100 tarinaa: Yhteiskunta paketointipöydällä

Olen osallistunut äitielämään monella tavalla elämäni aikana. Yksi muoto ”äitiosallisuudelle” on rahan kerääminen lasten harrastuksiin tai päiväkoti- ja koulujuttuihin. Viimeisin vetoni oli jouluaattona tehty työvuoro Cittarin joululahjojen paketointipisteellä.

Osaatko sinä lukijana muuten sanoa tai arvata kuka lahjapaketointipalvelua käyttää jouluaattona Turun joulurauhan julistuksen jälkeen? Millainen ihminen? Millaisessa elämäntilanteessa? Tai miksi juuri hän käyttää moista palvelua?

Sitä minäkin ennakkoon mietin. En osaa vieläkään tyhjentävästi vastata, mutta voin kuitenkin hieman peilata omaa kokemustani viime joululta. Sen pakettipöydän äärellä näin todellakin kahtia jakautuneen Suomen ja eriarvoisen yhteiskunnan, jossa on paljon yksinäisyyttä, köyhyyttä ja rakkaudettomuutta sekä kiirettä ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Paketointipöydän äärellä törmäsivät yhteiskunnan ääripäät. Erityisesti kahden viimeiseksi asioineen ihmisen välinen yhteiskunnallinen asema ja elämäntilanne olivat totaalisen kaukana toisistaan.

Toiseksi viimeinen asiakas oli ruuhkavuosiaan elävä mies – sanotaan nyt vaikka Mikko. Mikko oli tulossa töistä. Siis kello 12.48 jouluaattona. Hänellä oli puku päällä ja kova kiire. Mikolla oli mukanaan kaksi kärryllistä tavaraa. Leluja, vaatteita sekä kirjoja – paketointia vailla. Se oli sellainen lahjakärry kukkuroillaan hyvää omatuntoa. Pääosin paketit olivat hänen lapsilleen. Sanotaan nyt vaikka, Iidalle ja Onnille. Iida sai ihania tyttötavaroita ja Onni sai särmiä poikatavaroita. Kaikki laatukamaa. Yhteensä paketteja tuli yli 20 ja Mikko maksoi paketoinnista 20 euroa. Hänen sanojensa mukaan ”kivan ja sopivan urakkahinnan”. Pakkasin lahjat sillä välillä, kun Mikko kävi Alkossa ostamassa punaviiniä illallispöytään. Mikko haki valmiit pakettikärryt kello 13.48.

Kello 13.56 tuli päivän viimeinen asiakas. Hän oli nuori nainen. Kutsutaan häntä – no, vaikka Nadjaksi. Nadja oli laiha kuin luuranko, hänellä oli hämärä hymynkare, pälyilevä katse ja päällä ohut nahkatakki. Aksentista kuuli itänaapurin. Nadja huojui paikalle korkeilla koroillaan ja hänellä oli mukanaan pieni tyttö. Sanotaan tyttöä vaikka Katjaksi. Nämä tulivat käsikädessä paketointipisteelle, sillä Nadja oli Katjan äiti. Ennen paketointia Nadja tarkasti hinnat paketointihinnastosta ja arvioi hänen kahden paketin olevan keskikokoisia ja maksavan näin ollen yhteensä neljä euroa. Paketoin kaksi erituoksuista hajuvettä eri paketteihin, poistettuani ensin aaton oranssit ale-tarrat. Toinen paketti meni papalle ja toinen babuskalle. Kävin Katja-tytön kanssa keskustelun joulupukista, ekaluokasta ja lahjatoiveista. Katja kertoi saaneensa jo oman lahjansa edellisenä iltana – Frozenin Elsan. Enempää paketteja hän ei odottanut saavansa. Kello oli 14.05, kun Nadja ja Katja lähtivät paketointipöydän ääreltä babuskan luokse viettämään joulua.

Mikon ja Nadjan elämät olivat paljon kauempana toisistaan kuin se 16 euroa, joka oli heidän maksaman paketointipalkkion erotus.

Nadja voitaisiin varmaankin määritellä monella mittarilla syrjäytymisvaarassa olevaksi – jollei peräti syrjäytyneeksi. Mikkokin voitaisiin määritellä – ei ehkä syrjäytymisvaarassa olevaksi – mutta potentiaaliksi työuupumukseen kompastuvaksi tai viikonloppuisäksi tai johonkin riskiryhmään kuuluvaksi. Ehkä siis – kun ei voi tietää.

Suomessa syrjäytymisen käsite sisältää huono-osaisuuden eri ulottuvuuksien kumuloituvaa päällekkäisyyttä. Rahallisten resurssien puutteiden ohella huono-osaisuudessa voi olla kyse muista elinolojen puutteista tai vaikka sosiaalisten suhteiden vajeista. Syrjäytyminen saa usein alkunsa, kun huono-osaisuus kasautuu ja monimuotoistuu sekä heikentää ihmisen mahdollisuuksia hallita omaa elämäänsä. Hyvinvoinnin vajeilla on vaarana kasautua.

Kun kohtasin Mikon ja Nadjan jouluaattona, en voinut olla ajattelematta omasta elämästä syrjäytymistä. Sellaista syrjäytymistä johon yhteiskunta meitä johdattelee.

No, toisaalta mikä minä olen mitään arvioimaan. Minä, jolla ei ole kummankaan – ei Mikon eikä Nadjan – elämästä mitään oikeaa tietoa – vain pelkkää kuvitelmaa tai sellaista utuista unikuvaa vain. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tarinoita yhdistävät Kalliolan Setlementin arvot sekä yhteisöllemme tärkeät teemat.