100 tarinaa: Rakkaus

”Rakkauksia on erilaisia. Mä olen paljon miettinyt vanhemman rakkautta omaan lapseensa.

Näkisin ehkä sen rakkauden sellaisena ymmärryksenä. Tekisi se oma lapsi melkein mitä vaan: huonoa käytöstä tai rikosta tai väärinkäytöstä, niin niitä ei tarvitse hyväksyä, mutta lasta ei voi koskaan hylätä. Se on sun oma lapsesi.

Me olemme erilaisia ihmisiä ja vanhemman rakkaus on ymmärrystä ja arvostamista. Kaikkia tekoja ei voi ehkä hyväksyä. Ne voivat olla rangaistaviakin.  Jokainen on aina kuitenkin jonkun lapsi. Jokainen tekee virheitä ja virheistä pitää oppia. Sellainen inhimillisyys vanhemman rakkaudessa on olemassa.

Omaa vanhempaa sä et voi valita.

Mun perheessä oli perheväkivaltaa ja mun isä oli alkoholisti. Eli me ollaan äidin kanssa lähdetty kotoa öisin karkuun ja isä on koittanut ampua kotona.

Kun ensimmäisiä kertoja aloin kiinnostumaan pojista, niin mä olin huora. Mä en ollut enää hänen pieni tyttönsä. Kuri oli todella tiukkaa. Mullahan oli vielä aikuisella iällä – kun oli jo ajokorttikin – kotiintuloaika kello 22. Hänhän oli laittanut monta kertaa ovet lukkoon ja heittänyt kaikki vaatteet vaatekaapista ulos pakkaseen. ”Tänne ei ole tulemista, huora.”

Hän lähti ennen kuin kirjoitin ylioppilaaksi. Ihan vaan siitä syystä, että olin mennyt mummolaan, jotta saan lukea rauhassa kirjoituksiin. Hän teki päätöksen, että hän lähtee ja jättää kodin. Isä muutti pois ja äidille jäi kaikki talon velat ja kaikki.

Olen nähnyt viimeisen kerran isän – sillä tavalla perheenä – mun lakkiaisissa. Sitten lähdin siitä opiskelu- ja työelämään. Kun asuin Helsingissä, niin mun isä soitteli humalapäissään mulle. Kerran vielä kävin hänen luonaan kylässä uuden vaimonsa luona, mutta hän ei osannut yhtään suhtautua minuun. Se oli sellaista ”Onkos sulla huono näkö, kun sulla on silmälasit”. Semmoinen asenneongelma lapseensa.

Kerran kun hän soitti humalapäissään, ajattelin, ettei lapsen tarvitse sellaista kestää. Ei lapsen tarvitse. Ei tarvitse koko ikääsi kärsiä siitä, että vanhempi ei osaa rakastaa lastaan. Sanoin sitten, että tämä on nyt viimeinen puhelu.

Isä ei ole ollut minuun missään yhteydessä 25 vuoteen. Sitä olen miettinyt, että omasta mielestäni en ole tehnyt mitään sellaista, jotta en ansaitsisi hänen rakkauttaan, mutta jotain mä olen hänen silmissään tehnyt väärin, koska hän ei ole ollut yhteydessä minuun tai minun lapsiini. Hänen naisystävänsä on ollut yhteydessä. Ja hän on muistanut lapsiakin. Hän on ihan mukava ihminen.

Isä on aikuinen ihminen ja toivoisin, että voitaisiin unohtaa menneet ja mennä tästä eteenpäin. Muuten menee elinikä siihen, ettei asioista pysty keskustelemaan. Rangaistuksena tämmöinen on aika raskas. Aika rankka. Että poissuljetaan. Minuthan on suljettu suvusta pois. Tuomitaan, vaikka ei tunne, että olisi tehnyt jotain pahaa. Mulla ei ole mitään yhteyttä täteihin tai serkkuihin. Olen nyt pikkuhiljaa yrittänyt FB:n kautta olla yhteydessä heihin.

Suurin ero muihin rakkauksiin on siinä että, omasta lapsesta et voi koskaan tehdä eroa.  Sä voit erota aviokumppanista tai vaikka ystävistä. Siinä on selkeä ero: Se on sun lapsi aina. Ja tavalla tai toisella pitäisi vaan yrittää elää yhdessä.  Sisarrakkaudessa on jotain samaa. Se on aina sitä omaa perhettä.  Sitä samaa lihaa ja verta. Ne on sun tukena koko elämän, vaikka tulisi riitojakin.

Mun lapset ovat kaikki erilaisia. Toivon, että osaisin käsitellä niitä yksilöinä. Osaisin ymmärtää, että heillä on niitä vahvuuksia ja osaisin ohjata vahvuuksien kautta. Jokaisessa on paljon hyvää – toki myös kehitettävää, mutta yritän olla menemättä se edellä.

Joka kerta kun omaan lapseen fyysisesti sattuu, vaikka ampiainen pistää tai olisi sille tulossa joku operaatio, joka tulisi sattumaan, mulle tulee jännä vihlaisu tai outo tunne tuonne sisälle. Ehkä se on sitä, että tää on mun lihaa ja verta, nyt siihen mun lapseen sattuu.

Kun mietin lasten kautta tätä päivää ja tulevaisuutta niin sitä toivoo, että fyysisitä kolhuilta tietysti säilyisi. Sitten tulee niitä henkisiä kolhuja, joita ei voi välttää. Se sattuu myös vanhempaan ja niitä miettii ja pohtii.

Vanhemman rakkaus ei lopu edes murrosikään. Sitä miettii miten osaa olla, jos lapsille tulee avioeroja tai sairastumisia tai onnettomuuksia tai heidän lapsilleen. Lapset on aina niin iholla ja niin lähellä. Se vaatii paljon, että osaisi niitä käsitellä. Jonkinlaista vanhemman rakkautta.”

~ Pauliina, 51

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 28/100.