100 tarinaa: Perhospuistosta Ruusupuistoon

Asun Keravan Solsidanissa, Päivölänlaaksossa. Tai näin me asukkaat itse aluetta vitsikkäästi nimitämme. Totta on, että alue on sellainen kohtuullisen hyvin toimeentulevien ja aktiivisten ydinperheiden paratiisi. Grafiikkaa tuijottamallakin alueelta löytyy keskiarvoihin verraten korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia ja perheellisiä ihmisiä, jotka asuvat keskimääräistä kookkaammissa omistusasunnoissa.

Päivölänlaakson sydän on Perhospuisto. Perhospuistossa pelataan puulaakifudista isien ja poikien kesken, juhlitaan kyläjuhlia kevään korvalla, hiihdetään hyvää latua pitkin, ulkoilutetaan koiria ja leikitään perhoskoristeisen toteemin ympärillä lastenleikkipuistossa. Perhospuiston suurimmat kriisit aiheutuvat pärtsäävistä mopoilijoista, kammottavista koirankakoista ja haisevasta liukumäkiputkesta, kun alakoululaiset pissivät siihen vitsiksi.  

Meidän Solsidania pidetään yhteisöllisenä ja kivana asuinalueena. Ja onhan se totta. Ainakin silloin, kun kuulut siihen porukkaan, jollaisia alueella oletetaan elävän.  

Yhteisöllisyys syntyy samankaltaisuudesta. Riittävä samanmoisuus arvoissa, elämäntilanteessa ja ajatusmaailmassa helpottaa kummasti yhteisöllisyyden tunteen syntyä.

Minulla oli mahdollisuus osallistua pari viikkoa sitten kaupunkikävelyyn, jossa asunnottomuuden kokenut Huli esitteli Maunulan hoodeja. Huli on kokenut asunnottomuuden lisäksi myös huumeriippuvuuden ja HIV-diagnoosin.  Tänä päivänä raitista elämää elävä ja muita asunnottomia auttava Huli on yksi Hima & Strada -hankkeen kaupunkioppaista.

Maunula on Helsingin lähiö, joka on rakentunut pääosin 50–70 -luvuilla. Maunulan maine on ehkä todellisuutta suurempi, mutta täysin puhdas pulmunen Maunulakaan ei ole. Kaikkitietävän Vauva.fi:n mukaan Maunula on:

”Sama kuin mikä tahansa Helsingin lähiö: karmea ostari ja sitten kerrostalojen takana ihan viihtyisää”

Hulin kertomuksen entisen Maunulan sydän oli juuri tämä mainittu ex-ostari ja Ruusupuisto. Ruusupuisto oli Maunulan päihdekeidas. Paikka, jossa juopoteltiin Lasolia, tapettiin aikaa, poltettiin pilveä, nukuttiin pois känniä, höpistiin alan asioista ja tavattiin poliiseja. Vuonna 2011 Maunula-nettisivun arvonnassa epäviihtyisän paikan tittelin sai Ruusupuisto:

”S-marketin vieressä oleva Ruusupuisto (paljon juoppoja) ja narkkareita”

Kierroksen aikana Huli puhui paljon yhteisöllisyydestä:

”Maunulan Bronxissa on lainattu munia ja sokeria tonnikaupalla”, todisteli hän kertoessaan yhteisöstä, joka eli kerrostaloalueella metsän vieressä.

Hän kertoi myös yhteisöpolkupyörästä, joka oli ilmestynyt jostain kuin varkain ja, jolla ajelivat kaikki, jotka pyörää tarvitsivat. Se oli sellainen kaupunkipyörän esiaste.

Huli puhui myös paljon suvaitsevaisuudesta. Siitä miten ihmiset saivat olla omanlaisiaan – kaikkine rosoineen ja särmineen. Huli viittasi usein kertomuksissaan pääoma-käsitteeseen. Hänen mukaansa taloudellista pääomaa heillä ei ollut, mutta sosiaalinen pääoma oli vahvaa ja voimakasta. Se oli yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun kuuntelin Hulin puhetta mietin, mitä yhteisöllisyys oikeasti on. Se on apua, tukea ja läsnäoloa – oli elämäntilanne mikä tahansa. Se on ehkä ystävällisyyden yksi olomuoto. Asukkaiden taustojen ja elämäntilanteiden samankaltaisuus voi vain vahvistaa yhteisöllisyyttä, koska samankaltaisuus lujittaa luottamusta ja sitoutumista yhteisöön.

Ehkä minulla ja Hulilla ei ole paljonkaan yhteistä, mutta jotain samaa meillä kuitenkin on. Ja se joku sama löytyy arvomaailmasta. Siitä, että me molemmat uskomme ihmiseen ja hyvään. Se löytyy myös siitä, että me olemme molemmat uusien alkujen kannattajia ja me emme hyväksy eriarvoisuutta. Kaupunkikierroksen lopuksi halasimme Hulin kanssa ja totesimme samansukuisuutemme. Se hetki oli sen viikon kohokohta. Pätkiä Hulin kierroksesta voit katsoa videolta.

 

Tajusin kierroksella myös yhden asian:

Kalliolan tehtävä on tehdä näkyväksi tämä yhteiskunta. Ei mitään höpinää: ”antaa ääni” tai ”puhua puolesta”. EI!

Kalliolan tehtävä on näyttää se mikä on olemassa – Ruusupuistossa tai aivan yhtä lailla Perhospuistossa.

Pari vuotta sitten Perhospuiston perhoset restauroitiin ja leikkivälineet uusittiin entistä ehompiin. Samaan aikaan Ruusupuiston pensaat ja puut kaadettiin ja tilalle rakennettiin uljas Maunula-talo. Monitoimitalo, jossa erilaiset ihmiset voivat kohdata tekemisen ja yhdessäolon kautta – toki eri lailla kuin Ruusupuistossa aikoinaan.

Kun entisen Ruusupuiston eli nykyisen Maunula-talon takapihan poikki vaelsi lähipäiväkodin viikareita keltaiset liivit päällään, me vilkutimme Hulin kanssa heille. Muutama lapsista heilutti takaisin. Taaperot eivät tiedä mitään Ruusupuistosta. Saavatko he edes koskaan kuullakaan. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 4/100.