Kalliola 100 tarinaa

100 tarinaa: Suru

”Mulle suru tuo ensimmäiseksi klassisesti ja kliseenkin omaisesti mieleen kuoleman. Suru, joka voi pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen täysin. Mun omassa elämässä tämmöisiä pahimpia suruja, eli lamaannuttavia läheisen kuolemia, tulee mieleen muutama.

Oma äitini kuoli yllättäen 63-vuotiaana parikymmentä vuotta sitten. Hän oli hyvin tällainen ihmisläheinen, meidän kaikkien ihminen. Omien lastensa ja isän ja hänen omien siskojensakin. Tämmöinen lähisosiaaliverkostojen kanssa paljon tekemisissä oleva ihminen. Hyvin osallistuva ja huolehtiva. Sellaisen ihmisen ja mulle tietysti läheisen oman äidin menetyksen tuska oli valtava. Se oli minulle henkilökohtaisesti hyvin kova paikka.  

Olin silloin vuonna 1996 34-vuotias.  Mulla oli oma perhe, muutaman vuoden ikäiset lapset ja omat semmoset kiireet ja työt. Siitä sitten yhtäkkiä tämmöinen suru.

Minun elämässäni ei ollut mitään kriisiä aikaisemmin ollut – siis sellaista selkeää kriisiä. Ne oli olleet mummoja, ukkeja ja tämmöisiä ja niihin oli osannut suhtautua.

Mutta tämmöinen järkytys: sut pysäytetään siihen, ettei se ihminen ole enää koskaan siinä. Se tunne oli silloin hirveän voimakas. Vähän lamaannuttava. Ettei pysty oikein mitään eikä saa kiinni mistään. Siitä se sitten arjen mukana eteni. Omana kokemuksena huomaa miten siitä surusta pääsee tai joutuu eroon – vähän näkökulmakysymys. Sitä mietti, että kuinka kauan sitä pitää itkeä. Mulla se kesti puolesta vuodesta vuoteen.

Se on henkilökohtaisesti kovin kokemus. Ja muita sen jälkeen on isän kuolema vuonna 2011 – 8 vuotta sitten. Mutta se ei enää ollut sellanen järkytys. Koska hän ei kuollut yllättäen vaan tervejärkisenä. Sen jälkeen kun hän oli elänyt syövän kanssa vuoden. Siinä ajassa me ehdittiin vähän keskustella. Jotenkin se oli erilainen se prosessi. Se ei ollut vain yksi puhelinsoitto, että kaikki on mennyt.

Se vuosi -96 oli mun ensimmäinen kokemus siitä, että kuolema koskettaa. Sitten vasta ymmärsi ne sanat: kuolema on niin lopullinen. Kun ne ukit ja mummot kuolivat, niin havainnoin kyllä, ettei niitä ole, mutta kun ne ei ole kiinteesti olleet siinä sun elämässä mukana, niin ei siinä sitten ollut mitään.  

Niin tää kuolemaan liittyvä suru on näissä ollut voimakkain. Sitten mä olen nähnyt ex-naisystäväni isään liittyvän surun. Hänellä oli isäänsä poikkeuksellinen suhde. Hän koki sen menetyksen muutama vuosi sitten ja hän ei ole meinannut vieläkään päästä siitä eroon.

Ne on hyvin pysäyttäviä ja lamaannuttavia suruja nämä kaikki kolme – oikeastaan käsin kosketeltavia.

Mun elämän järkyttävä trauma on ollut ero 24 avioliittovuoden jälkeen. Oli ollut normaaliperhe-elämät ja muut kuviot ja – niin se sitten tapahtui yhdeksän vuotta sitten. Kuolemaan liittyvä suru – ja se eroonkin liittyvä – oli oikein voimakas syvältä raapiva tunne. Se oli surua siitä, että mä en onnistunut tai meidän avioliitto ei onnistunutkaan. Että me ei kuoltukaan nyt sitten yhdessä. Että me ei maatakaan vierekkäin joskus tulevaisuudessa hautakivinä. Pettymys ja suru.  Erossa voi olla sekoituksena sitten myös – no, mulla ei ollut – mutta, vihaa ja katkeruutta.

Surulla niin kuin monilla muillakin tunteilla on sanoina erilaisia sävyjä ja merkityksiä ihmisille. Että tunteena pelko, häpeä, suru tai ilo, niin niitä on syytä hieman täsmentää, jos haluaa keskustella niistä.

Surua voi kokea monella tavalla ja se ei aina ole niin kuin ikävä tunne välttämättä. Suru on laajemmin käsitellen ja ajatellen – vaikka pysäyttävä kuolemaan liittyvä suru – niin se on myös kaipuuta. Että kun surua vähän väljentää. Niin no, onhan kaipuukin ikävä tunne, mutta kaipuuseen liittyy vähän romantisointiakin. Vähän semmoista kaihon kaipuuta. Semmoista surun ja kaipuun sekoitusta.

Äidin ja isän kuolema olivat molemmat yhtä lailla myös pettymystä: miksi se kuoli? Kun mä olisin halunnut vielä elää hänen kanssaan. Sellaisia naiivejakin ajatuksia.

Mulle suru on fyysisesti itkua. Sillä tavalla se on fyysistä, että sitä on niin jotenkin herkillä ja vereslihalla ja se purkautuu mulla ainakin itkuna. Mä en raivoa tai mä en pura sitä surua taikka pettymystä. Mä en hakkaa ovea tai pöytää tai heitä kuppia seinään tai kiukuttele muille suoranaisesti. Se on se mun oma vereslihalla oleminen ja se itku.

En mä osaa sanoa yhtä kehon osaa, jossa suru tuntuu. Se on aika kokonaisvaltaista. Sellainen totaalinen suru. Sellainen kokonaisvaltainen suru.

Muu suru mihin mä äsken viittasin – kun mennään kaipuun ja harmituksen puolelle – on enemmän normaalia ihmisen tunneskaalaa vain. Sen kanssa joku osaa elää paremmin ja joku huonommin. Musta ne kuuluu elämään ja jokainen joutuu niitä kokemaan. Kornisti voisi sanoa, että sietäiskin, että kokisivat, että sitten osaisisivat elää itsensä kanssa. No, en väitä, että minäkään osaan aina elää itseni kanssa, mutta jopa silloin surun hetkellä jollakin määrätyllä tavalla sitä ymmärtää, että tää on tarpeellista.

Myötäsureminen on puolestaan surua vaikka siitä, että oma lapsi ei saa jotakin asiaa elämässään.  Mun lapset on 26- ja 28-vuotiaita. Eli onhan jotakin perusasioita ehtinyt tapahtua: työtä ja koulutusta ja naisystäviä ja mitä meille keskimäärin tapahtuu, mutta ei mitään sellaista dramaattista tai järkyttävää. 

Myötäsuremista on myös, jos elävien kirjoissa olevien ihmisten kanssa surraan yhdessä jotakin. Silloin ymmärtää, että se on myötäelämistä. Naisystävänkin kanssa hänen isän kuoleman yhteydessä, niin mä myötäelin siinä rinnalla. Myötäelämistä on monenlaista. Se on tukemista. Kahvinkeitosta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä lähtien. Ja se on kuuntelemista tietysti. Se on niin kuin sanotaan: läsnäolemista.

Hyvin voimakkaasti surevan ihmisen kanssa ei tarvitse olla missään terapeuttiasemassa, vaan silloin ollaan läsnä. Ja niin mä itsekin koin voimakkaissa suruissani, että se on se läsnäolo, joka riittää.”

~ Ilkka, 57

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 39/100.