100 tarinaa: Pelko

”Mä olen ollut jo vuosia sellaisessa työpaikassa, jossa mä pelkään. Pelko on suuri möykky pallean kohdalla ja se painaa rintaa siten, että on vaikea hengittää.

Mä olen nyt 60. Mä olen aloittanut ensimmäisessä työpaikassani 12-vuotiaana ja siitä sitten olen kesät ja opiskelujen ohella työskennellyt eli mulla on työkokemusta varmaan ainakin 30-40 työpaikasta. Mut nykyään mulla on työpaikka, jossa mä pelkään ja se on sellainen tunne, mitä mä en ole koskaan aikaisemmin kokenut.

Olen ollut tilanteessa, jossa organisaation erittäin korkea johtaja haukkuu ja käyttäytyy täysin asiattomasti organisaatiossa minua korkeammalla olevaa henkilö kohtaan tai puhuu hänestä erittäin asiattomasti eikä henkilö ei ole edes paikalla. Haukkuu selän takana täysin.

Kokous alkaa niin, että menemme määrättynä aikana sisään. Kukaan ei tervehdi. Alussa minä tervehdin, mutta opin sitten, että kaikki liukahtavat vaan siihen pöydän viereen istumaan aivan hiljaa. Kukaan ei sano mitään, kaikki istuvat selkä suorassa. Tämä korkea esimies ei katso kertaakaan silmiin, vaikka olen vastannut hänen kysymyksiinsä. On ollut hirveän vaikea hahmottaa koska kokous alkaa ja loppuu. Olen tottunut siihen, että kokouksessa sanotaan: ”Hei, kiva että olette päässeet tulemaan” tai jotain small talkia aluksi. Samoin sitten kun kokous päättyy. Että ”Kiitos teille tai jotain”, jotta ymmärtää, koska kokous päättyy. Mutta ei. Se pitää arvata. Sitten joku ymmärtää livahtaa ulos ensin ja sitten kaikki livahtavat huoneesta sanomatta mitään.

Kaikki pelkäävät häntä ihan samalla lailla. Hän on tunnettu siitä. On käynyt niin että, kun esimiehen esimies näkee, että tulen siitä määrätystä huoneesta, hän kysyy, oliko hän hyvällä vai huonolla tuulella.

Hän on myös muutaman kerran soittanut. Näen puhelimesta, että nyt tämä henkilö soittaa minulle, niin menen ihan solmuun. Luulen, että se on sellainen paniikkihäiriö. Tulee hiki, paita kastuu ja on vaikea hengittää. Tämä kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa, koska – totta kai – vastaan puhelimeen ja yritän rauhoittaa itseäni, että ymmärrän mitä hän sanoo siellä puhelimen päässä. Semmoinen pelko.

Mä olen käynyt kuuntelemassa semmoista buddhalaisnunnaa ja hän on kertonut myötätunnosta. Se on auttanut paljon mua. Olen ajatellut, että tunnen myötätuntoa tätä ihmistä kohtaan, joka on niin kykenemätön kommunikoimaan muiden kanssa. Olen pystynyt rauhoittamaan itseni, kun mä olen ollut myötätuntoinen häntä kohtaan. Mun oma pelko häntä kohtaan laantuu ja olen pystynyt hillitsemään sen.

Johtuen varmaan siitä, mä luulen, että hän on ollut ystävällinen mua kohtaan. Hän on jopa nyökännyt pari kertaa, kun kokous alkaa ja melkein katsonut silmiin. Mä luulen, että hän on jollain tasolla hyväksynyt minut. Mutta totta kai, jos suoritan virheitä tehtävissäni niin varmasti ruoska laulaa. En sitä epäile, että hän lähtisi puolustamaan tai näkemään mitään myötätuntoa alaisiaan kohtaan. Mutta mulla itselläni on parempi olo, kun tunnen myötätuntoa häntä kohtaan

Pelon vastakohta on turvallisuuden tunne. Turvallisuus. Joo. Turvallisuus.

Meillä oli sellainen sijaisesimies, joka oli tosi tosi hyvä ihmisjohtaja. Hän oli ihan erilainen ja oli riittävän kauan, että hänestä näki erilaisia käytänteitä. Esimerkiksi, kun ei tunnettu toisiamme, hän pyysi kertomaan mistä urheilusta pidätte.

Mä sanoin, että tykkään kävellä joskus pimeässä semmoisella valaisemattomalla polulla ja mulla on ystävä mun vieressä. Meillä on otsalaput ja saattaa tulla tuiskua ja räntää. Ja me voidaan olla siellä metsässä ja me kävellään kovaa. Siinä on sellainen pelko tai jännitys, että liukastuu siinä lumella tai sohjossa. Kumpikin tuijottaa jalkoja. On turvallisesti yksin. Saa olla yksin, mutta turvassa. Saa olla rauhassa mutta turvassa. Se on mun mieliliikuntalaji.”

~ Ritva, 60

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 32/100.