100 tarinaa yksinäisyys

100 tarinaa: Yksinäisyys

”Pitkään mietin, onkohan mulla tähän mitään annettavaa, mutta paljonhan nykyään puhutaan yksinäisyydestä ja koen sitä paljon itsekin. Sen takia se tuli mieleen.

Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä, voi silti olla yksinäinen. Se on eri asia kuin olla fyysisesti yksin. Sillon kun mä olen yksin, esimerkiksi jossain saunassa, en mä koe mitään yksinäisyyttä välttämättä silloin.

Porukassa mulla on se kaikkein yksinäisin olo. Ei kuulu niin kuin joukkoon. On ulkopuolisuuden tunne. Mä koen sitä oman perheen kanssa ja mun puolison perheen kanssa. Molemmissa vähän eri tavalla. Yksinäisyyden tunne tulee ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, ettei koe yhteyttä niihin ihmisiin. Siitä se tulee. Sit sun pitää kuitenkin olla niiden kanssa. Se tuntuu mun mielestä ihan työltä. Joskus on vaan pakko olla ja kun ei haluaisi olla, niin se on mulle ihan duunia. Mä vaan odotan, että pääsisin vain takaisin kotiin.

Tää on tosi vaikea aihe. Tää on sellainen aihe, ettei tästä meinaa saada kiinni. Heti kun tuntuu että saa kiinni, niin heti se lipsuu käsistä se tunne.

En mä tiedä mistä se omalta osalta tulee. Sitä toivoisi, että olisi sellasia ihmisiä, joille voisi koska tahansa soittaa ja puhua mistä vain. On paljon työn kautta ihmisiä, mutta ei niiden kanssa pysty kauheasti juttelemaan sellaisista asioista, sellaisista tosi henkilökohtaisista asioista. Ja vaikka voisikin, niin mä koen, ettei ne ymmärrä mua. Kyllä sitä toivoo, että jos joskus on joku juttu, niin olisi joku, jolle voisi soittaa ja kysyä miten tää sun mielestä menee, että nyt on tällänen fiilis.

Jos olisi joku, jolle voisi soittaa. Olisi joku, joka välittäisi. Mä en usko, että hirveän monella on edes ketään sellaista ihmistä. Ihmiset ei vain puhu siitä. Ei kukaan tule sulle sanomaan, että mulla ei ole ketään, joka kaipaa mua.

Onhan tietysti niitä, jotka soittaa mulle ja näin, mutta mä en usko, että mua ihmisenä hirveän moni kaipaa. Tai ei se ole edes välttämättä sidoksissa siihen, että joku sattuis kaipaamaan, mut kyllähän sellaista tukea tarttis monessakin asiassa.

Yksinäisyys saa ihmisen helposti tekemään kaikkea kohtuullisen hölmöä. Jotkut saattaa juoda viinaa tai käyttää huumeita. Mä taas lääkitsen itseäni lähinnä kaikenlaisilla erikoisilla herkuilla, mistä satun tykkäämään. En tiedä onko se kauheasti parempi. No, on ehkä vähän parempi kuitenkin kuin vaikka se, että joisin. Mä en ikinä joisi liikaa tai mä en koskaan juo yksin viinaa tai sellaista. Mutta suolaiset herkut. Mä huomaan, että mä olen tunnesyöjä. Se auttaa, kun sä syöt, mutta sitten tulee morkkis sen jälkeen.

Tunnekokemuksena yksinäisyys tuntuu oikeasti fyysisesti. Se tuntuu sellaiselta, että olisit jossakin flunssassa tai vatsataudissa. Se on sellainen, että siitä saattaa fyysisestikin tulla heikko olo. Kyllä se ihan tuntuu sillä tavalla pahalta.

Varsinkin seurassa olen yksinäinen. Jos mä koen, että tää juttu on jotenkin feikkiä tässä ympärillä, että tää on ihan hölmöä tää kaikki tässä ympärillä, niin silloin tekis mieli sanoa kaikille vaan suorat sanat. Osin toi tunne ehkä lipsuu vähän vihan puolelle. Mutta yksinäisyys lisää vihan tunnetta. Yksinäisyys tekee ihmisestä saakelin vihaisen. Mä uskon, että vihaisen ihmisen tunnistaa siitä, että se on aina väsynyt. Mä pystyn allekirjoittamaan ton. Mä olen välillä niin väsynyt sen takia, kun mä olen niin vihainen. Vihainen milloin kenellekin – joskus syystä, joskus syyttäkin.

Hyvää yksinäisyyden tunteessa on tavallaan se, että siitä saa tietyssä mielessä voimaa. Sitä voi ajatella, että ”fuck it”. Siitä ajatuksesta saa niin kun voimaa. Tosi vaikea selittää, mutta siinä korostuu helposti sellainen ajatus, että kyllä tässä pärjää ja on vahva.

Mä muistan, että ihan jo silloin lapsena mulla oli semmoinen tietynlainen asenne. Jännä juttu, että vaikka mä sanon, että mä olen siitä paljon kärsinyt ja se on inhottava tunne ja näin, mutta muistan, että jo lapsena pystyin niin kuin vain olemaan sen kanssa.

Ala-asteella mulla ei ollut hirveästi kavereita. Joku yks tai kaks kaveria. Muuten sitten yritin vaan sinnitellä läpi ala-asteen. Esimerkiksi mä muistan, kun musiikkiluokkaan mentiin, kun oli musiikintunti ja kun meitä poikia oli pariton määrä, niin mä istuin yleensä yksin. Joskus kun joku oli kipeenä ja mä halusin mennä istumaan jonkun toisen viereen, niin se ei halunnut istua mun kanssa. Siitä tuli taas vähän sellanen fiilis, että” fuck it”. Mitä välii. Ihan dorkaa.

Ehkä se oli vähän niin, että kun mä olin sellainen yksinäinen poika, niin mä olin vähän niin kuin rutto. Että ne pelkäs, että se tarttuu tai jotain.

Mä muistan, kun mä tein sellasen break upin kaikkiin mun kavereihin. Mä olin paljon kotona ja muistan, kun mä luin aika paljon ja mulla oli vähän sellanen marttyyri-olo. Ehkä mä olen jotenkin vähän sairas, kun mä tykkään olla vähän marttyyri. Se on osa sitä mun juttua. Pystyy irtisanoutumaan vähän kaikesta ja pystyy olemaan vaan yksin, jos tilanne ei miellytä.

Ala-asteen jälkeen musta tuli jossain vaiheessa kauhean suosittu. Mä muistan, että moni halusi olla mun kanssa hyvä kaveri. Niinku bondata jossain kotibileissä ”hei tuu juttelee ja otetaan oluet”. Mä muistan, että mä en kuitenkaan halunnut tehdä kehenkään sellaista sitoumusta, että me oltais erityisen hyviä ystäviä.

Silloinkin mä saatoin riidellä sillee vaikka kymmentä kaveria vastaan jostain asiasta. Sillä olinko oikeassa tai väärässä ei ollut merkitystä. Se ei ollut mulle mikään ongelma olla kaikkia vastaan. Mä muistan, kun mä lähdin kotiin sieltä vaan kuulu: ”Vitsi toi Mikko on ihan pelle. Vitsi mikä jätkä! Mä en kestä sitä!”

Mun kaverit sanoi jälkeenpäin, että aiheutin jostain syystä ihan hirveästi tunteita ihmisissä. Mä olin vähän kaikkien kanssa riidoissa vähän väliä, vähän vuorotellen.

Se hyöty yksinäisyydestä on, että sä voit olla vähän niin kuin vapaa, eikä sun tarvitse mennä niiden muiden mukana. Se että, on vähän sellainen yksinäinen susi tai kokee yksinäisyyttä tai erillisyyttä, niin siinä on kyllä se hieno tunne. Sellainen tietynlainen vapaus yksinäisyyteen kyllä kuuluu.

Ei yksinäisyyden tunteeseen ikinä totu, mutta kyllä sen tunteen kanssa pystyy ihan hyvin elämään. Että mä en koe tarvitsevani kuitenkaan mitään lääkkeitä tai sillai.  Vaikka mä olen joskus miettinyt ja harkinnut jotain terapiaa sun muuta. Mä olen miettinyt, että pitäisikö mennä jonnekin juttelee, että oonko mä oikeesti ihan sekasin, että oonko mä ihan terve.

Mulle itselleni yksinäisyyden tunne on kyllä jatkuva tunne. Ei se varmaan kaikilla ole. Mutta mä olenkin luonteeltani aika melankolinen.  Yksinäisyys on mun mielestä, voisiko sanoa jotenkin niin abstrakti tunne, että kaikki kokee sen varmasti vähän eri tavalla.”

~Mikko, 28

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 40/100 ja samalla viimeinen tunnetarinoista. Seuraavaksi 100 tarinassa alkaa lukujen ja kuvien teema.