100 tarinaa: Runeberg teki minusta feministin

Johan Ludvig Runeberg on suomalaisen runouden ja kirjallisuuden isä. Kiitän häntä suomalaisesta runoudesta, koska runouden ansiosta minusta tuli feministi.

En tiedä tai muista tarkasti miten löysin runot. Olin ehkä kolmentoista tai niillä main. Eeva Kilpi ja Tuomas Anhava olivat ensimmäiset runoilijat, joihin jämähdin. Se oli sillä selvä, kun Kilpi kirjoitti:

Sinun jäljiltäsi katson itseäni,
silmieni ympärillä onnelliset poimut.”

Voiko kauniimmin sanoa, rakkautta tunnustaa! Kilpi oli tuon kirjoittaessaan viisissäkymmenissä oleva aikuinen nainen. Tänä päivänä runon sisältö on, minulle aikuiselle naiselle, jotain muuta, kun silloin nuoruuden teinimaailmassani. Tänä päivänä sisältö aukeaa ehkä enemmän sinnepäin mitä Kilpi alun perin ajatteli sitä kirjoittaessaan.

Se runoissa on parasta. Niiden sisällöt saavat merkityksensä jokaisen ihmisen itsensä muokkaamana. Ja se, ettei ole oikeaa ja väärää ajatusta. On vain erilaisia tulkintoja.

Tuomas Anhavan tanka-runot olivat ihania. Rakastin niitä niin paljon, että ryhdyin itsekin runoja rustaamaan. Oli hauskaa tuijottaa matemaattista kaavaa: viidellä rivillä yhteensä 31 tavua, jaettuna riveittäin: ekalla 5, tokalla 7, kolkilla 5 ja nelosella ja vitosella molemmilla 7 tavua.

Kuten tässä Yakamochin kirjoittamassa ja Anhavan suomentamassa tankassa: 

”Illalla jätän
oven valmiiksi auki,
odotan häntä:
hän sanoi tulevansa
uneen minua tapaamaan.”

Teemahan on sama kuin Kilvellä. Taisin olla nuorena sellainen erilainen runotyttö. Viileä päältä ja lämmin sisältä.

Nuoruudessa joku nuorimies totesikin minusta: ”Kuin Islanti ikään!”

Minusta tuli runojen suurkuluttaja.

Tuon rakkaus, kaipaus, ikävä -akselin jälkeen tulivat poliittiset runot:  Ahmatovaa, Jevtushenkoa, Nerudaa, Turtiaista, Lorgaa, Rossia ja sellaisia muita, joiden vahva arvomaailma huusi oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Eläköön vapaus!

No, sitten tuli Arja Tiainen ja Vallan Casanovat. Olin ehkä 9-luokalla. Se oli siinä. Sillä runokirjalla klousattiin minun maailmankuvani. Minusta tuli tietämättäni kertaheitolla feministi. Näiden runosäikeiden voimalla:

”Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa
pillereitä ja kierukoita, meikkiohjeita
joista ei tolkkua saa,
omin käsin leivottua pullaa ja lattioita,
joissa ei rikkaa käy, tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinun on oltava aina
joku tukipylväs, odotettava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa, mutta miten on kirjavien laita?”

Tai toinen ah, niin herkullinen pala Tiaiselta:

”Kutsuuko kukaan Casanovaa kiertopalkinnoksi?
Sanotaanko Don Juanista ikinä: ”Sehän on nyt kaikkien kanssa.”
Miehet vetävät yhtä köyttä,
ja naiset säestävät heitä, tukevat Casanovia.
Jokainen vuorollaan kuvittelee parantavansa Don Juanin.
Se on näköharhaa, ajatusvirhe: mitä iloa meille olisi entisestä donjuanista?”

Samoihin aikoihin ilmestyivät kehiin myös rocklyyrikot Alanko, Röyhkä, Tiili, Akimof ja moni muu. Teksteissä oli anarkiaa ja säröä. Kuten Liisa Akimofin ”Beibi mä en haluu” -lyriikassa, joka oli Tavaramarkkinoiden ekalla levyllä. Poikapuoliset kaverini eivät voineet sietää bändiä – saati sanoituksia. Minulle tässä tekstissä oli jotain voimaannuttavaa ja isompaa. Olin niin feministi.

”Sano onks toi oikeeta rakkautta,
onks toi vaan kiimasta janoo?
Sano onks toi muuta kuin että,
sun housut on liian ahtaat?

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu

No, menishän se nopeasti tämäkin yö,
mutta se mitä odotat ja antaisin,
se ei sentään oo mikä vaan hyvän päivän tervehdys.

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu.

Sä oot juonut, enkä mäkään oo selvä,
mut silti mua epäilyttää,
lähteä sun kanssas lähiöön,
dokaa Championii.

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu.”

Sitten runot jäivät. Tilalle tuli muuta.

Löysin runot ja lorut uudestaan vasta lasten kanssa.

Taidepäiväkoti Konsti oli mahtava. Konsti on sellainen musa-, kuvis- ja tanssiopiston yhteisesti ylläpitämä mesta. Huippupaikka, jossa myös runoilla ja loruilla oli iso painoarvo. Hoitsut runottivat pentuja ja pennut sanelivat runoja. Joka vuosi Runebergin päivän pintaan siellä hoilattiin ja esitettiin  Markus Lampelan sanoin:

”Runeperi, peri, peri,
runoja keri, keri, keri,
Suomen maasta ja mullasta.

Runoja aamulla kirjoitti,
runoja päivällä kirjoitti,
runoja illalla kirjoitti –
ja sitten joi torttukahavit!”

Eräänä vuonna yksi pojistani – se vilkkusilmä – sai esittää Ruuneperiä. Hän teki hommaa suureleisesti kuten asiaan sopi. Haarat levällään kahvia ryystäen, sulkakynää pyörittäen. Siinä ympärillä vouhotti Fredrikana joku tytöistä paakkelssitarjotin kädessä.

Ihan kiva muisto minulle.

Todellisuudessa 1800-luvun Porvoossa sovinistinen Runeberg ei mahdollistanut oman vaimonsa uraa kirjailijana.

Fredrika Runeberg eli täysin miehensä tuotannon varjossa, vaikka oli myös itse tuottelias tyyppi.

Mutta noin se taisi olla tuohon aikaan. Feminismillä ei ollut jalansijaa.

Mutta noin se taisi olla tuohon aikaan. Feminismillä ei ollut jalansijaa. Onneksi meillä on nykyisin jopa Feministinen puolue, jonka fb-sivulta bongasin tämän osuvan meemin Fredrikasta:

Ehkä ne ovat tällaiset historialliset häpeät, jotka pitävät minua edelleen naisasian ikeessä kiinni. Ehkä.

En ole lukenut runoja vuosiin. Kirjoitetaanko niitä edes? Tai siis julkaistaanko? Siis tänään? Ehkä pitää kaivaa joku kova nykyrunoilija esiin ja katsoa miltä se maistuisi. Tai voisiko runous kadota? Lakata olemasta? Ei voi tietää voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 5/100.