Monthly Archives: helmikuu 2019

Kiireettömät hetket ja raamitettu arki ovat tärkeässä osassa nuorisokodin asukkaan kehityksessä

Työskentelen psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten sijaishuollon yksikössä Tiirakallion nuorisokodissa. Minulta kysytään usein, mitä hoidollisuus lastensuojeluyksikössä tarkoitta ja miten asiakkaiden psyykkistä hyvinvointia pystytään lisäämään usein kovin hankalissakin elämäntilanteissa. Kysymys on laaja ja vaikea.

Teemme nuorisokodissa paljon yhteistyötä muiden hoitavien tahojen kanssa. Usein asiakkaillamme onkin hoitokontakti esim. nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Yhteistyö ja keskusteluyhteys eri toimijoiden kesken onkin hyvin tärkeää asiakkaidemme hyvinvoinnin parantamiseksi.

Nuorisokodissamme arjen hoidollisuus on ensiarvoisen tärkeässä roolissa.

Tarvitsemme selkeät ja mahdollisimman yksinkertaiset rakenteet, joiden ympärillä voimme yhteisönä edistää yksilön hyvinvointia. Itse koen, että ennakoitavuus, kunnioittava kohtaaminen ja kiireettömät yhteiset hetket ovat välttämätön pohja psyykkisen hyvinvoinnin lisäämiselle.

Tiirakalliossa tällaisia kiireettömiä hetkiä pyritään järjestämään mm. yhteisillä kiireettömillä ruokahetkillä, arkiryhmillä, toiminnallisilla ryhmillä ja viikoittaisilla positiivisuus kahveilla. 

Kiireettömistä ruokahetkistä normaalien ruokailujen lisäksi hyvä esimerkki on kerran kuussa järjestettävät perhepäivälliset.

Kutsumme silloin nuorille läheisiä ihmisiä ihan vain syömään ja viettämään aikaa yhdessä.

Tuolloin ruokaa suunnitellaan ja valmistetaan yhdessä koko nuorisokotina. Perhepäivällisillä meitä onkin usein noin 40 hengen joukko. Syömisen yhteydessä onkin hyvä jakaa arkeen liittyviä asioita hyvässä hengessä. Näemme hyvin tärkeänä perheiden mukanaolon sijoituksen aikana ­– myös muuten kuin asiakassuunnitelmaneuvotteluissa tai perhetapaamisissa.

Uskon, että yhteiseen arkeen, ilmapiiriin ja kunnioittavaan kohtaamiseen panostaminen tuottaa hyvää koko yhteisölle. Haastankin kaikkia miettimään hyvinvoinnin lisäämistä positiivisella ja kunnioittavalla kohtaamisella. Arvostetaan toisiamme ja pyritään lisäämään mielen hyvinvointia jokaisessa kohtaamisessa.

Kirjoittaja Antti Sadeharju toimii yksikön johtajana Kalliolassa.

100 tarinaa: Ystävyyden äärellä

Ystävänpäivää vietettiin pari viikkoa sitten. Se on sellainen alkujaan amerikkalainen päivä, jolloin muistetaan oman elämän ihmisiä tavalla tai toisella. Itse vein sydämenmuotoista suklaata töihin ja askartelin pennuilleni suklaasydänkortin keittiön pöydälle. En muistanut mitenkään niitä oikeita ystäviäni. En myöskään tehnyt postausta Facebookiin, en laittanut WhatsApp-viestiä, en mitään. Toki tykkäsin monen kaverin toivotuksista tai lähetin sydämen vastaukseksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö ystävät silti olisi tärkeä osa minun hyvinvointiani. He todellakin ovat.

Jäin myös miettimään Karhusen Minnan Facebook-päivitystä, jossa hän pohti oman elämänsä ystäviä ja niiden joidenkin katoamisia.

Itse uskon, että vanha klisee ”todellinen ystävyys ei katoa” on totta. Jos katoaa, ei se ystävyyttä ole ollutkaan, vaan jotain muuta.

Ystävyys on jotain muuta kuin kaveruus, toveruus tai tuttavuus. Frendi on frendi. Se on eri juttu. Minulla on muutama hyvä ystävä. Rakastan heitä. On myös monta ystävää, joista välitän valtavasti. Tosin aivan liian harvoin tulee sanottua sitä heille.

Ystävät voi myös itse valita. Ja se on tosi hieno asia.

Ei tarvitse kärvistellä ystävän seurassa, joka ei oikeasti ole ystävä, vaan vaikkapa ystävän viittaan pukeutunut selkäänpuukottaja tai oman edun tavoittelija tai joku muu ei niin oikeasti ystävä.

Olen oppinut ilmiön kantapään kautta. Olen siis joskus kuvitellut jonkun olevan ystäväni, mutta se ei olekaan ollut totta. He ovatkin siksi saaneet jäädä pois elämästäni.

Ystävyyssuhteet eivät ole aina ikuisia. Joskus ne voivat loppua. Elämäntilanteet muuttuvat, luottamus häviää, tulee riita tai ystävyys vain hiipuu. Siinä käy samalla tavalla kuin väljähtäneessä parisuhteessa. Ja ystäväkin voi olla tavallaan uskoton; juoruilemalla, vetämällä välistä tai valehtelemalla. Koska ystävyyteen kuuluu vahva lojaliteetti.

Ystävyyssuhde on vähän kuin parisuhde ilman seksiä. Tai itseasiassa se on paljon enemmän. Tosiystävä pääsee usein paljon lähemmäs kuin se puoliso ikinä.

Todellinen ystävä ei jätä pulaan eikä unohda silloin kun on heikko hetki. Sellaisissa tilanteissa ystävyys punnitaan. Eräs ystäväni jäi työttömäksi merkittävästä positiosta ja tiedän, että moni kaikkosi. Myös sairaudet, avioero tai talousvaikeudet päättävät ystävyyksiä. Niin tai ehkä sanoisin – ystävyydeksi kuviteltuja suhteita.

Todelliset ystävät ymmärtävät, että aina ei ehdi eikä jaksa, ja ovat olemassa vaikka yhteydenpito olisi vähäistä. Toki kiireistä huolimatta ystävyyden ylläpitoon tulisi nähdä edes vähän vaivaa – silloin todellinen ystävyys kestää kaikenlaiset elämänmuutokset.

Ystävyys perustuu kuitenkin vastavuoroisuuteen. Vastavuoroisuuden tasapaino voi olla uhattuna vaikka silloin, kun toisella osapuolella on vastoinkäymisiä ja toisella ei lainkaan. Tai toinen on aina se oksennusastia tai toinen ei koskaan saa olla heikoilla. Tai osapuolet ovat aivan eri elämäntilanteissa.

Vastavuoroinen tuki ja auttaminen ovat ystävyydelle tärkeitä. Ilman sitä ei kyseessä ole ystävyys vaan jotain muuta.  Jos ystäväksi nimetyn kanssa on paha olla – syystä tai toisesta – se ei ole ehkä ystävyyttä. Hyvässä ystävyydessä voi olla oma itsensä ja tuntea hyväksyntää sekä välittämistä. Tietty kaikenlaista voi olla hyvässäkin ystävyydessä. Niin kuin kaikissa ihmissuhteissa.

Joku tutkimus väitti, että ihminen tarvitsee elämässään säännöllistä liikuntaa, oikeanlaista ravintoa ja sosiaalisen piirin ympärilleen ja näin hän voi saavuttaa hyvän terveyden.

Uskon, että myös työpaikan sosiaalisella piirillä ja hengellä on väliä hyvinvoinnille. Näin Kalliola 100 -vuotena täytyy muistaa kiittää työntekijöitämme siitä, miten hyviä tyyppejä he ovat. Meidän kaltaisessa organisaatiossa töitä tehdään paljon myös oman persoonan kautta ja eri yksiköihimme onkin muodostunut aivan ihania pienyhteisöjä, joissa eri persoonallisuudet ovat hitsautuneet yhteen. Tätä sain todistaa viime vuonna, kun kiersin työvuoroissa eri yksiköissämme.

Mutta miksi joillakin ei sitten ole ystäviä? Miten ystäviä voi saada? Tai miten ystäväksi tullaan?

Yksinäisyys-keskusteluissa näitä teemoja sivutaan ja yritetään löytää vastauksia. Teennäiset vinkkilaatikot ”näin saat ystäviä”, joissa käsketään menemään harrastuspiireihin ja ryhtymään juttusille ihmisten kanssa, vaikka hiihtoladulla, ovat vaivaannuttavia. Ystävyys ei ole pelkkää ajanviettoa tai pulinaa, se on paljon enemmän. Siksi sen synnyttämiseen on mahdotonta antaa täsmäohjeita.

Ystävien kohtaamisiin sisältyy myös paljon sattumanvaraisuutta. Yksi asia on kuitenkin varma: jos et ole kiinnostunut toisesta tippaakaan, hänestä ei tule ystävääsi.

Moni järjestö puhuu itsestään yhteisöllisyyden alustana ja mahdollisten ystävyyksien rakentajana. Ainakin ajatus on kaunis. Kuinka totta se  on, en tiedä, vaikka todella moni kertoo osallistuvansa järjestötoimintaan juurikin sosiaalisten kontaktien takia.  

Olen seurannut sivusta erilaisten ihmisten ystävyyssuhteita ja -porukoita. Kaikki ne ovat omanlaisiaan. Niissä on omanlaisensa voimasuhteet, traditiot ja kirjoittamattomat säännöt.

Hauskin homma on ollut seurata yhden pentuni porukkaa, poikapuolisen tyypin – juurikin sen vilkkusilmän – ja hänen kaveriensa kaveriuraa.

Pojat ovat tunteneet parhaimmillaan lähes koko elämänsä ajan eli melkein 18 vuotta. He viettävät todella paljon aikaa yhdessä. He ovat lojaaleja toisilleen, he ymmärtävät, he tsemppaavat, he puolustavat, he kuuntelevat toisiaan, he nauravat yhdessä, he unelmoivat, he ovat läsnä toistensa elämässä – oikeasti, vahvasti ja aidosti. Tiedän jo nyt, että he tulevat pitämään yhtä myös aikuisena.

Kotoa opittua – ehkäpä. Ei tarvitse tarkkailla, kun yhden tuon vilkkusilmän kaverin isän kaveriporukkaa. Olen seurannut, kuinka siinä, jo lapsena tutustuneessa, ja nyt aikuisten miesten porukassa ollaan lojaaleja, ymmärtäväisiä, kannustavia, puolustavia ja kuuntelevia, he ovat läsnä toistensa elämässä – oikeasti ja aidosti. Toki eivät enää päivittäin, mutta vuosittain. He ovat olleet toistensa bestmaneja, lastensa kummeja ja työuralla suosittelijoita.

Vaimot ovat saattaneet vaihtua, mutta kaveriporukka on säilynyt. Se on hieno homma, oikea elämän voimavara.

Vanheneminen muuttaa ystävyyssuhteita. Kun lapset muuttavat pois tai viimeistään eläkkeellä vapaa-aika lisääntyy ja ystävien merkitys muuttuu toisenlaiseksi. Silloin tietysti toivon, että minulla olisi ystäviä jäljellä. Silti – vaikka en lähetäkään heille ystävänpäivätervehdyksiä ja muutenkin olen aivan liian huono pitämään yhteyttä kaiken kiireen keskellä.

Uskon, että tuo minun poikani poikaporukka on aikuisenakin edelleen kaveriporukka. He tapaavat kerran pari vuodessa; pelaavat lätkää, laskettelevat, laittavat ruokaa kimpassa tai mökkeilevät – samalla tavalla, kun nyt nuorina miehinä. Joskus heillä saattaa olla perhettä mukana, joskus ei. Tai ei voi tietää, voi vaan ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 11/100.

 

100 tarinaa: Tekoälyllä voittoon

Minä luotan koneeseen monessa monimutkaisessa asiassa enemmän kuin vain yhden ihmisen kykyyn arvioida, jäsentää ja tehdä johtopäätöksiä. Koneella tarkoitan ehkä tekoälyä. Tai jotain sellaista. Minä en ole mikään tekoälyn, koneoppimisen ja digitalisaation asiantuntija. Mutta minä uskon siihen silti. Vakaasti.

Uskon, että teknologia pelastaa meidät. Kaikelta. Samalla se muuttaa kaiken. Siis ihan kaiken.

Aika monella alalla asiat ovat jo muuttuneet. Ja aika monella alalla eivät ole. Tai siis: eivät vielä ole. Ehkä isoimmat murrokset ovat tapahtuneet teollisuudessa, finanssi-, media- ja terveysalalla.

Tai oikeammin: lähes kaikkialla muualla mutta ei sosiaalityössä. Siinä työssä, jossa ihminen arvioi toista ihmistä ja hänen tarpeitaan.

Olen elänyt aikana, jolloin pankista nostettiin rahaa kassaneidin laskiessa setelit ja kolikot tiskille, muistan ajan, kun pankkikirjaa ei  enää täytetty käsin, vaan syötettiin koneeseen, samoin muistan pankkiautomaattien tulon, puhelinpankin alkusysäyksen ja niin edelleen.

”Oletko tulossa vai menossa”, kysyttiin. ”Tosi on”, vakuutettiin. Ne oli sellaisia aikoja. Jos silloin olisi ollut tekoäly käytössä, niin olisiko ihan älyttömien lainojen ottaminen voitu estää?

Olisiko kone osannut ennustaa laman? Ja pelastaa monet ihmiset henkilökohtaiselta konkurssilta?

Nykyisin minä maksan Mobile Paylla ja kaikki pankkiasiat hoituvat sähköisesti. Kännykkä on paras pankki.

Tänä syksynä tarvitsin pienen lainan kesäpaikan kunnostukseen. Tein mobiilissa hakemuksen ja muutamassa minuutissa kännykkään kilahti päätös, että laina voidaan myöntää. Tarkemmin paperit täytettiin ja allekirjoitettiin netissä. Kaikki kävi sutjakasti. Ei hakemusta pankkineiti käsitellyt – tekoälyllä mentiin. Toki loppusuoralla ihmisetkin ottivat asiaan kantaa: minä itse ja joku pankkihenkilö.

Terveydenhuollossa on todettu, että tekoälyn ja ihmisen kombo tekee parempia diagnooseja ja päätöksiä.

Tekoäly lisää hoitovarmuutta vähentämällä intuitioon pohjautuvan päätöksenteon merkitystä mahdollistamalla suurten, ihmisaivoille mahdottomien tietomassojen käsittelyn. Mitä enemmän tietoa, sitä parempia tuloksia. Toki ihmistäkin tarvitaan. Ihminen loppupeleissä tekee tekoälyn. Ihminen seisoo algoritmien takana.

Tekoälystä on moneen. Ja se on mahtavaa. Silti monia pelottaa. Toki syystäkin. Olisiko Donald Trump valittu presidentiksi ilman tekoälyä?

Sosiaalipalveluiden puute tekoälyhyödyntäjänä on kuitenkin outo homma.

Usein toki vedotaan eettisiin näkökulmiin. On vaarallista, jos ihmisiä ryhdyttäisiin luokittelemaan ja määrittelemään taustansa ja historiansa valossa. Näin väitetään.

Mikä siinä sitten on niin pelottavaa? Tai vaarallista? En ole varma, mutta ei ehkä mikään. Toki aika epämääräistä moni asia voisi olla. Epämääräistä siksi, että sosiaalityössä moni asia on kvalitatiivista – tulkintaa ja vailla todellisia mitta-asteikkoja. Tieto perustuu ihmisen arvioon ja määrittelyjen menetelmät eivät ole yhdenmukaisia.

Esimerkiksi joissakin kunnissa on käytössä ns. huoli-ilmoituskäytäntö. Huoli-ilmoitus on mekanismi, jossa kuka tahansa voi ilmaista huolen lapsesta, vanhuksesta tai muusta kuntalaisesta. Huoli voi olla melkein mitä tahansa: ”Vanhus ei syö, nuori juo, isä huutaa, äiti sekoilee”. Ilmoituksen pohjalta virkakaarti sitten päättää ryhdytäänkö johonkin vai ei. Tämä data voisi olla mielenkiintoista arvioitavaa tekoälyn avulla. Mutta mitä se lopulta kertoisi? En tiedä. Eikä tiedä ehkä kukaan muukaan. Mutta olisiko joku valmis kokeilemaan?

Järjestimme Kalliolassa setlementtityön juhlapäivän eli Sipinpäivän sekä tämän 100-vuotis juhlavuotemme kunniaksi seminaarin, jossa pohdimme tätä tekoälyä sosiaalipalveluissa. Puhujina olivat mm. professori Krista Lagus sekä tietojohtaja Matti Ristimäki, joka on ollut vahvasti mukana kenties Suomen ensimmäisessä kokeilussa, jossa tekoäly ja sosiaalipalvelut liitettiin isosti yhteen. Kokeilu tehtiin Espoossa ja sen tavoitteena oli oppia ennustamaan lastensuojelun asiakkuutta.

Tuosta kokeilusta Espoo sai myös kuraa niskaansa ja joutui puolustuskannalle, kun se halusi olla edelläkävijä ja hyödynsi olemassa olevaa dataa sosiaalityönsä kehittämistyökaluna.

Kokeilussa koko Espoon sosiaali- ja terveystieto ja varhaiskasvatuksen asiakkuusdata vuosilta 2002-2016 heitettiin myllyyn, jota pyöritettiin isona massana. Lopputulos oli: Teknologian avulla yhdistettyä dataa voidaan hyödyntää palveluiden kehittämisessä ja kohdentamisessa. Syy tähän on yksinkertainen. Tekoäly kykeni yhdistämään tietoja perhekohtaisesti ja samalla löydettiin nopeasti ne perheet, jotka tarvitsevat apua ja tukea.

Tekoäly löysi muun muassa noin 280 tekijää, jotka ennakoivat lastensuojelun asiakkuutta. Mikään tekijä ei yksin ole riski, mutta useamman tekijän yhtäaikainen esiintyminen voi olla.

Miksi sosiaalipalveluissa ei voitaisi hyödyntää sitä kaikkea dataa mitä on tarjolla meistä ihmisistä? Meidän kaikkien kaikenlaisia tietoja löytyy äitiysneuvoloista, päivähoidosta, kouluista, harrastuksista, kaupoista, kirjastoista, pankeista ja niin edelleen.

Tähän tiedon keräämiseen voisi ottaa sitten eettiseksi ohjenuoraksi tilaisuudessamme puhuneen professori Krista Laguksen ohjenuoran siitä, miten vanhustenhuollon kriisi voidaan korjata tekoälyn avulla:

”Laittaisin tekoälyn kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisiä.”

On näissä tietysti omat haasteensa. Suurin ongelma on kirjaamisen laadussa. Kun ihmiset tekevät kirjaukset omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan, ei lopputulos ehkä anna sitä relevanttia tietoa.

Vai mitä luulette, kun neljä eri neuvolantätiä on kirjannut minun neljän lapseni 8. kuukauden neuvolatarkastuksesta seuraavasti:

”Rauhallinen tyttö. Kasvaa tasaisesti. Käsien käyttö ikätasolla. Näkö ja kuulo normaali. Iho hieno.”

”Hyväntuulinen ja tyytyväisen oloinen poika. Hyvin kasvaa. Kehitys vastaa ikätasoa.”

”Virkeä ja touhukas poika. Kasvaa tasaisesti. Pyörii ja kierii jäntevästi.”

”Ilonen, touhukas poika. Konttaa vauhdilla. Syö ja kasvaa hyvin.”

Voisiko näistä rakentaa jonkun algoritmin? Vetää johtopäätöksiä? Kehittää sosiaalityötä?

Mitä tapahtuisi, jos tekoäly lähtisi etsimään johonkin sosiaalityön osa-alueeseen vastausta esimerkiksi neuvolakortin kirjauksista? No, ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 10/100.

 

 

 

 

100 tarinaa: Onko oikeudenmukaisuutta olemassa?

Kun opiskelin nousukaudella 80-luvun lopussa, jouduin rahattomana käymään sossussa. Sain kylmää kyytiä. Ei tullut rahaa. ’

”Lopeta opinnot” oli sossun neuvo. ”Mene töihin”, sanoi täti.

Syy fatta-vierailuun oli palkaton harjoitteluni. Normisti paiskoin hommia ja sain rahaa, jolla elin, mutta harjoittelun aikana en pystynyt tienaamaan. Tyhjin käsin lähdin ja mietin mitä ihmettä pitäisi tehdä.

Harjoittelupaikassa itkeä tirautin ja valmistauduin ilmoittamaan, että lopetan harjoitteluni siihen. No, pomoni, eli Pyykkösen Veikko, kysyikin mikä mieltä painaa. Kerrottuani tilanteen, hän totesi järjestävänsä harjoittelijan palkan taannehtivasti maksuun.  Silloin mietin, että tuollaisia tyyppejä toivoisi tähän maailmaan enemmän. Oikeudenmukaisia. Ja inhimillisiä. Ja toisen asemaan asettuvia. Niin ja kaiken päälle ratkaisukeskeisiä.

Tänään eletään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivää. Vuonna 2007 YK:n yleiskokous julisti helmikuun 20. päivän kansainväliseksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päiväksi (World Day of Social Justice). Päivän tehtävänä on tehdä näkyväksi yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus. Jokaisesta yhteiskunnasta löytyy epäoikeudenmukaisuutta. Jokainen yhteiskunta on epäoikeudenmukainen jollekin ryhmälle, väestönosalle tai ihmiselle.

Mitä sosiaalisella oikeudenmukaisuudella sitten tarkoitetaan? Se voidaan määritellä ihmisten mahdollisuudeksi saavuttaa täysi potentiaalinsa yhteiskunnassa. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteellä viitataan reiluuteen ja molemminpuoliseen vastuuseen: ihmiset ovat vastuussa toisistaan ja kaikkien vastuulla on varmistaa, että ihmisillä on yhtäläiset mahdollisuudet onnistua elämässä.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on ensisijainen periaate, joka takaa rauhallisen ja menestyksekkään yhteiselon maailmassa.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu edistämällä sukupuolten välistä tasa-arvoa, alkuperäiskansojen ja maahanmuuttajien oikeuksia sekä poistamalla esteitä, joita ihmiset kohtaavat sukupuolensa, ikänsä, rotunsa, etnisen alkuperänsä, uskontonsa, kulttuurinsa tai vammansa takia.

Valitettavasti sosiaalinen oikeudenmukaisuus on aivan liian monelle ihmisille edelleen vain kaukainen haave.

Äärimmäinen köyhyys, nälkä ja ihmisoikeuksien rikkominen ovat osa nykypäivää. Kysymys on maailmanlaajuisesta ilmiöstä. Mutta onko köyhyys Helsingissä jotain muuta kuin Johannesburgissa, nälkä Venäjällä erilaista kuin Jemenissä, ihmisoikeusrikokset toisenlaisia Unkarissa ja Syyriassa?

Epäoikeudenmukainen kohtelu yksilötasolla satuttaa ja tuntuu eri tavoin eri puolella maapalloa. Ihminen on yhteiskuntansa ja päätöstentekijöidensä armoilla, jollei osallisuutta tueta ja mahdollisteta. Kysymys on globaalista välittämisestä.

Sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa on kyse muustakin kuin eettisestä velvoitteesta. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on kansallisen vakauden ja globaalin hyvinvoinnin perusta.

Jemenissä elää nälänhädässä lähes 15 miljoonaa ihmistä. Heillä on puutetta puhtaasta vedestä ja riittävästä ravinnosta. Syyriassa sananvapautta, liikkumisoikeutta, uskonnonvapautta ja poliittista vapautta on rajoitettu jo pitkään. Maa on raunioina sisällissodan vuoksi. Yli 17 miljoonan asukkaan maasta on noin puoli miljoonaa ihmistä menettänyt henkensä, noin 13 miljoonaa on hätäavun tarpeessa, yli viisi miljoonaa on lähtenyt maasta ja arviolta seitsemän miljoonaa on paennut taisteluita maan sisällä. YK:n pakolaisjärjestön mukaan kyseessä on aikamme suurin humanitäärinen katastrofi. Unkarissa – siis täällä Euroopassa, Suomen sukulaissielun maassa – rikotaan ihmisoikeuksia, poljetaan mediavapautta, halvennetaan oikeusvaltioperiaatetta ja kohdellaan vähemmistöjä epäkunnioittavasti.

Näiden esimerkkien äärellä omat kokemukseni Suomen 80-luvun sossusta saa täysin uudet mittasuhteet.

Tuosta sossu-sessiosta on nyt aikaa 30 vuotta ja on toki niin, että epäoikeudenmukaisuus ei ole kadonnut sossu-luukultakaan. Toki rätingit tehdään sovittujen kaavojen mukaan, mutta aina kaava ei kerro riittävästi siitä todellisuudesta, jossa ihminen elää. Ja se on epäoikeudenmukaista.

Olen silloin tällöin miettinyt miten minulle olisi käynyt, jos oikeasti olisin totellut annettua neuvoa ja lopettanut opinnot. Ei olisi hyvä heilunut, kun lama lävähti eteen pari vuotta myöhemmin. Miltä näyttäisi minun tulevaisuuteni tällä hetkellä. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 9/100.

100 tarinaa: Lunta, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta!

Olen kuullut monen sanovan, että mikä ilmastonmuutos. Höpö höpö. Ei tässä ilmasto mitään lämpene, kun meillähän on kunnon talvet. Näin voi kuvitella. Varsinkin silloin kun tuijottaa vain omaan napaansa.

Ja totta on, että tänä talvena on tullut lunta – todella riittävästi. Pakkasiakin on ollut. Mutta kun nyt – hiihtolomaviikoilla – aprikoi vuodenaikaa niin arvioisin: ”Huhtikuun puoliväli ja pääsiäistä ilmassa”.

En muista, että näin paljon lunta olisi ollut ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Se näkyy myös lumityöntekijöille ja niistä vastaaville tahoille. Kaupungeissa ollaan oltu suorastaan kusessa, kun on mietitty, miten ehditään aurata väylät nopeasti kulkukuntoon, missä järjestyksessä ja kenen toimesta. Entä mitä tehdään valtaville lumiröykkiöille, jotka tukkivat risteykset, jalkakäytävät, parkkipaikat ja ajoreitit?

Erilaisissa some-kanavissa on ollut kovaa polemiikkia huonosti tehdyistä lumitöistä. Suurin huuto on kuulunut ryhmästä, jotka itse kategorioisin ”mulla on oikeus ajaa mun autolla mihin vaan” -tyyppeihin. Useimmiten he ovat miehiä ja siinä keski-iän korvilla eläviä.

Vähiten ääntä pitävät kouluun tarpovat alakoululaiset, lastenrattaita päiväkotiin kärräävät äidit ja ihmiset, joilla ei enää ikänsä puolesta ole ajokorttia – jos siis sellaista koskaan on ollutkaan.

Nämä lapset, naiset ja ikäihmiset käyttävät ensisijaisesti kulkemiseen niitä jalkakäytäviä, joille on kasattu se kaikki lumi autojen ajoteiltä, jotta autolliset pääsevät kulkemaan. Ja autoilijat valittavat, ettei heidän tarpeitaan huomioida tarpeeksi. Hehän ovat tämän yhteiskunnan tärkeimpiä tyyppejä. Ja sen vuoksi tässä heidän mielestään tapahtuu suuri vääryys heille.

Olen eri mieltä. Minulta löytyy ymmärrystä lumiaurankuljettajille, jotka tekevät parhaansa painaessaan pitkää päivää. Minulta löytyy kärsivällisyyttä, itse autoilijana, ajaa kärrypoluiksi kavenneita ajoteitä pitkin. Minulta löytyy myös sympatiaa olemattomilla jalkakäytävillä eteneville kulkijoille. Lisäksi symppaan myös kaupungin katujen kunnossapidon pomoja. Ei ole helppo homma ratkaistavaksi.

Ainoa asia mitä en ymmärrä, on se, että tosi moni näistä ”mulla on oikeus ajaa mun autolla mihin vaan” -tyyppeistä sanoo, ettei ilmastonmuutosta ole olemassa. Siitä olen jyrkästi eri mieltä heidän kanssaan.

Ilmastonmuutos on oikeasti olemassa ja se näkyy arjessa ja loppupeleissä – vaikka huonosti aurattuina väylinä.

Ilmastonmuutos on globaali haaste, jossa muutokset näkyvät sään ja ilmaston ääri-ilmiöinä: sataa kaatamalla, ei sada pisaraakaan, myrskyää hirmuisesti, on älyttömän kuuma, on jäätävät pakkaset ja niin edelleen. Lisäksi esimerkiksi Suomessa vuodenajat hämärtyvät tai ne alkavat muistuttamaan toisiaan, kun jouluaattona on samanlainen sää kuin juhannuksena.

Olen miettinyt usein, miksi ilmastonmuutoksesta puhutaan niin monimutkaisesti. Tietysti se on monimutkainen asia – niin kuin luontojutut aina, mutta miksi ilmiön selittämiseen ei voi vaan todeta: ”Maapallo ei kestä ihmisten tämänhetkistä elämäntapaa. Se voi huonosti ja oireilee äärimmäisinä sääilmiöinä.”

Ilmastonmuutosta pitää arvioida globaalilla tasolla ja riittävän pitkällä aikaperspektiivillä. Maapallon ilmasto on lämmennyt vuodesta 1880 lähtien 2010-luvun alkuun noin 0,85 astetta. Suurin osa lämpötilan noususta on tapahtunut viimeksi kuluneen kuudenkymmenen vuoden aikana. 1980-luvusta alkaen jokainen vuosikymmen on ollut edellistä lämpimämpi. Mittaushistorian aikana lämpimintä on toistaiseksi ollut vuonna 2016. En tosin tiedä vuoden -17 ja -18 tuloksia.

Mitä sitten? No, sitä että, jäätiköt sulavat ja kutistuvat hurjaa vauhtia. Esimerkiksi Grönlannin mannerjäätikön vuosittainen sulamisvauhti on noussut noin 35 miljardista 215 miljardiin tonniin ja Etelämantereen 30 miljardista 147 miljardiin tonniin.  

Ilmastonmuutoksen syy on kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä. Mikäli homma jatkuu nykytahdilla, nousee maapallon keskilämpötila tämän vuosisadan loppuun mennessä vajaasta kahdesta kuuteen astetta.

”Toi on tollasta viherpiipertämistä ja ituhippihommaa toi ilmastoasia.”  Näin minulle sanottiin joskus melkein 40 vuotta sitten. Valitettavasti moni sanoo niin edelleenkin.

Otsikossa yhdistin lumihommat ja tasa-arvon. Mitä tekemistä niillä on toistensa kanssa? Siis tasa-arvolla jättilumitöiden kanssa, muuten kuin auraus prioriteettina?

Naisten oikeus koulutukseen ja ehkäisyyn erityisesti Afrikassa ovat ilmastonmuutoksen hillinnän keskiössä. Afrikan väestönkasvu lisää ilmastonmuutosta ja aiheuttaa näin tulevina vuosina ongelmia. Siksi on pakko toimia.  Asia on tärkeä sekä ihmisoikeus- että tasa-arvonäkökulmasta.

Oikoen näin: kun naisten koulutus lisääntyy, lapsiluku laskee, ravintoa tarvitaan vähemmän, kulutus vähenee ja ilmastonmuutosvauhti hidastuu. Niin ja lumimassat Suomessa pienenevät ja sitten ihmiset pääsevät taas kulkemaan jouhevammin.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että en voi läimiä itseäni olalle ja kehua itseäni hyväksi ilmasto-ihmiseksi. Ajan autolla – vaikkakin hybridillä – päivittäin. Lisäksi asun isossa omakotitalossa, joka lämmitetään sähköllä.

Silti vihaan lumitöitä. Erityisesti tänä talvena tunteeni ovat käyneet kuumana. Minulle on tullut pienessä mittakaavassa samanlaiset ongelmat kuin Jan Vapaavuorelle Helsingissä. Lumi ei enää mahdu mihinkään. Sen takia symppaan pikkuriikkisen myös Stadin Jannea, vaikka lumimassojen mereen kippaaminen on typerintä ja lyhytnäköisintä ikinä. En tiedä ottaisiko naapuri lunta vastaan? Minun ja Helsingin? Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 8/100.

100 tarinaa: Kun Matti Nykänen kuoli

Kun Matti Nykänen kuoli, häntä jäi suremaan Suomen kansa. Matti oli urheilu-Suomen suuri sankari. Lähes kaikilla suomalaisilla on jokin mielikuva – tai mielipide hänestä.

Kaikenlaista on esitetty nyt reilun viikon ajan kuoleman jälkeen.

Minusta on tuntunut, että haudalla haluavat tanssia erityisesti he, jotka elinaikana jättivät Matin oman onnensa nojaan. Urheilueliitti siis. Ei saanut Matti kunniamerkkejä tai urheilijaeläkettä. Ei kunniaa ja kiitosta. Nyt nämä samat tyypit, jotka olisivat voineet edistää Matin hyvinvointia hänen elinaikanaan kiemurtelevat huonossa omassatunnossa, surevat ja kehuvat Mattia.   

Totta kai, helppoa on kehua. Matti oli maailman menestynein mäkihyppääjä. Tai vähintäänkin yksi menestyneimmistä, kuten jotkut asian kiertävät.  

Olen tässä myös miettinyt ja ihmetellyt kenellä on oikeus – näin raamatullisesti – heittää se ensimmäinen kivi. Tai kenellä on tarve ylipäätään mollata muita. Siis erityisesti ihmisen elinaikana. Haukkua ja nälviä toista ihmistä. Minusta siinä on jotain todella kummallista. Tai ehkä täydellisillä ihmisillä on täydellisiä mielipiteitä.

Matilla oli ADHD-diagnoosi, joka oli myös julkisesti tiedossa.

ADHD on neurologinen sairaus, jonka oireet johtuvat nykylääketieteen mukaan aivojen puutteellisesta verenkierrosta. Lisäksi aivoissa on puutetta dopamiinista. Dopamiini edistää vireyttä ja motivaatiota, tehostaa oppimista ja säätelee tunteita.  ADHD:hen liittyvän ylivilkkauden ja elämyshakuisuuden syy saattaa olla siinä, että ihminen yrittää nostaa aivojensa vireystilaa aktiivisen toiminnan ja voimakkaiden aistiärsykkeiden avulla.

Vaikeus toimia järjestelmällisesti ja pitkäjännitteisesti, harkitsemattomuus eli impulsiivisuus, mielialojen ailahtelu, toistuva stimulaation etsiminen, kärsimättömyys, vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan tai mahdollisesti tavallista suurempi luovuus ja intuitiivisuus. Nämä ovat ADHD-piirteitä.

Olen joskus miettinyt, olisiko Matista tullut mäkihyppääjää ensinkään, jollei hänellä olisi ollut ADHD-diagnoosia? Tai olisiko hänestä tullut maailman parasta lajissaan ilman sairauttaan?

Matti oli myös alkoholisti.

Alkoholismi on WHO:n ja Suomessa käytössä olevan ICD10-tautiluokituksen mukainen sairaus. Alkoholistiksi ei tulla vain juomalla. Alkoholin käyttöä toki tarvitaan, jotta alkoholismi voi puhjeta. Alkoholistin kohtuuton juominen ja käytöksen häiriöt johtuvat sen sijaan riippuvuudesta. Päihderiippuvuus alkaa vaikuttamaan siihen sairastuneen ihmisen tunnetiloihin ja käyttäytymiseen.

Matti ei kieltänyt alkoholismiaan. Hän jopa kävi Kalliolan klinikan hoitojakson joskus 2000-luvun vaiheilla. Matti etsi ja sai siis apua sairauteensa.

Matin kuoleman äärellä mieleeni tulee muitakin maailman runtelemia – joku voisi sanoa median, mutta ei media yksin Mattia runnellut. Suomalaiset runtelivat. Suomalaiset heittivät ne kivet ja naureskelivat Matin sutkautuksille. Suomalaiset myös päivittelivät ja syyttelivät ja ihmettelivät ja olivat valmiita arvioimaan Mattia. Sitä Mattia, jolla oli ainakin kaksi diagnosoitua sairautta.

Mietin niitä muitakin yksinäisiä, herkkiä  ja surullisia nyt jo kuolleita ihmisiä, joista suomalaisilla on ollut mielipiteitä ja sanomista: Armi Aavikko, Olavi Virta, Laila Kinnunen, Mika Myllylä, Rauli Badding, Juice Leskinen…

Satuin törmäämään viime viikonloppuna Salpausselän kisojen tv-uutisiin, jossa nähtiin pari entistä Matin kilpakumppania muistelemassa Mattia. Japanilainen Noriaki Kasai muisti idolinsa eli Matin lahjoittaneen hänelle hyppypuvun ja -kengät 30 vuotta sitten, kun 16-vuotias Kasai osallistui ensimmäiseen aikuisten arvokisaan Lahdessa. Matti oli ottanut nuorukaisen siipiensä suojaan ja kannustanut.

Myös joku nuori nykypolven kotimainenkin mäkihyppääjä muisteli Matin lahjoittaneen hänelle sukset ja välineet harjoituksia varten.

Dieter Thoma mietti Matin kahta puolta.  Sitä pitkäjänteistä ja keskittyvää, mutta toisaalta sitä itsepäistä ja hankalaa. Se, mitä hän Matista sanoi, oli jotain aivan muuta kuin ne lehtien huutavat lööpit.

”Hän oli yleensä surullisen oloinen. Uskon, että hän oli hyvin yksinäinen ihminen.”

V-tyylin mäkeen tuonut ruotsalainen Jan Boklöv muisteli myös Mattia. Juurikin Salpausselän kisoissa 1988 Boklöv hyppäsi pisimmälle, mutta Matti voitti kullan tyylipisteillä ja Boklöv jäi hopealle. Kun urheiluväki buuasi Boklöville, niin Matti nosti hänet vierelleen ykköskorokkeelle ja totesi ”Tänään olit paras”.

Nämä urheilijoiden kertomat tarinat antavat todella toisenlaisen kuvan kuin se pahoinpitelyistä tuomittu, strippaava, nuotin vierestä laulava, farkut kainaloihin nostanut mattinykänen. Ehkä nämä jälkimmäiset määritelmät kuvaavat enemmän sitä Mattia, joka eli oman elämänsä vankilassa, elämänsä loppuun asti.

Olisiko jotain voinut tehdä toisin. Aivan varmasti olisi. Sairas ihminen tarvitsee hoitoa, apua, tukea. Sitä oli varmasti tarjolla, mutta moni asia meni kuitenkin pieleen. Tosin jossittelu on turhaa Matin kohdalla. Toivoisin, että meidän suomaisten ei tarvitsisi enää koskaan teurastaa ketään oman alansa menestyjää naureskelulla ja vähättelyllä.

No, palataan vielä hetkeen, kun Matti Nykänen kuoli. Hautajaisista syntyi aikamoinen show. Lähes koko  Suomella oli paljon huutamista siihen.

Onneksi Pietarinkadun Oilersin kunniapuheenjohtaja Mato Valtonen vihelsi pelin poikki toteamalla:
”Pietarinkadun Oilers maksaa Matti Nykäsen hautajaiset. Nykänen oli aina valmis auttamaan apua tarvitsevia, ja nyt on Pietarinkadun Oilersin vuoro auttaa Matin perhettä surun hetkellä. Emme kommentoi asiaa enempää ja toivomme rauhaa Matin läheisille”.

Niinpä. Matti oli myös äitinsä poika, vaimonsa aviomies, lastensa isä. Heillä – ja kaikilla Matin oikeilla läheisillä – on oikeus surra rauhassa. He ovat menettäneet rakkaan ihmisen. Osanottoni heille, näillä Eeva Kilven sanoilla:

”Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: – miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.”

Matti oli ja on edelleenkin maailman paras mäkihyppääjä. Sitä ei muuta mikään. Ei mikään. Ei edes kuolema.

Tai ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 7/100.

100 tarinaa: Tipaton tammikuu on ohi – eläköön tipaton elämä!

Hoidin muutama vuosi sitten sellaista hommaa, jossa olisin voinut tissutella harva se ilta. Kaikenmoisia kinkereitä oli usein ja niissä oli tarjolla lähes poikkeuksetta vähintään lasi skumppaa – toki usein myös niin sanotut ”normaalit” ruokajuomat. Jos olisin noina vuosina dokaillut kaiken tarjolla olleen ilmaisen viinan, olisin varmasti ollut kännissä useammin kuin kerran viikossa.

Todellisuudessa jätin usein kokkarit kokonaan väliin tai menin erinäisiin tilaisuuksiin autolla. Autoilu oli hyvä selitys dokaamattomuudelle. Mutta tottakai minulta usein kysyttiin syytä sille, miksi en juo tai vähintäänkin houkuteltiin ottamaan edes yksi lasillinen.

Silloin sai selitellä miksi ei huvita. Piti siis perustella, miksi ei dokaa.

Nykyisin alkoholittomuus on lisääntynyt. Selvästi.

Alkoholinkäyttö on muutenkin muuttunut.

Alkoholinkäyttö on naisistunut. Hiukan harmillinen ja ikävä tasa-arvoteko. Naisten alkoholinkäytön muutos on merkinnyt myös koko alkoholikulttuurin muuttumista.

Naisten ja miesten juominen on erilaista. Naiset juovat eniten kotona ja enemmän salassa.

Ja vaikka naiset juovat aiempaa aktiivisemmin, he kärsivät myös enemmän muiden juomisesta – omien puolisoiden, vanhempiensa tai lastensa.

Alkoholinkäyttö on ikääntynyt. Ikäihmiset – ne mummot ja papat – juopottelevat enemmän kuin koskaan ennen. Liika juominen paljastuu usein, kun ikäihminen hakeutuu hoitoon jonkun muun oireen vuoksi – vaikka kaatumisen. Tutkijat sanovat, että eläkeikäisten alkoholin käytön lisääntymisen takana on ostovoiman kasvu ja nuorena opitut tavat.

Myös yli 65-vuotiaiden alkoholikuolemat ovat lisääntyneet tyrmäävästi. Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa luku on noussut miesten kohdalla sadasta tyypistä viiteensataan tyyppiin vuodessa. Siis oikeesti sadasta viiteensataan!

Alkoholinkäyttö on osin myös vähentynyt. Ainakin nuorilla. Kun 90-luvun lopussa 16-vuotiaista nuorista 27 prosenttia  joi ”tosi humalaan” vähintään kerran kuussa, niin vuonna 2017 näin teki enää 8 prosenttia.

Dokaamisesta on tullut noloa. Se ei tarkoita, etteikö päihteitä käytettäisi.

On toki muita päihteitä, joita voi vetää. Lääkkeet ja huumeet toimivat paremmin. Ne eivät haise eivätkä välttämättä näy helposti päällepäin.

Hesarissa oli pari viikkoa sitten juttu työkaveristani Mai Peltoniemestä. Yli kymmenen vuotta sitten hän oli ollut huipputyöntekijä ja samaan aikaan käytti suonensisäisiä huumeita. Main tarina on lukemisen arvoinen. Maista on kasvanut vuosien varrella elämän ja opintojen kautta yhteisövalmentaja ja terapeutti Kalliolan Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jossa asuu huumemenneisyyden omaavia nuoria.   

Mutta summa summarum: Alkoholinkäyttö on jotenkin normalisoitunut. On ihan jees juoda lasi illalla töiden jälkeen – vaikka joka päivä. Se tarkoittaa 365 lasia vuodessa. 365 parin desin lasia on 73 litraa vuodessa. Tai 365 bisseä. Se on yli 120 litraa.

Tänä vuonna Tipattoman tammikuun teemana oli tissuttelu ja sloganina: ”Tarviinko mä tän?”.

Kun alkoholista on tullut arkipäiväistä, saattaa unohtua, että tissuttelu vaikuttaa terveyteen haitallisesti. Vaikka känniä ei nousisikaan. Viina muun muassa nostaa verenpainetta, haittaa yöunta, heikentää muistia ja vanhentaa ihoa. Aina. Ja kaikilla.

Tissuttelu on tosi hyvä teema, koska sosioekonominen asema ei suojaa alkoholismilta.

Vaikka sosioekonomisen aseman tiedetään olevan yhteydessä alkoholihaittojen riskiin korottavasti niin kyllä työssäkäyvä, hyvätuloinen ja korkeasti koulutettukin voi olla juoppo tai ainakin juopotella liikaa.

Olen miettinyt ihmisten some-postauksia: kun loma alkaa, kun loma loppuu, on perjantai, on maanantai, hääpäivä, nimipäivä, hommat tehty, hommat tekemättä, on kesä, on syksy, matkalle lähdössä, matkalla, kotona, saunan jälkeen, yksin, kaksin tai porukassa, arki tai juhla… Some-kuvassa on kupliva lasillinen skumppaa, antava punaviini, vaahtoava bisse tai tiukka paukku.

Ehkä on niin, että mikään ei näytä miltään ilman viinaa. Tai ilman kuvaa siitä. Se mitä lasissa on, kertoo elämisen arvoisesta elämästä.  

THL:n tutkimuksen mukaan läheisen juomisesta kärsii yli 10 prosenttia ihmisistä. Lasinen lapsuus on surullisinta ikinä. Ja kuinka noloa on juoppo isä tai äiti. Tai pelkästään jo se, kun vanhemmat ovat humalassa. Lapset eivät halua nähdä vanhempiaan kännissä. Eivät koskaan.

Muistan, yläkoulussa minulla oli kaveri, jonka isä joi – todella paljon. Palkkapäivänä koko liksa lähti haisemaan; kapakassa kierroksia, taksilla ajelua, humputtelua ja hulluuskohtauksia. Tiedän, että kaverini kärsi asiasta valtavasti. Nykyisin hän on jo kuollut. Hänestä tuli myös alkoholisti – kaikkien surullisten sattumien kautta.

Muistan viimeisen tapaamisemme; hän istui juopporingissä Salavapuistossa soppa-pulloa huikaten ja minä kuljin ohi työntäen lastenvaunuja. Yritin tervehtiä, mutta hän käänsi katseensa pois. Häntä hävetti.

Dokaamiseen sisältyy häpeää. Häpeä, salailu ja vähättely ovat alkoholismin oireita. Kannattaa tarkkailla omia tuntemuksia, kun juo – tai jos siis juo. Kun ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 6/100.

Keru-yhteisöjääkaappi testasi menestyksekkäästi uutta konseptia Kalliolan setlementtitalossa – Tulokset yllättivät!

Itsenäisen Waste Food Crew -työryhmän luotsaama KERU-yhteisöjääkaappi aloitti toimintansa 3.9.2018 kolmen kuukauden pilotointijaksolla Helsingin Kalliossa, Kalliolan setlementtitalon ala-aulassa. Kyseessä on yhteisöjääkaappi, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa ruokaa, joka muuten olisi vaarassa joutua heitetyksi pois. Samoin kuka tahansa halukas voi myös maksutta noutaa Kerukaapista sinne lahjoitettua ruokaa.

Ainoa edellytys on, että Kerukaapin sääntöjä noudatetaan – niihin kuuluu, että noudot ja lahjoitukset tietoineen kirjataan Kerukaapilla sijaitseviin kansioihin. Yksityishenkilöiden lahjoitusten lisäksi Kerukaappiin noudetaan päivittäin vapaaehtoisvoimin ylijäämäruokaa lähialueiden kaupoista.

Taustalla huoli ruuan ympäristö- ja ilmastovaikutuksista

Keru-yhteisöjääkaapin toiminnan taustalla on halu tuoda esiin hävikkiin joutuvan ruuan ilmasto- ja ympäristövaikutuksia. Ruoan poisheittäminen mm. voimistaa ilmastonmuutosta ja rehevöittää vesistöjä. Kolmannes maailmassa tuotetusta ruuasta päätyy hävikkiin jossain ruokaketjun vaiheessa: ruokahävikkiä syntyy vuosittain 1.4 miljardia tonnia ja sillä voitaisiin ruokkia 2 miljardia ihmistä (World vision 2017). Suomessa ruokahävikkiä syntyy 450 miljoonaa kiloa vuodessa – keskimäärin 20 kg per henkilö. Kotitalouksissa syntyy 30 prosenttia ruokahävikistä. Pelkästään kotitalouksista vuosittain pois heitetyn ruuan määrä on vastaa ilmastovaikutuksiltaan 100 000 auton vuodessa tuottamia päästöjä (Luke).

“Teollisuuden ja kaupan puolella ruokahävikin määrää on onnistuttu pienentämään eri toimenpiteillä ja prosesseja tehostamalla. Kotitalouksien prosentti ei vielä ole juurikaan pienentynyt ja siksi tarvitaan tekoja, jotka vaikuttavat erityisesti kotitalouksissa syntyvän ruokahävikin pienentämiseen.” kertoo ympäristökasvattaja ja Keru-yhteisöjääkaapin perustajäsen Mari Sahlstén.

Keru-yhteisöjääkaapin pilotointi

Keru-yhteisöjääkaappi on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton sekä kaikille avoin tila ja yhteisö. Toiminnan avulla halutaan yhdistää eri ihmisryhmiä, jakaa inspiraatiota ja kannustaa pohdintoihin yksittäisten tekojen ja valintojen ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Keru-yhteisöjääkaapin pilotoinnilla haluttiin testata Suomen oloissa uutta, osallistavaa ja yhteisöllistä toimintamallia.

Konseptissa on kiinnitetty paljon huomiota kävijöille miellyttävän ja positiivisen kokemuksen rakentamiseen. ”Syyskuussa järjestimme kokeilumielessä myös kaksi suurempaa ruuanjako-tapahtumaa saatuamme yhteistyökumppaniltamme suurempia määriä kertalahjoituksia. Tällöin 600-800 kg ruokaa löysi nopeasti uuteen kotiin. Näiden kokeilujen jälkeen päädyimme kuitenkin siihen, että emme järjestä enää jakotapahtumia, sillä niiden aikana muodostui jonoja ja kaikille paikalle tulleille ei välttämättä riittänyt jaettavaa ruokaa. Tämän vuoksi olemme siirtyneet tiedottamaan suuremmista jaettavista eristä omien viestintäkanaviemme, kuten esimerkiksi Facebook-sivujemme kautta. Viestinnällä ja päivittäisillä, pitkähköillä aukioloajoilla lahjoitettu ruoka on saatu jaettua sujuvammin ja meille resurssitehokkaammin”, toteaa muotoilija ja Keru-yhteisöjääkaapin toinen perustajajäsen Heidi Uppa.

Pilotoinnin tavoitteena oli testata konseptin toimivuutta. Aloittaessa ei tiedetty miten paljon ruokalahjoituksia saataisiin, millaista ruokaa lahjoitettaisiin tai miten paljon kävijöitä tulisi olemaan. “Ruokalahjoitukset ovat meille jokapäiväinen iloinen yllätyksen aihe, sillä emme koskaan tiedä etukäteen mitä saamme jaettavaksi. Eniten kauttamme on jaettu hedelmiä, vihanneksia, leipää ja maitotuotteita.” summaa Mari Sahlstén.

Kerukaapin toiminta on helmikuussa 2019 säännöllistä ja organisoitua: noin 50 vapaaehtoisen voimin hoidetaan mm. päivittäinen siivous, ruokalahjoitusten noudot ja järjestetään tapahtumia.

“Haluamme toiminnallamme nostaa ruuan arvostusta ja siksi näemme paljon vaivaa sen eteen, että jokainen lahjoituksena saamamme ruokapakkaus päätyisi käyttöön ja ravinnoksi. Haluamme olla innostava ja inspiroiva esimerkki myös muille, siksi jaamme esimerkiksi reseptivinkkejä nettisivuillamme.”, jatkaa Mari Sahlstén.

Positiiviset kokemukset Keru-yhteisöjääkaapin pilotoinnista

Keru-yhteisöjääkaappi on saanut myönteisen vastaanoton, sana on kiirinyt ja monet ovat löytäneet itsepalveluperiaatteella toimivan ruuan kierrätyspisteen.

“On mahtavaa, että niin monet ovat löytäneet meidät. Emme kerää kävijöiden henkilötietoja mutta olemme toki tutustuneet moniin heistä näiden ensimmäisten kuukausien aikana ja siten osaamme sanoa, että heihin kuuluu erilaisia kävijäryhmiä: nuoria ja opiskelijoita, eläkeläisiä, lapsiperheitä, maahanmuuttajia, turisteja ja paljon myös ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Suurin osa kävijöistä asuu tai liikkuu tässä Kallion ja Alppilan alueella mutta joitakin kävijöitä tulee kauempaakin.”, toteaa Heidi Uppa.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana Keru-yhteisöjääkaappi sai kirjattujen tietojen perusteella toimintansa ja tapahtumiensa kautta 6 176 kävijää ja kierrätti eteenpäin 11 002 kg ruokaa. Tämä yllätti täysin toiminnasta vastaavan työryhmän.

Heidi Uppa iloitsee: “Kävijöiltä saatu palaute on myös ollut lähes poikkeuksetta positiivista ja kannustavaa. Kauttamme moni on saanut uusia ystäviä, löytänyt merkityksellistä vapaaehtoistyötä tai havahtunut pohtimaan ruokavalintojensa vaikutuksia. Monet ovat kiitelleet toimintaideaamme ja lämmintä tunnelmaa. Myönteisten ilmasto- ja ympäristövaikutusten lisäksi kävijämme ovat olleet ilahtuneita saadessaan säästöjä ruokamenoihinsa ja inspiraatiota ruuanlaittoon.”

Kävijät ovat palautteissaan luonnehtineet kokemuksiaan mm. seuraavasti:

“Aina jää hyvä mieli. Tulee juteltua uusien ihmisten kanssa”
“Tuonut suuresti iloa ja säästöä. Luovuutta ruuanlaittoon!”
“Helppoa, mukavaa, ohjeet selkeä, tapaa uusia ihmisiä, kiva tunnelma.“
“Helppoa, olo tervetullut.”
“Keru on saanut ajattelemaan enemmän hävikkiruokaan liittyviä asioita ja tietoa on voinut jakaa muillekin”.

Kalliolan Setlementin toiminnanjohtajan Heidi Nygrenin mukaan Keru-yhteisöjääkaappi on ollut kiinnostava ja tervetullut lisä Setlementtitalon toimintoihin.

”Meidän yhteisiin arvoihimme kuuluu yhteisöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja kiertotalouden ratkaisuiden lisääminen sekä naapuruustoiminnan vahvistaminen. Keru-yhteisöjääkaapin toiminta sopii hyvin näihin arvoihin.”

Toiminnalle etsitään aktiivisesti rahoitusta

“Toimimme tällä hetkellä täysin vapaaehtoistyön pohjalta ja ilman pidempiaikaista rahoitusmallia. Toivomme kovasti saavamme rahoitusta toiminnan jatkamiseksi, vakiinnuttamiseksi ja kehittämiseksi, sillä pidemmällä tähtäimellä emme pysty toimimaan ilman ulkopuolista rahoitusta. Rahoituksen löytäminen onkin tällä hetkellä suurin haasteemme. Pilotin aikana huomasimme, että konseptimme on hyvä, tarpeellinen ja toimiva mutta toimintaa työlästä ylläpitää. Jatkamme tällä hetkellä pilotointia kuukausi kerrallaan eteenpäin ja toivomme kovasti, että toimintamme voisi jatkua. Etsimme parhaillaan aktiivisesti vaihtoehtoja toiminnan rahoittamiseksi.” toteavat Mari Sahlstén ja Heidi Uppa toiveikkaana.

Keru-yhteisöjääkaappi on toistaiseksi avoinna joka päivä Kalliolan setlementtitalon aukioloaikojen mukaisesti:
ma–to 8–20.00
pe 8–19.00 
la–su 10–16.00.

Lisätietoja ja haastattelupyynnöt:

Heidi Uppa, Keru-yhteisöjääkaapin perustajajäsen, PR ja viestintävastaava, puh. 050 320 5768, heidi.uppa@aalto.fi

Keru-yhteisöjääkaappi

Käyntiosoite: Kalliolan Setlementtitalo (ala-aula), Sturenkatu 11, 00510 Helsinki

http://kerukaappi.fi/fi/

https://www.facebook.com/Keruyhteisojaakaappi

#keruyhteisöjääkaappi
#kerucommunityfridge
#kerukaappi

https://www.facebook.com/kalliolansetlementti/

#naapuruusonmielentila
#kalliola

Kalliolan Setlementti on yhteiskunnallinen konserni, joka lisää pääomaa hyvälle elämälle. Konserni koostuu yhdistyksestä ja sen omistamasta osakeyhtiöstä. Yhdistys tekee setlementtityötä pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Suomessa. Yleishyödyllistä toimintaa tehdään pääosin osakeyhtiön, valtion ja kuntien tuella. Kalliolan Setlementissä työskentelee noin 180 kokoaikaista työntekijää ja noin 150 tuntityöntekijää.