmäisen suuret positiivisen, ilon ja toiveikkuuden teemat ja toisaalta äärimmäinen suru. Jos me ei saadakaan lapsia, jos meille ei tulekaan lapsia ja menee monta vuotta. Niin kuin meillä menikin. Siihen samaan teemaan liittyi monenlaisia tunteita.  

Munkin elämässä odottamiseen liittyy itse asiassa kipeitä juttuja ja toisaalta äärimmäisen positiivisia juttuja.

Ja sitten lapsen odottaminen: siihen liittyy se riemun ja ilon ja suuret toiveet ja odotukset ja ihmetykset ja sitten toisaalta pelko. Meillekin tuli siinä jossakin vaiheessa tieto, että meillä on kohonnut Down syndrooman -riski. Sitten siihen liittyvä tavallaan kauhu, että ”Hei mitäs, jos meille tuleekin ihan erilainen elämä ja tulevaisuus kuin mitä odotettiin vielä eilen.”

Odottaminen on tosi vuoristoratamainen tilanne. Odottaminen tuntuu kihelmöintinä ihan niin kun sun kroppa olisi täynnä muurahaisia tai eläviä matoja – niin kuin positiivisessa mielessä.

Aikuisemmalla iällä, kun tuli ammatinvaihdos eteen. Siinä vaiheessa, kun oli yhtä alaa tehnyt jo pitkään ja siinä tuli seinä vastaan. Tai tuli sellainen… kuilu, että mä en halua jatkaa enää tällä alalla, tässä muodossa ja näin, mitä mä olen tässä nyt tehnyt 15 vuotta. Siihen odotukseen liittyi, että tulee muutos, eikä se ole vain odottamista, vaan sitä muutosta pitää itse tehdä.

Ammatinvaihdokseen liittyi noin vuoden verran sellaista tunteiden myllyä: jotain täytyy muuttua, mutta mistä se muutos lähtee kuroutumaan ja sitten toisaalta se riemullinen hoksaaminen, että mikä on se suunta mihin lähtee. Ja kun se loksahtaa eteenpäin. Se että, osittain tunnistamattomasti ja tiedostamattansa työstää jotain minkä täytyy muuttua. Se odotuksen ja ihmetyksen suo, kun on epäselvää ja kummallista ja sitten kun se loksahtaa ja tajuaa, että se kaikki epätietoisuus ja epävarmuus ja se odottaminen siitä, että johonkin sitä mennään, vaikka suunta ei ollut selvillä, niin se on riemullista ja se kannattaa. Ja se, että uskaltaa odottaa.

Siihen on liittynyt iloa ja riemua, että ”hei nyt mä voin lähteä tekemään uutta” ja sitten toisaalta ahdistuksen ja angstin ja epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteita, kun ei tiedä. Odottaminen on hirveä energialataus. Energia liittyy odottamiseen aina – vaikka se ei ole selvää mitä odotat.

Muistan yhden hetken, kun olin vasta muuttanut opiskelemaan Helsinkiin yli 600 kilsan päästä. Muistan hetken, jolloin tiedostin, että mä olen aika yksin. Mä olin käynyt kotipaikkakunnalla ja mä palasin junalla takaisin Helsingin rautatieasemalle. Muistan, että mulla oli tosi haikea olo siitä, että mua ei tule kukaan vastaan eli kukaan ei mua odota. Muistan, kun mä katon haikein silmin ihmisiä, jotka tuli junasta ulos ja joku tuli niitä vastaan. Ne kaikki halaamiset ja pussailut ja kaikki se ja sitten – mua ei odottanut kukaan. Ja tavallaan se toive, että jonakin päivänä olisi hienoa, kun mä palaan kotiin, niin mua odottaa joku.”

~ Manna, 55

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 29/100.