Monthly Archives: maaliskuu 2019

Kalliolan klinikan botti auttaa saamaan tietoa päihdehoidosta

Päihdekuntoutusta tarjoava Kalliolan klinikka on julkistanut Facebookin Messenger-viestisovelluksen kautta toimivan botin, jonka tarkoituksena on tarjota tietoa päihdehoidosta sekä päihdesairaudesta ylipäänsä.

”Botti auttaa tehokkaasti piirtämään kokonaiskuvan päihdekuntoutuksen sisällöstä, ja vastaa näppärästi yleisimpiin kuntoutukseen liittyviin kysymyksiin. Uskon, että botti voi madaltaa kynnystä hoitoon lähtemiselle tarjoamalla faktoja helpolla ja asiakaslähtöisellä tavalla”, kertoo Kalliolan klinikan johtaja Tuomas Maasio.

Botti on suunnattu niin omaa päihteidenkäyttöään pohtiville kuin heidän läheisilleen. Kalliolan klinikan toteuttama Myllyhoito perustuu maailmanlaajuisestikin tunnettuun Minnesota-malliin. Myllyhoitoa on toteutettu Suomessa jo lähes 40 vuoden ajan. Tänä päivänä Kalliolan klinikka tuottaa eripituisia hoitojaksoja päihderiippuvaisille sekä läheiskursseja omaisille.

THL:n viime vuonna julkaistun Näin Suomi juo -juomatapatutkimuksen mukaan pitkäaikaisten alkoholihaittojen riskiryhmään kuului 564 000 suomalaista.

”Päihdeongelma on koko perheen sairaus. Uskomme, että botista on apua niille ihmisille, jotka etsivät hoitopaikkaa itselleen tai läheisilleen”, Maasio jatkaa.

Botin palvelumuotoilusta, prototyypistä ja teknisestä toteutuksesta on vastannut Perspektives Digital.

“Kalliolan klinikan bottiprojekti on ollut erittäin mielenkiintoinen ja positiivinen kokemus, koska se ei keskittynyt teknologiaan vaan ihmisiin. Opimme sen, että pelkkä tieto ei ole projektin ydin, vaan ihmisyys ja empatia tiedon vastaanottamisessa ja tarjoamisessa”, kertoo tekninen projektipäällikkö Niko Jääskeläinen.

Nopeasti hoitoon! -projektinimellä kulkenut botti tuotettiin osin valtioneuvoston kanslian rahoittamana sosiaali- ja terveysalan digisotekokeiluna. Kalliolan hankkeen lisäksi kokeiluhaussa rahoitusta sai 15 muutakin sote-alan digitaalista kokeilua. Hankkeet on esitelty tarkemmin Kokeilun paikka -sivustolla, jota ylläpitävät valtioneuvoston kanslia ja valtion kestävän kehityksen yhtiö Motiva Oy, joka myös vastasi kokeiluhakujen koordinoimisesta.

Bottia pääsee testaamaan Kalliolan klinikan Facebook-sivujen kautta:

  1. Navigoi osoitteeseen: https://www.facebook.com/kalliolanklinikka/
  2. Valitse ”Lähetä viesti” ja anna botin aloittaa keskustelu kanssasi!

Lisätiedot:

Tuomas Maasio, Kalliolan klinikan johtaja, puh. 050 323 6696

Kalliolan klinikka on osa Kalliola-konsernia, joka on yhteiskunnallinen toimija. Konsernin tehtävänä on lisätä pääomaa hyvälle elämälle. Konserni koostuu yhdistyksestä ja sen omistamasta osakeyhtiöstä. Kalliolassa tehdään setlementtiarvoihin pohjaavaa työtä, joka ulottuu esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalle sekä koulutus- ja sivistysalalle. Konsernissa työskentelee noin 200 vakituista työntekijää. Konsernin tuotot vuonna 2019 olivat noin 14 miljoonaa euroa.

 

100 tarinaa: Hankalia akkoja ja kovia ämmiä

Kun erosin, minua neuvottiin jättämään johtajan hommat. Ei naisjohtaja voi hoitaa äitiyttään sille kuuluvalla vakavuudella. No, en ottanut lopareita. Sen sijaan palkkasin lastenhoitajan. Jos olisin ollut mies, päähäni olisi kasvanut sädekehä.

Tuosta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta silti epäilen, että asiaan ei ole tullut sen suurempaa muutosta. Maailma on erilainen naisille ja miehille. Näin vain on.

Maailma on jaettu miesten ja naisten maailmoiksi. Ammatit ovat naisten ja miesten ammatteja. Koulutusurat ovat eriytyneitä. Palvelut suunnataan naisille tai miehille. Samoin tuotteet. Tarpeet ja odotukset toiminnasta tai käytöksestä ovat samoin erilaisia. Naisten ja miesten vapaa-aika ja harrastukset ovat sukupuolittuneita. Myös työttömyys ja syrjäytyminen on erilaista naisilla ja miehillä.

Itse asiassa en keksi mitään mikä ei olisi sukupuolittunutta; jaettu naisten ja miesten asioiksi, eritelty tyttöjen ja poikien tavoiksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että miesten ja naisten välinen erilaisuus näkyy kaikkialla – yhtä lailla työelämässä kuin arkielämässä kotona. Esimerkiksi Perheen ajankäyttötutkimus toteaa, että perheen äidit tekevät edelleen enemmän kotitöitä kuin miehet. Nelihenkisessä perheessä kotitöihin käytetystä ajasta äidin osuus oli noin 70 prosenttia, isän noin 20 prosenttia, lasten vastatessa lopusta. Onko reilua?

En ole valmis puolustelemaan miehiä – enkä naisia. Voin vain todeta, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Heidän maailmansa on erilainen.

Se on ymmärrettävä. Se on ymmärrettävää.

Hector laulaa:

”on sota välillä kissojen ja koirien,

on sota välillä heikkojen ja vahvojen,

on sota välillä suurien ja pienien,

on sota välillä ihmisten ja eläinten.”

Hän ei laula, että naisten ja miesten välillä olisi sota. Koska näin ei ole.

Erilaisuus ei tarkoita sitä, että tulisi pysäyttää miehet ja naiset vastakkaisasetteluasetelmiin.  Eikä pidä pistää meitä naisia ja niitä miehiä vastakohdiksi. Eikä myöskään stereotypioida liikaa.

Naisen osallistumisella työelämään on Suomessa pitkät perinteet. Silti – naiset valitettavasti kokevat miehiä useammin syrjintää työpaikoilla. Syrjintä toteutuu palkkakysymyksissä, urakehityksessä sekä palautteenannon puuttumisena. Kolmetoista prosenttia naisista toimii esimiestehtävissä, heidän alaisinaan oli enimmäkseen naisia ja vain 10 prosentilla miehistä oli naisesimies. Jatkuvasti kuuluu kuiskauksia lasikatosta, joka estää naisten etenemisen ylimpään johtoon.

En tiedä lasikatosta, mutta määrätietoinen urasuuntautunut nainen on vääränlainen. Samoilla ominaisuuksilla omaavaa miestä läimitään selkään ja kehutaan hyväksi jätkäksi tai kovaksi kaveriksi. Nainen on hankala akka. Okei, myönnetään joskus myös kova ämmä. Mutta se ei ole kehuksi tarkoitettu määritelmä.

Ilman niitä kovia ämmiä naisten elämä olisi aika toisenlaista tänä päivänä vuonna 2019. Tarkoitan sellaisia kovia ämmiä kuin vaikka Miina Sillanpää, Alli Trygg, Helvi Sipilä, Vappu Taipale, Tarja Halonen, Riitta Uosukainen, Heidi Hautala tai Annika Saarikko. Niin tai Minna Canth, jonka päivää vietetään tasa-arvonpäivänä.

Ei ole miesten ja naisten maailma tasa-arvoinen. Ei ole. Kaikki tietävät, että naisen euro on se kuuluisa reilut 80 senttiä. Eli ei palkkatasa-arvoa…

Naiset ovat muuten kovia tyyppejä. He pystyvät yhdistämään moninaiset roolit.

Tässä kohtaa myönnän: olen jo vuosia suosinut rekrytoinneissa yhtä ryhmää. Töitä tekeviä naisia, joilla on lapsia.

Pyydän anteeksi ja perustelen: he ovat pirun hyviä organisoimaan, he ovat ajankäytön mestareita, he ovat tehokkaita ja he osaavat priorisoida. Lisäksi he ovat hyviä kommunikoimaan. No, ehkä tämä oli yleistys, mutta todeksi havaittu monta kertaa. 

Minullahan on ne neljä lasta. Kolme vanhinta on poikia. Kun nuorin syntyi, se tyttö, pojat iloitsivat: Äiti, nyt sullakin on pari. Pojat olivat oikeassa. Meistä tuli pari. Mikään ei ole niin mukavaa kuin todeta ”että tehdään jotain tyttöporukassa”.

Kun olin poikien äiti väitin, ettei sillä sukupuolella ole niin väliä. Että kasvatan poikia kuten kasvattaisin tyttöjä. Kun tyttö syntyi, huomasin aika nopeasti, että tyttöjen ja poikien maailmat olivat aivan erilaiset. Kotiin ilmestyi vaaleanpunaista hörsöä ja kotileikkejä, brätsejä ja barbeja, meikkejä ja korkokenkiä.

No, mikäs sen mukavampaa – ja välillä haastavampaa – kuin elää uudestaan niitä omakohtaisestikin koettuja tuntemuksia tytöstä naiseksi kasvamisessa. Aina ei ole helppoa.

Naisena on hieno elää. Me äidit ja tyttäret olemme elämää täynnä.

Herra seurassa – sanotaan.

Hyvä veli -kerhot – väitetään.

Me poijaat keskenään – todetaan.

Entä ihanat naiset yhdessä? Kerrankin siskot suosisivat ja tytöt toimisivat käsikynkässä. Tänään pitäisi olla se päivä, jolloin naisvoima näyttäytyy ja näyttää tehonsa. Tyttöporukassa – kuten tyttäreni toteaa.

Unohtamatta niitä rohkeita, määrätietoisia ja vahvoja miehiä, jotka ajavat naisten asiaa. Miehiä, jotka ovat kovia jätkiä. Sellaisia naisasian puolestapuhujia ja hankalien akkojen tukijoita ja kovien ämmiä kannustajia.

Hei ihanaa, että tässä maailmassa on kovia mimmejä! Naisethan kuitenkin toimivat yhteiskunnan eri kentillä – miesten rinnalla, miesten tukena ja miesten kannustamina ja yhdessä muiden naisten kanssa. Mikä näistä asetelmista on sitten se helpoin ja tuloksellisin tasa-arvon kannalta? Sitä ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 15/100.

100 tarinaa: Työ tekijäänsä kiittää – vapaaehtoisesti tehty erityisesti

Suomalaiset ovat olleet tiukasti toteuttamassa luterilaista perinteistä ajatusta:  ”Otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaita”. Tämä protestanttinen työnetiikka on elänyt meissä lujasti. Erityisesti vanhoissa sananparsissa sen huomaa. Vai mitä sanotte: ”Hiki laiskan syödessä” tai ”Työ on miehen kunnia”. Tai ”Työn pelko on herran alku” ja ”Työ miehen tiellä pitää”. Työ rocks!

Mutta kun puhumme työstä niin mistä oikeastaan puhumme? Ansiotyöstä? Mielekkäästä tekemisestä? Kansantaloudesta? Arvoista? Toimeentulosta? Sosiaalisista suhteista? Statuksesta?

Aktiivimalli avasi Pandoran lippaan. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Mitä saa vaatia tai keneltä saa vaatia? Tai saako vaatia yhtään mitään?

Ydinpointti koko keskustelussa kiteytyy mielestäni tähän: Millainen on hyvä työtön tai kenellä on oikeus olla työtön? Mitä voidaan pitää työnä? Riittääkö, jos on toimelias? Vaikka sitten vapaaehtoistyössä.

Aktiivimalli-case on vain jäävuorenhuippu asenneilmastosta asian suhteen. Suuria tunteita on tarjolla – lähes yhtä isoja kuin Kauniissa ja rohkeissa ikään. Ainakin kun lukee aktiivimallista kirjoitettuja kommentteja puolesta tai vastaan.

Aktiivimalli lanseerattiin vuoden 2018 alussa. Hommat eivät menneet ihan putkeen.

Pientä valuvikaa ilmeni kuviossa tuota pikaa. Tekijät eivät virheitä varsinaisesti myöntäneet, mutta heti kohta malliin tehtiin tarkennuksia. Nekin kyllä enemmän epäonnistuivat kuin onnistuivat. Menivät reisille – vanhaa sopivaa sanontaa lainaten.

Aktiivimallissahan työttömän tulee osoittaa aktiivisuutta tai muuten hänen työttömyysturvaansa alennetaan. Kaunis ajatus on lisätä työllisyyttä, lyhentää työttömyyttä ja kasvattaa samalla ihmisen hyvinvointia.

Suomessa aktiivimalli toimii niin, että työttömän on täytettävä niin sanottu aktiivisuusehto. Jos työtön ei täytä aktiivisuusehtoa, hänen työttömyysetuuttansa leikataan hiukan alle 5 prosenttia seuraavan tarkastelujakson ajaksi. Ei kuulosta vaaralliselta, eikä edes epäoikeudenmukaiselta.

Todellisuudessa aktiivimallin vaikutuksesta työttömyyspäiväraha on pienentynyt noin joka toisella työttömyysturvan saajalla. Kelan arvion mukaan voimassaoloajan ensimmäisellä tarkastelujaksolla 187 406 henkilöä sai työttömyysturvaa. Heistä 93 342 henkilöä (49,8 %) täytti aktiivisuusehdon eli 94 064:n henkilön työttömyysturvaa leikattiin. Leikkuri iski useimmin yli 50-vuotiaisiin ja miehiin.

Tarkoittaako tämä sitä, että puolet porukasta on laiskoja vätyksiä? Vai jotain ihan muuta. Mielestäni enemmän jotain ihan muuta.

Voiko esimerkiksi olla niin, että hankaluus ehdon täyttymisestä syntyykin arvioitaessa, mikä voidaan luokitella aktiivisuudeksi tai, siinä onko kaikilla mahdollista osoittaa hyväksyttävää aktiivisuutta? Oikealle aktiivisuudelle on tiukat kriteerit. Ja kriteerit täyttäviin kuvioihin ei kaikilla ole mahdollista osallistua. Onko kriteerit sitten vääränlaisia ja voisiko niitä muuttaa?

Nyt aktiivisuusehto täyttyy, jos tekee palkkatyötä, toimii yrittäjänä, hakee töitä, osallistuu koulutukseen tai tiettyihin nimettyihin palveluihin – riittävästi. Kriteerit ovat tosi tiukat sekä ehdoiltaan että toiminnaltaan. Tietynlaista ja tietyn verran.

Vapaaehtoistyö ei käy. Se ei ole oikeanlaista aktiivisuutta. Aiheesta käytiin keskustelua ”Arvorulettia goes eduskunta” -keskustelussa viime kuussa. Voit katsoa tallenteen Kansalaisareenan Facebook-sivulta.

Suomalaiset tekevät paljon vapaaehtoistyötä. Jopa 40 prosenttia väestöstä tekee säännöllisesti jotain vapaaehtoishommaa.

Erityisesti nuorten vapaaehtoistoiminta on kasvanut samalla kun eläkeläisten ja miesten tekemä vapaaehtoistyö on vähentynyt. Yleensä vapaaehtoistyötä tehdään erilaisten järjestöjen, yhdistysten ja seurojen organisoimina.

Moni ei varmasti edes miellä tekevänsä vapaaehtoistyötä. Suuri osa suomalaisista osallistuu vaikka lapsensa päiväkodin, koulun tai harrastuksen buffeteihin mieltämättä toimintaa vapaaehtoishommaksi. Vaikka sitähän se on.

Miksi vapaaehtoistoiminnalla ei voisi osoittaa aktiivisuutaan ja saada näin aktiivimallin aktiivisuusehto täyttymään?

Kansalaisareenan porukka Leo Straniuksen johdolla on yrittänyt asiaa edistää. Kirjelmiä on tehty, kannanottoja jätetty, mielipide ilmaistu ja eduskunnassa käyty. Asia ei ole vielä edennyt.

Aktiivimallin runkona on kaunis ajatus ihmisen halusta ja tarpeesta olla hyödyllinen. Ymmärrän työn ja tekemisen merkityksen ihmisen hyvinvoinnille. Olenhan Maslovini lukenut. Ihminen haluaa olla hyödyksi, tehdä tarpeellisia asioita ja toteuttaa itseään.

Ongelma syntyy kuitenkin siitä, että tässä nyt voimassaolevassa mallissa uskotaan enemmän sanktioon kuin ihmiseen.

Kaiken takana on ajatus, että työttömissä on niitä, jotka kaipaavat patistelua, jotta he toimisivat ja aktivoituisivat.

Yksi paljon puhuttanut aktiivisuuden muoto on ollut kuntouttava työtoiminta. Luvattoman usein näissä toiminnoissa aliarvioidaan ihmisen oma tahto ja kyky. Liian usein toiminta vajoaa ”tontun huovuttamisen” -tasolle.

Se onko jonkun huopatontun väkertäminen hyödyllistä ja tarpeellista on vaikeaa arvioida.

Kysymys kuuluukin: Kenelle toiminnan pitäisi olla hyödyllistä ja tarpeellista? Tekijälle? Tontun tarvitsijalle? Potentiaaliselle ostajalle? Yhteisölle? Perheelle? Yhteiskunnalle? Veronmaksajalle? 

Jos lähtökohtana on ilman työtä olevan hyöty ja tarpeellisuus yhteiskunnalle, voi tavoite olla aika kehno. Ilman huopatonttujakin ehkä pärjätään. Jos skoopissa on ilman työtä olevalle itselleen syntyvä hyöty, on mahdollista, että tonttuaskartelusta on hänelle hyötyä. Hän saattaa välttyä yksinäisyydeltä, päivärytmin menettämiseltä tai joltakin muulta syrjäytymistä indikoivalta asialta. Mutta tuskin se hänen työllistymistään kovasti edistää.

En ole vielä koskaan nähnyt Mol.fi-sivuilla yhtään avoinna olevaa tontunhuovuttajan paikkaa.

Toki voi tuostakin syntyä kipinä lähteä opiskelemaan vaikkapa kädentaitoja ja siitä saattaa sitten sukeutua uusi ura.

Uskon kuitenkin ihmisten omaan kykyyn ratkaista omia ongelmiaan. Se on mielestäni johtamani Kalliolan arvoista ehkä tärkein. Luottamus ihmiseen itseensä. Toki joskus ihminen tarvitsee jonkun, joka jeesaa ja tukee ja neuvoo. Se voi vallan hyvin olla myös vertainen. Vertainen, joka on kokenut saman. Ja se voisi vallan hyvin olla yhtä lailla vapaaehtoinen, joka samalla todistaisi täyttävänsä aktiiviehdon. Eikö voisikin? Tai miksi ei voisi?

Silloin vapaaehtoistyöstä tulisikin vapaaehtoista työtä yhteiskunnan ja ihmisten hyväksi.

Kansalaisjärjestöillä on jo nyt vahva kytkentä valtioon monessa muussakin toiminnassa. Monesta toimijasta on tullut instituutioita ja ne toimivat hyvinkin ammattimaisesti. Olisiko vapaaehtoistoimintojen ja kansalaisjärjestöjen vahvempi kytkeminen ratkaisu aktiivimallin uudistettuun ja parempaan versioon? Ja olisiko tästä enää lyhyt matka kansalaispalkan tyyppiseen etuuteen? Ei voi tietää, voi vain ennustaa.  

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 14/100.

 

Kuvat: Unsplash.com & Viivi Wahlsten

Blogi: Tulevaisuuden yliopistoista Suomessa

Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Demos Helsingin keskustelunavaus kokoaa erinomaisella tavalla muutaman keskeisimmän teeman viime vuosien korkeakoulupoliittisesta keskustelusta. Keskustelupaperi liikkuu myös virkistävällä tavalla erilaisten vastakkainasettelujen ulkopuolella ja kiinnittää yliopistojen ja korkeakoulutuksen tiiviisti muihin megatrendeihin, joita suomalainen ja eurooppalainen yhteiskunta tällä hetkellä kohtaa. Nostan tässä lyhyessä tekstissä esiin kaksi ajatusta, jotka rakentavat hieman Demoksen paperin päälle ja jotka nostin esille myös omissa puheenvuoroissani julkaisutilaisuuden paneelissa.

Teesi 3: tieteellisen maailmankuvan levittäminen.

Yliopisto levittää tieteellistä maailmankuvaa parhaiten kouluttamalla kriittisesti ja laaja-alaisesti sivistyneitä ajattelijoita, jotka sitten kansoittavat tärkeät ja keskeiset tehtävät yhteiskunnassa. Tämä on ollut yliopistolle lainsäädännöllisestikin kuuluva tehtävä koko itsenäisen Suomen historian ajan. Voidaan kuitenkin samaan aikaan hieman provokatiivisesti väittää, että jollain tasolla yliopisto on epäonnistunut juuri tässä sivistystehtävässään.

Jos yliopisto olisi onnistunut tieteellisen maailmankuvan levittämisessä, jonka tässä yhdistän sivistystehtävänkin keskeiseksi sisällöksi, meillä ei ehkä olisi ollut populistista ja tutkimusta halveksivaa liikehdintää siinä määrin kuin nyt. Syy populismin nousulle Suomessa ja muualla Euroopassa ei tietenkään lankea yksin yliopistoille vaan muillekin yhteisöllisille ja pedagogisille instituutioille. Kuitenkin kun ajatellaan yliopistojen tavattoman keskeistä roolia nuorten ihmisten kriittisen ajattelun muokkaamisessa, on pakko miettiä, että miksi nämä samat ihmiset eivät ole onnistuneet ottamaan mukaan naapureitaan, joita esimerkiksi globalisaation luoma epävarmuus on koskettanut ja joille populistinen ratkaisu on näyttäytynyt turvallisempana kuin tieteellinen ja terve epäily helppoja ratkaisuja kohtaan.

Kun tarkastelee aikaa, jota nyt elämme, on helppo nähdä, että tieteellisellä maailmankuvalla on tarvetta. Yksi konkreettinen keino, jolla yliopisto voisi globaalina toimijana järjestäytyä, olisi esimerkiksi hyödyntämällä ranking-osaamistaan ja tarjoamalla esimerkiksi sertifikaatin luotettavalle tutkimukselle. Tämä sertifikaatti voisi toimia vaikkapa samalla tavalla kuin esimerkiksi englannin kielen taitoa kuvaava IELTS-todistus tai vastaava. Tämä helpottaisi kuluttajien ja median työtä, kun he haluavat nojata luotettaviin lähteisiin.

Teesi 4: yliopisto kaikille ikäryhmille

Yliopisto, erityisesti avoin yliopisto, tarjoaa matalalla kynnyksellä uuden oppimista janoaville iästä riippumatta mahdollisuuden opiskeluun. Tutkijat tarjoavat Studia Generalia -yleisöluentoja ja verkkokursseja sekä -luentoja on tarjolla kansainvälisesti hyvinkin merkittävä määrä. Yliopiston kansansivistyksellinen tehtävä, oppijan iästä tai muista taustatekijöistä riippumatta, on tämänkin teesin keskiössä. Suomalaisessa yhteiskunnassa on toinenkin instituutio, jonka missio on hyvin lähellä tätä nimittäin vapaan sivistystyön kenttä.

Kansalaisopistojen ja työväenopistojen ja vastaavien toimijoiden verkosto kattaa koko Suomen ja niillä on pitkät perinteet matalan kynnyksen yleissivistyksen tarjoamisessa. Vapaan sivistystyön toimijoiden ja yliopistojen yhteistyön tiivistäminen voisikin viedä tieteellisen maailmankuvan levitystä merkittävästi pidemmälle. Opistot voisivat hyödyntää kriittisen ajattelun opettamisesta saatuja oppeja ja sisältöjä muuallakin kuin kasvukeskuksissa ja yliopistopaikkakunnilla esimerkiksi kielten opetusta voitaisiin tarkastella samasta ja toisiinsa vertautuvasta perspektiivistä.

Kalliolan kansalaisopisto esimerkiksi käyttää Helsingin yliopiston kielikeskuksen kanssa samoja tuntiopettajia, mutta kurssien suorittaminen Kalliolassa ei vertaudu yliopiston kurssiin opintopisteissä tai ylipäänsä suorituksen rinnastettavuudessa. Olen luvannut laajentaa tätä vapaan sivistystyön ja yliopistojen yhteistyön syventämistä Sivistystyönantajien blogissa kevään aikana ja tältä osin keskustelu jatkuu.  

Kirjoittaja Antti Karjalainen on Kalliolan Setlementin yhteisöjohtaja.

100 tarinaa: Nainen ja nainen ei ole sama  

”Nainen on nekru tässä maailmassa” käänsi P. Saarikoski J. Lennonin Woman Is the ”N”of the World -biisin sanoituksen suomeksi. Raffisti sanottu. Valitettavasti vaan aika tottakin.

Ja juuri noin raffia se on ainakin silloin, kun pähkäillään naisen asemaa ja tasa-arvoa globaalilla tasolla. Naiset eivät – totta vie – ole tasa-arvoisia edes keskenään. Kuten Saudi-Arabiassa aikoinaan työskennellyt tuttuni sanoi: ”Perheen koirillakin oli enemmän arvoa kuin mustiin jätesäkkeihin puetuilla vaimoilla”.

Viime syksyn suuri uutinen Saudeista kuuluikin, kun naiset saivat oikeuden ajaa autoa. Se lienee jo enemmän kuin koiralla konsanaan.

Tänään on kansainvälinen naistenpäivä. Sitä on virallisesti vietetty vuodesta 1911. Päivän historia kytkeytyy läheisesti naisten äänioikeustaisteluun ja naisasialiikkeeseen. Ajatus eri maissa samanaikaisesti vietettävästä naistenpäivästä syntyi samoihin aikoihin Euroopassa ja Amerikassa. Virallisesti päätös kansainvälisen naistenpäivän vietosta tehtiin Kööpenhaminassa vuonna 1910. Suomessa vietettiin ensimmäisen kerran kansainvälistä naistenpäivää 8.3.1914, joka sittemmin vakiintui meidän omaksi kansainväliseksi juhlapäiväksi.

Kansainvälistä naistenpäivää vietetään nykyään kaikissa maanosissa ja lähes kaikissa maissa.  Monissa maissa naistenpäivä on virallinen juhlapäivä. Länsi-Euroopan maissakin päivän vietto on vakiintunut ja Itä-Euroopassa päivän vietolla on pitkät perinteiset ja vakiintuneet muodot. Palkallisia vapaapäiviä ja kukkia ja sen semmoista – juhlapuheiden lomaan.

Naisena oleminen ei kuitenkaan ole aina yhtä juhlaa – ei Suomessa eikä muualla maailmassa.

Naisena oleminen ja eläminen on usein arjen kannattelua. Naisena toimiminen on yleensä tasapainoilua oman ja toisen edun sekä ehtimisen ja kiireen kanssa. Naiseksi kasvaminen vaatii epämukavuuden sietokykyä ja tunneälyllistä tilannetajua. Nainen luovii, huolehtii, johtaa ja vahvistaa perhettä, sukua, yhteisöjä ja yhteiskuntaa. Ilman meitä naisia maailma olisi surkea paikka elää. Naiset kannattelevat yhteiskuntaa – kaikkialla maailmassa.

Mutta naiset ja naisetkin ovat erilaisia.

Se, millaista on elää naisena Suomessa, on erilaista kuin millaista on elää naisena esimerkiksi sotaa käyvissä maissa tai kolmansissa maissa. Ihmisten hyvinvointi ei lisäänny eikä köyhyys vähene kehittyvissä maissa, mikäli naisten tasavertaista oikeutta osallistua, kouluttautua ja kehittyä ei edistetä. Naisten tasa-arvon edistäminen on myös ihmisoikeuksien edistämistä.

Myös miehet hyötyvät yhteiskunnasta, jossa naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa. Tasa-arvoisen naisen perhe on koulutetumpi, pienempi ja terveempi, ja tämä vauhdittaa myös koko yhteiskunnan taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Tämä on tutkimuksissa todistettu moneen kertaan.

Tyttäreni teki juuri mantsan esitelmän Etelä-Sudanista. Hän koeponnisti esityksen minulle. Fakta oli kovaa ja meinasi itku päästä.

Nainen on todella nekru Etelä-Sudanissa. Ilman koulutusta. Surkeaa terveydenhuoltoa. Korkea lapsikuolleisuus. Liiallinen äitiyskuolleisuus. Jatkuva nälänhätä. Toistuvaa väkivaltaa. 

Iso joukko maailman naisia joutuu luopumaan oikeuksistaan – tai niitä ei ole koskaan ollutkaan.

Siihen nähden me suomalaiset naiset olemme miehiä. Kuten toinen Saarikoski – se Laura – kirjoitti Hesarissa jokin aika sitten.

Hän kirjoitti: ”Asuttuani vuosia Yhdysvalloissa ymmärsin, että ajattelisin, puhuisin ja toimisin eri tavalla, jos olisin amerikkalainen nainen. Suomalainen nainen on Yhdysvalloissa mies.”

Suomessakin naiset ja naiset ovat erilaisia.

Yksi Suomen voimakkaimmista ikuisuusväännöistä on käyty äitiyden ratkaisuista ja valinnoista. Rystyset valkoisina vääntävät kotiäidit vastaan uraäidit. Näissäkin tapauksissa usein halutaan pelkistää joksikin. Tuskin kukaan äiti on koko elämänsä vain toisena.

Kotiäitiys – tylsää puuhastelua tyhmille, väitetään. Tai Uraäitiys – kunnianhimoisten narttujen pyrkyryyttä, väitetään niinkin.

Vaikka Suomessa kotiäitien määrä on hiukan nousussa, palkkatyössä käyvien työikäisten äitien osuus on edelleen lähes 80 prosenttia. Kansainvälisesti tätä voidaan pitää korkeana määränä.

Kotiäiti saattaa mielessään sääliä työhön ”pakotettua” sisarta, jonka elämä on yhtä kiirettä ja sukkulointia kiihtyvässä oravanpyörässä. Ja ns. uraäiti saattaa epäillä, että kotiäiti pakotetaan kotiin hoitamaan lapsia ja että vuosien jälkeen paluu työelämään käy täysin mahdottomaksi.

Kultaista keskitietä tähänkin mielipide-aallokkoon kaivataan. Naisten erilaiset roolit tulee voida yhdistää eikä vaatia kaikkia samaan muottiin.

Muistan oman EU-äänestykseni 90-luvun puolivälissä. Minun ainoa argumenttini ja epäilyni kyllä-äänelle kohdistui naisten tasa-arvokysymykseen. Jos olisimme oikeasti osa Eurooppaa, niin olisiko vaarana, että me naiset menettäisimme vahvan asemamme työelämässä ja yhteiskunnassa. Se oli minun huoleni. En lopulta muista mitä äänestin, mutta kahden vaiheilla roikuin. Ja näinhän se on: on aivan erilaista elää naisena Keski-Euroopassa kuin Pohjoismaissa.

Ystäväni asui miehensä työn takia Strasbourgissa muutamia vuosia.

Hän kyllästyi edustusrouva-tehtävään nopeasti. Jumppaaminen ja posliinimaalaus eivät riittäneet. Töihin oli pakko päästä. Hän oli niin suomalainen nainen.

Naapuriperhe muutti Zurichiin. Mietin perheen äidin elämää ja suurta muutosta. Perhe ei pärjäisi, jos äitikin kävisi samalla tavalla töissä kuin aikaisemmin Suomessa. Päivähoitojärjestelmä tai sen puuttuminen sekä ilmainen kouluruokailu tai sen puuttuminen erilaistavat äitiyttä Euroopassa.

No, on meilläkin tehtävää. Edelleen naisen euro on se reilut 80 senttiä. On – vaikka sitä, miten yritetään selittää pois.

Edelleen perhevapaat rokottavat naisten urakehitystä. Edelleen köyhyys koskettaa naista useammin kuin miestä. Se mikä tietysti on totta: Suomalaisilla naisilla on periaatteessa mahdollisuudet valita, edetä, olla oma itsensä… Periaatteessa siis.

Vuonna 1906 Suomi antoi – kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa – naisille äänioikeuden ja samalla Suomi valitsi maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.

Näissä vaaleissa 19 naista valittiin 200 kansanedustajan joukkoon. Valitettavasti vielä tänäkin päivänä maailmassa on edelleen maita, joissa naisilla ei ole äänioikeutta. Kaikkien naisten tulee tehdä töitä myös kaikkien maailman naisten puolesta.

Maailma ei ole sama naiselle ja naiselle. Se mikä meille on itsestäänselvää, ei ole sitä muualla maailmassa.

Toivotan kuitenkin meille kaikille erinomaista naistenpäivää – asuinmaasta ja sukupuolesta riippumatta! Kansainvälinen naistenpäivä on tasa-arvo pyrkimyksen ja hyvinvoinnin lisäämisen päivä. Siksi sitä juhlitaan eri puolilla maailmaa. Sitä kohti! Tai ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 13/100.

Kuvat: Unsplash.com

 

100 tarinaa: Oulussa tapahtuu kauheita

Näin ensimmäisen kerran elämässäni runkkarin samana kesänä, kun täytin seitsemän. Olimme olleet tyttöporukassa uimassa Pikkukoskella. Paluumatkalla kävelimme kaverini Kaijan kanssa etunenässä ja hups – yhtäkkiä edessämme seisoi mies, joka veti käteen. Se oli sellainen tavallinen suomalainen mies. Muistan vieläkin miltä äijä näytti. Tosin meni muutama vuosi ennen kuin täysin ymmärsin mitä oli tapahtunut. Kenellekään asiasta ei hiiskuttu.

Tänä päivänä vastaavaa tapahtuu jatkuvasti erilaisissa viestisovelluksissa.

Pyytämättä voit saada kikkeli-videokuvaa täydessä tehossa. Erityisesti, jos olet nuori tyttö.

Useampikin aikuinen nainen on vuosien varrella tekeytynyt nuoreksi, jotta saisi ilmiön laajuudelle mittasuhteita. Muun muassa toimittaja Paula Sallinen kirjoitti aikuisten miesten käytöksestä. Siitä, miten nämä miehet kärttävät netissä seksiä alaikäisiltä. Tämä tapahtui lähes 10 vuotta sitten. Sallinen tekeytyi 13-vuotiaaksi tytöksi ja sai suoria seksiehdotuksia aikuisilta miehiltä.  

Vuonna 2014 MOT tutki samaa teemaa. Tuloksena oli, että noin 120 aikuista miestä halusi kontakteja alaikäiseen peiteprofiiliin. Kuukauden kestävän testin aikana 48 miestä ehdotti suoraan tai kiertoilmaisuilla seksiä tai ilmaisi muuten halunsa ryhtyä jonkinlaiseen suhteeseen 13–14-vuotiaiden kanssa.

Tällöin tämä esiintuotu ilmiö ei saanut maan hallitusta asettamaan minkäänmoista hätäistuntoa.

Viimeksi vajaa kuukausi sitten eräs huolestunut äiti toimi somessa feikkiprofiilin varjossa ja välittömästi tuloksena oli valtava määrä aikuisten miesten seksisävytteisiä yhteydenottoja. Mikään ei ole siis muuttunut.

Eihän ilmiö ole uusi. Siis se, että vanhat äijät jaakaavat nuoria tyttöjä. Niin on tapahtunut maailman sivu. Netti on vain muuttanut sen toisenlaiseksi.

Kun elin nuoruuttani Keravalla, oli aivan yleisesti tiedossa, että rahaa, röökiä ja viinaa saa yhdestä autosta, kunhan katsoo, kun kuski vetää käteen. Yksi laaki maksoi 50 markkaa. Tämä autoilija oli sellainen aika tavallisen oloinen suomalainen mies. En kuitenkaan kokeillut.

Ennen muinoin myös monilla tutuilla tytöillä oli aikuisia poikakavereita – tai ainakin täysi-ikäisiä. Sellaisia, joilla oli auto ja viikset. Joillakin näillä mimmeillä poikakaverit vaihtuivat tosi tiuhaankin. Sillä tavalla parin viikon välein. Olimme silloin yläkouluikäisiä. Ja kai ne poikakaverit olivat sellaisia tavallisia suomalaisia miehiä.

Tänä päivänä tälle ilmiölle on jo termikin: Grooming.

Grooming on tapahtumaketju, jossa aikuinen valmistelee lapsen tai nuoren  seksuaalista hyväksikäyttöä. Prosessi etenee luottamuksen herättämisestä  ja kiinnostuksen osoituksista pikkuhiljaa eteenpäin kohti todellista tarkoitusperää eli seksuaalista toimintaa. Groomaaja on mukava ja imarteleva sekä luo sitoutuneen tunnelman itsensä ja uhrin välille. Sopivassa vaiheessa hän sitten pyytää kuvia uhrista ja ryhtyy puhumaan kaikenlaisista aikuisten asioista ja vähitellen myös hyvin intiimeistä asioista. Kaikki tämä voi toisaalta imarrella lasta ja samalla myös hämmentää.

Liian usein grooming onnistuu. Siis aivan liian usein!

Mutta ei lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tapahdu vain netin uumenissa. Sitä tapahtuu lasten jokapäiväisessä arjessa; koulussa, harrastuksissa ja – kotonakin.

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on paljastunut satoja lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä. Liikkeen johto yritti aluksi vaieta rikokset, mutta sittemmin tekojen uhrit tulivat julkisuuteen. Oululainen Kaleva-lehti kirjoitti näistä lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä jo vuonna 2010. Aiheesta tehtiin myös erillinen selvitys, jossa kuvattiin, millaisia jälkiä hyväksikäyttö on pysyvästi jättänyt uhreihin.

Suomen hallitus ei korvaansa lotkauttanut asialle. Hallitusta ei kai kiinnostanut.

Mutta ei lasten seksuaalinen hyväksikäyttö rajoitu vain kotimaahamme. On tiedossa, että lapsia käytetään hyväksi eri puolella maailmaa.

Yksi viimeisimmistä esimerkeistä tuli Espanjasta, jossa liikunnanopettaja oli käyttänyt kymmeniä poikia hyväkseen vuosien varrella. 

Myös katolinen kirkko on kunnostautunut kyseenalaisesti lasten seksuaalisen hyväksikäytön ”mallioppilaana”. Tapauksia pulpahtelee pintaan tuon tuosta: Saksassa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Belgiassa – eri puolilla maailmaa. Joku on väittänyt, että joka viideskymmenes katolinen pappi on pedofiili ja pedofilian uhreja löytyy tuhansia eripuolilla maailmaa. Tiedä häntä, mutta aivan liikaa tapauksia on ilmennyt. Siis aivan liikaa.

Muistan, kun olimme perheen kanssa lomamatkalla Thaimaassa vuonna 1977. Prostituutio oli näkyvää ja päällekäyvää. Olin itse lapsi ja näin ikäisiäni tyttöjä isäni ikäisten miesten käsipuolessa. Sellaisten tavallisten suomalaisten miesten. Osa heistä oli toki mieltynyt poikiin. Muistan, kuinka tytöt hymyilivät ja huutelivat ohikulkeville miehille. Innokkaimmat tarttuivat kiinni, myös isääni, jonka käsikynkässä kuljin. Parittajat esittelivät meille lasten kuvia. Nuorimmat näyttivät hädin tuskin alakouluikäisiltä. Olin hämilläni ja asia ahdisti. 

En usko, että tilanteessa on tapahtunut suurta muutosta. Ainakaan parempaan suuntaan. Uskon, että ilmiö on kasvanut suuremmaksi kuin se oli silloin yli 40 vuotta sitten.

Ja juurikin siitä syystä humanitaarisilla avustusjärjestöillä oli yksi iso huoli ylitse muiden, kun tsunami iski tapaninpäivänä 2004 turistirannoille: kuinka ehditään estää lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja suojella heitä ihmiskaupalta. 

Seksuaalinen hyväksikäyttö on tavallista yhtä lailla pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Alaikäiset turvapaikanhakijat ovat jatkuvasti vaarassa joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Esimerkiksi Turkin pakolaisleireillä asuu valtava määrä lapsia, jotka ovat paenneet Syyriasta, Afganistanista tai Irakista ilman vanhempiaan. Tiedetään, että heistä moni on joutunut hyväksikäytön uhriksi. Aivan liian moni.  Viimeinen uutinen tämän teeman osalta tuli muutama päivä sitten Jenkkilästä, jossa tuhannet siirtolaislapset ovat kertoneet joutuneensa seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi USA:n vastaanottokeskuksissa. 

On kyseessä sitten pakolaisleiri tai rikas Suomi, uhrien tuntemukset ovat samankaltaisia – he kokevat yleisesti häpeää ja syyllisyyttä. Turussakin luennoinut psykologian tohtori Meridel Rawlings on puhunut siitä, miten monet uhrit pitävät hyväksikäytön salassa, koska pahan esiintuominen vaatii nöyrtymistä. Lisäksi hän väittää, että ihminen toistaa elämässään samoja kuvioita ja ne, jotka ovat hyväksikäyttäneet lapsia, ovat itsekin hyväksikäytettyjä alkujaan.

Oulussa nuoria tyttöjä on käytetty hyväksi ja heille on tehty seksuaalista väkivaltaa. Oulu ei ole kuitenkaan ainoa paikka maailmassa missä tällaista tapahtuu. Eikä viime vuosi tai viime vuodet ole olleet ainutlaatuisia. Vastaavaa tapahtuu ympäri maailmaa ja vastaavaa on tapahtunut vuosisatojen ajan. Aivan liikaa. Siis todellakin aivan liikaa.

Maailmassa tapahtuu kauheita. Oulussakin.

Päässäni risteilee miljoona ajatusta. En tunne psykologiaa, lääketiedettä tai lainsäädäntöä riittävän hyvin, jotta siihen voisin varsinaisesti ottaa kantaa, missä se suurin ongelma oikeasti on. Mutta sitä toivon, että seuraava eduskunta lopultakin tekisi jotain lasten suojelemiseksi seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Sitä on kestänyt aivan liian pitkään ja siihen syyllistyvät aivan liian monet – tavalliset suomalaiset miehet. Tai no, ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 12/100.