Monthly Archives: huhtikuu 2019

100 tarinaa: Kiire on mielentila

 
Vielä muutama vuosi sitten oli jotenkin muotia todistaa jatkuvaa kiirettä. Hirveä kiire ja hoppu todisti, että on tärkeä ja ajassa kiinni. Nykyisin kiire on enemmänkin noloa. Se, jolla on kiire, ei osaa johtaa itseään ja ajankäyttöään. Pitää osata olla tehokas, mutta sillä tavalla oikealla tavalla.
 
Viime viikon Hesarissa psykologi Sanna Kinnunen varoitti ajautumisesta ylivireystilaan jatkuvan suorittamisen takia. Kun ihminen käy ylikierroksilla hänestä tulee kiireinen – ja tehoton.
 
”Kun ihminen stressaa sympaattinen hermosto aktivoituu ja auttaa jaksamaan: syke ja verenpaine nousevat ja lihakset jännittyvät. Rentoutuessa toimii parasympaattinen hermosto. Silloin sydän ja hengitys rauhoittuvat ja verenpaine laskee. Stressihormoni poistuu kehosta. Normaalisti hermostot vuorottelevat ja ongelmia ei synny, mutta jos toisin käy, kun stressitila jatkuu liian kauan.” – Näin toteaa Hesari.
 
Uskon.
 
Kun itse elin ruuhkavuosia, yksinhuoltajana ja johtajapositiossa, suunnittelin todella tarkkaan arkeni. Samalla myös päätin mistä tingin eli valitsin, mihin en käytä aikaani. Oli pakko. Muuten en olisi selvinnyt.
Ensin jäi pihatyöt, sitten siivoaminen ja opiskelu, kolmantena lukeminen (siis romskujen – työpapereita niiden sijaan kyllä), neljäntenä taisi vähentyä yöunet ja niin edelleen.
 
En tavallaan myöskään itse harrastanut mitään. Tai, tavallaan kyllä – en tinkinyt liikunnasta. En tosin pitänyt sitä harrastuksena. Urheilin, jotta jaksaisin. Liikunnan avulla jaksoin. Kun kuskasin jonkun lapsen johonkin harrastukseen, lähdin juoksemaan harkkojen ajaksi. Lenkit oli kirjattu tarkkaan kalenteriin. Heräsin aikaisin aamulla, jotta ehdin salille. Nekin oli kellotettu etukäteen kalenteriin.
 
Totta on myös, etten olisi jaksanut ilman hyvää kuntoani. Harvemmin oli edes valtavaa kiireen tuntua. Jätin sumeilematta tekemättä asiat, jotka olin päättänyt jättää tekemättä ja enkä kantanut huonoa omaatuntoa asiasta.
 
Silti uskon aika ajoin eläneeni ylivirittyneenä suorittajana. Näin jälkikäteen mietittynä en ehkä elänyt noina aikoina ruuhkavuosia vaan ruuhkatunteja vuodesta toiseen.
Mutta mistä kiire johtuu?
 
Joskus kuulee sanottavan, että kiire johtuu ajanpuutteesta. Ei johdu.
 
Samoin sanotaan, että kiireen syy on ajanhallinnan puute. En usko siihenkään.
 
Tai siitä, ettei osaa sanoa EI tai haalii liikaa tehtäviä To Do-listalle. No, ehkä tavallaan voi johtua, mutta kumpikaan näistäkään ei ole juurisyy kiireelle. Oman tulkintani mukaan.
 
Olen päätynyt siihen, että kiireen juuri syy on itsensä heikko ymmärtäminen. Että ymmärtää ja tiedostaa huonosti, millainen tyyppi on toimiessaan. Miten ja millä aikataululla pystyy tekemään asioita, joita osaa tai ei osaa. Miten paljon tarvitsee aikaa palautumiseen. Mistä saa energiaa ja mikä puolestaan tyhjentää energiavarastot. Kuinka paljon pitää levätä ja kuinka paljon kestää kerralla – stressiä, kiirettä, töitä, epävarmuutta, uhkaa…
 
Kiire ei siis liity pelkästään organisoimisen taitoon ja ajankäytön hallintaan vaan myös itsetuntemukseen. Tämä on hyvä homma, koska itsetuntemusta voi aina lisätä.
 
Aikaa taas ei saa mistään lisää. Tunteja vuorokaudessa on 24 ja se ei siitä muuksi muuta. Mutta aina voi opetella tuntemaan itsensä paremmin ja samalla myös kehittyä ymmärtämään miten oman kiireen voi selättää.
Mitä paremmin tunnet itsesi, sitä vähemmän tunnet kiirettä. Aika kiva. Vai mitä?
 
Aivotutkija Minna Huotilainen on ohjeistanut kiireen selättämisen muutamaan pointtiin. Kiteytetysti ne ovat:
1. Unohda kiire
2. Panosta oleelliseen ja tärkeään
3. Lepää ja rauhoitu
4. Ole positiivinen
 
Toki paljon ehtii, kun ennakoi ja suunnittelee. Jossain kulkee kuitenkin raja. Jossain vaiheessa ei vaan ehdi sitä mitä haluaisi tai mitä pitäisi. Itselläni on taipumusta olla yltiöoptimistinen sellaisissa käytännön asioissa.
 
Esimerkiksi vaikka siivoaminen. Kuvittelen usein olevani nopeampi kuin todellisuus näyttää. Usein tulee muttia matkaan, enkä pysykään itse itselleni antamassa aikataulussa. Siinä kohtaa tulee olla armollinen.
 
Tämän vuoksi lisäisin aivotutkijan hyvään listaan vielä yhden pointin: Ole armollinen itsellesi.
 
Jos ei ehtinyt niin ei ehtinyt. Kaikki voi silti olla ihan hyvin. Maailma ei kaatunut. Ehkä tuollainen ajattelumalli on joka pojan ja tytön mindfulnessia. Simppeliä ja armollista. ”Maailma ei kaatunut”- ajatusmalli.
 
Työelämätutkimuksissa on todettu, että noin puolet porukasta paiskii hommia kiireen kanssa. Sopivassa mittakaavassa kiire ja stressitason nousu parantavat työtehoa, mutta jatkuvaksi juoksuttajaksi ei kiireestä ole.
 
Tulos heikkenee. Voi käydä kuin vieteriukolle, jonka veto loppuu. Sitä hidastuu ja sen jälkeen tulee totaalipysähdys. Sitä tilaa on syytä varoa. Se voi tappaa. Burn out meinaan. Eli tuttavallisesti burneri.
 
Kiireen keskellä päätöksentekonopeus kasvaa ja uuden tiedon vastaanottokyky vähenee. Se ei ole pelkästään hyvä asia. Silloin toi tulla todella huonoja ja tyhmiä päätöksiä. Siksikin kiireen tuntua on järkevää välttää.
 
Kiire on mielentila, johon voi itse vaikuttaa. Objektiivisesti arvioiden harvoin on aidosti kiire. Enemmän on kysymys valinnoista. Kiire voi olla myös tunnelma, jonka luo ympärilleen. Siksi höntyilyä ja kiireellä mässäilyä kannattaa välttää. Mieluummin kannattaa hokea itselleen ”Chillaa hei”. Se auttaa kummasti. Tai ei voi tietää, voi vain
ennustaa.
 
Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 20/100.
 
 

100 tarinaa: Pojat on poikia – vai miten se meni?

Tämä tarina tulee vähän niin kuin tilauksesta, sillä minua pyydettiin kirjoittamaan pojista. Pojista tässä yhteiskunnassa. En ole ihan varma, kuinka yleisesti voin pojista puhua ja kuinka yleistettäviä omien poikieni ja tuttavapiirini poikien poikaelämäkokemukset ovat, mutta voin vannoa, että paljon on poikien elämä meitä äitejä puhututtanut. Ja kolmen pojan äitinä tiedän toki poikien elämästä kaikenlaista. Kaikki kolme poikaani ovat sosiaalisia kavereita, joten heidän kauttaan olen päässyt kurkistamaan myös heidän kaveriensa maailmaan.

Minulle tasa-arvo on sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Aivan kuten tasa-arvolaissa todetaan: ”Lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä. Lain tarkoituksena on myös estää sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuva syrjintä.”

Lain tehtävänä on siis estää syrjintää. Ja vaikka siinä mainitaan naiset erityisenä ryhmänä. On miehillä ja pojilla omat erityisyytensä.

Miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset. Tai heidän elinajanodotteensa on lyhyempi kuin naisten.

Erityisesti alhaisen koulutuksen ja tulotason ryhmän miesoletetuilla menee kehnosti. He elävät keskimäärin toistakymmentä vuotta lyhyemmän elämän kuin korkeasti koulutetut naiset.

On niitä toki muitakin epätasa-arvoisia paikkoja, joissa miehiä ei huomioida samanarvoisina kuin naiset.

Näin käy esimerkiksi neuvoloissa, lastenvalvojien huoneissa tai koulujen kolmikantakeskusteluissa. Päätäntävalta perheen asioista on usein naisilla, neuvolat nonsoleeraavat miehiä ohittamalla heidät kasvatusvastuullisina vanhempina ja huoltajuuskiistoissa miehet jäävät helposti seuraajan asemaan.

Toki poikkeuksia on. Puoleen ja toiseen.

Toki miehillä ja miehillä on myös eronsa.

Parhaiten tienaavat tyypit ovat yleensä miehiä ja kokonaan syrjäytyneet ovat yleensä miehiä. Miesten maailmassa elämän ääripäät ovat todella, todella kaukana toisistaan.

Miesten eriarvoisuuden torjuminen vaatisi puuttumista niihin mekanismeihin, joissa eriarvoisuus kasvaa ja antaa tilaa työttömyyden, ylivelkaantumisen ja yksinäisyyden kautta miesten ajautumiselle yhteiskunnan laidoille.

Miestyö on myös tasa-arvotyötä. Se usein unohtuu.

Niin kuin poikatyökin.

Niin ne pojat. Pitääkö olla huolissaan? Kyllä pitää.

Eniten minua mietityttää koulutuksen kasautuminen tytöille, koska yksittäisenä toimenpiteenä koulutus lisää parhaiten hyvinvointia.

Miksi pojat eivät käy kouluja? Tai eivät halua käydä. Eivätkö he pidä koulua merkityksellisenä? Tai eivät pidä koulusta? Onko pojissa joku vika?

Lähes 20 prosentilla pojista lukutaito on puutteellinen peruskoulun päättyessä. Itseasiassa tyttöjen ja poikien lukutaidon ero Suomessa on länsimaiden suurin.

On syytä olla huolissaan.

Moni viisas on eritellyt ja ihmetellyt poikien huonoa koulumenestystä. Varsinaista tutkimusta aiheesta on kohtuullisen vähän, vaikka poikien pärjäämättömyys on havaittu ja siitä on puhuttu 20 vuotta.

Muutamia pointteja asian selittäjiksi on nostettu:

  • Pojat kehittyvät biologisesti hitaammin kuin tytöt (yläkoulussa samalla luokalla olevan tytön ja pojan kognitiivinen ikäero voi olla peräti kolme vuotta).
  • Koulujen pedagogiikka on helpompaa tytöille (itseohjautuvuus ja omatoiminen opiskelu on vaativa laji).
  • Koulussa arvioidaan osaamisen lisäksi käytöstä (tai temperamenttia eli toimintatapaa, kuten Liisa Kelttikangas-Järvinen toteaa).
  • Pojat eivät motivoidu koulusta (pojat eivät pääse hyvän menestyksen ja kehun kierteeseen).
  • Pojat alisuoriutuvat (poikien huonoa menestystä pidetään normaalina tilanteena eikä asiasta välitetä).
  • Poikien koulukokemukset ovat huonoja (ne ruokkivat ’huono oppilas’ -identiteetin rakentumista).
  • Opettajat ovat naisia ja he suosivat tyttöjä (arvostetut luonteenpiirteet kääntyvät opettajien arvosteluissa tyttöjen eduksi).

Tätä viimeistä täppää on myös tutkittu: Tytöillä iloisuus, positiivinen mieli ja joustavuus nostavat arvosanoja jopa yhdellä numerolla. Vastaavasti alakuloisuus, ujous, syrjään vetäytyminen ja ärsykeherkkyys pudottavat pojan arvosanan jopa yhdellä arvosanalla. Opettajien antamat arvosanat myötäilevät näitä piirteitä juuri näinpäin.

Positiivisen pojan arvosana ei nouse yhtä numeroa.

Ja huomio: itse luonteenpiirteissä ei ole kuitenkaan todettu eroja sukupuolten välillä. Pojissa on yhtä paljon iloisuutta tai tytöissä alakuloisuutta kuin päinvastoin. Ero on erilaisessa suhtautumisessa näihin piirteisiin.

Varmasti sillä, että opettajista 75% on naisia, on oma vaikutuksena. Tutkittua on, että erityisesti nuoret naisopettajat arvioivat poikia ankarammin kuin tyttöjä.

Mitä pitäisi tehdä?

Kouluttaa lisää miesopettajia? Aloittaa poikien koulutie myöhemmin? Muuttaa koulujärjestelmää? Henkilökohtaistaa ja eriyttää toimintatapoja ja pedagogiikkaa? Muuttaa opettajakoulutusta?

Ehkä. 

Pojat kokevat myös tyttöjä enemmän yksinäisyyttä, kiusaamista ja väkivallan uhkaa sekä suoranaista väkivaltaa. Yksinäisyyden, häpeän ja kiusaamisen kokemukset voivat vaikuttaa läpi elämän. Poikamuotti on kovin kapea. Siihen mahtuminen vaatii monasti veronsa, ja joka saattaa näkyä myöhemmin syrjäytymisen ilmiöinä. 

Kun pojat joutuvat väkivallan kohteiksi, sille pitää vain nauraa: ”Hei se oli vaan läppä!”

Niin ja pojat ovat taipuvaisempia saamaan pienistä rikkeistä sakkoja, jotka aiheuttavat maksuhäiriömerkintöjä, jotka puolestaan estävät esimerkiksi opintolainan saamisen. Tavallisin rike on viritetyllä mopolla ajaminen tai pummilla matkustaminen. Nämä maksamattomat sakot ovat omiaan lisäämään nuorten miesten syrjäytymisen riskiä. Näin väittää Heikki Hiilamo.

Kaksi kolmasosaa syrjäytyneistä nuorista on poikia. Pojat tarvitsevat nyt tasa-arvotyötä. Oikeasti. Ja pian.

Suunnittelimme yhden poikien äidin kanssa (meillä molemmilla on kolme poikaa eli yhteensä kuusi) perustavamme ’Pelastetaan edes pojat’- yhdistyksen. Se olisi sellainen yhdistys, joka puolustaa poikia ja näkee heissä hyvää sekä tsemppaa kohti hyvää (koulu)menestystä. Sellainen poikana olemista ja elämistä puolustava yhdistys. Koska pojat ovat muutakin kuin vain poikia.

Tasa-arvolla ylpeilevä maa, kun ei voi olla ylpeä poikien tämänhetkisestä tilanteesta. Meidän pojat ovat lähes miehiä. He eivät enää yhdistystä tarvitse, mutta ehkä se pitää silti perustaa. Pelastamaan edes pojat. Tai ei voi tietää voi vain ennustaa.

 

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 19/100.

 

Kuvat: Unsplash.com

 

100 tarinaa: Juhlapyhät ovat julmia

Pääsiäisen pyhät ovat ohi. Monen mielestä onneksi. Tosin pääsiäinen on varmasti pyhistä se helpoin. Pääsiäismielikuvaan ei sisälly sitä yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa viettää sitä. Kun jouluna ei syö kinkkua ja laatikoita, ei millään mahdu normiin. Pääsiäisenä on yksinkertaisempaa olla ruokavalioltaan se mikä on. Pääsiäinen joustaa, joulu ei. Myöskään erilaisia sukurasitteita ei pääsiäiseen sisälly samassa mittakaavassa kuin jouluun.

Kirkollisilla juhlapyhillä on oma rytminsä ja pitkä historiallinen perinteensä. Ja jokainen näistä traditioista perustaa paikkaansa valtauskonnon syklissä. Pääsiäisen jälkeen seuraava kirkollinen juhlapyhä on helatorstai. Sitä ennen ehditään viettää arkipyhää vielä työläisten juhlan, vapun merkeissä.

Viime viikon Hesarissa kirjoitettiin, kuinka pääkaupunkiseudulla evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut reilusti alle kymmenessä vuodessa. Helsingissä noin puolet porukasta kuuluu kirkkoon. Eli noin puolet ei kuulu. Syitä on useita. Moni ihminen kuuluu johonkin muuhun uskontokuntaan ja moni ei mihinkään. Mikäli ei kuulu mihinkään, syinä lienee ajatus, ettei usko kirkkoon tai jumalaan – tai ettei halua maksaa kirkollisveroa.

Mietin tuossa pääsiäisenä, että se on oikeastaan kumma juhla. Sillä ei ole samaa jäsentynyttä merkitystä kuin joululla, vapulla tai juhannuksella.

Toki pääsiäinen on uskonnollisempi kuin mikään muu. Pääsiäisen sanoma ei ole tippaakaan kevyt, mutta aika harva sitä sen kummemmin pähkäilee. Yleensä nautitaan vain täysin siemauksin neljästä vapaapäivästä. Kevään ja kesän odotusta, vieraita, rentoilua, rästihommien kuromista, siivoamista, kyläilyä, ehkä mökkikauden avaus… Sellaista kevyttä kevätkivaa.

En tiedä kuinka monelle pääsiäisellä on oikeaa uskonnollista merkitystä.

Minun mielestäni pääsiäiseen sisältyy tosi kivoja perinteitä. Kun jouluna avataan kalenterinluukkuja, niin pääsiäiseen laskeudutaan paaston ja virpomisen muodossa.

Minun pentuni olivat muinoin kovia virpomaan. Viikkoa ennen palmusunnuntaita ruokapöytä muuttui koristelukeitaaksi. Ensin käytiin kaupassa (siihen aikaan vielä mahtavassa Tiimarissa) ostamassa kaikenlaista hienoa tilpehööriä, joilla oksat koristeltiin. Sitten alkoi aherrus, joka kesti viikon.

Meidän perheen normi oksa-askartelumäärä oli huippuvuosina noin 150-200 oksaa. Tarkastin niistä aina jokaisen.

Jokaisessa vitsassa piti olla riittävästi koristeita ja kiinnitettyinä niin, etteivät ne heti irtoa. Askartelun yhteydessä ideoitiin, miten kierrokselle pukeudutaan ja kenen kanssa kierretään.

Myönnän: yleensä viimeinen yö meni minultakin oksa-askartelutehtaassa. Hiki päässä oli sinun lastesi suklaamunat ansaittava.

Itse palmusunnuntai oli yhteisöllisyyden ihana ilmentymä. Aamusta asti lapset vaelsivat kivoissa naamiaisasuissa virpomassa. Talosta taloon kiersi pupuja, noitia, hiiriä, krokotiilejä, prinsessoja, Spidermaneja ja milloin mitäkin. Skaala oli aika lavea.

Minun porukalleni oli opetettu: ensin kysytään saako virpoa, mikäli lupa heltisi niin lorutetaan ja jokainen virpoja ojentaa yhden oksan vastaanottajalle ja palkan saatua (oli se millainen hyvänsä) kiitetään ja toivotetaan hyvää pääsiäistä. Tällainen kaava oli meidän asuinalueella tapana. Samalla systeemillä toimivat kaikki.

Talot olivat pääosin varautuneet hyvin ja odottivat virpojia. Ne talot tiedettiin, joihin ei saanut mennä.

Se oli mahtavaa aikaa. Sitten oksatehdas pikkuhiljaa pieneni.

Kierrokselle tarvittiin enää alle 50 vitsaa ja lopulta ei yhtään. Kukaan ei enää lähtenyt kierrokselle. Onneksi muita virpojia vielä löytyi naapurustosta.

Viime vuosi oli sitten ensimmäinen kerta, kun ketään ei enää tullut soittamaan ovikelloa, kukaan ei enää virponut. Tulipa halju olo. Surullinen ja tyhjä. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Alueen lapset ovat kasvaneet isoiksi, osa on jo muuttanut omiin koteihinsa, ja he vievät perinteen omiin piireihinsä sitten joskus, kun on sen aika. Jos siis haluavat. Pääsiäinen ei pakota jatkamaan perinteitä. Saa valita. Se on hyvä.

Mutta tänä vuonna ovikello soi ja siellä seisoi kolme virpojaa. Hihkuin riemusta.

He antoivat yhden vitsan. Vitsan, jossa ei ollut haaroja ja jossa oli huonosti kiinnitettynä kaksi kreppikukkaa. Perinne oli muuttunut toiseksi. Mutta ei sillä ollut niin väliä. Meidän koti oli virvottu: ”Virvon varvon, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuueks, vitsa sulle, palkka mulle!”. Luotan, että saimme onnea ensi vuodeksi.

Pääsiäisen virpominen jakaa ihmisiä. Virpominen on joidenkin mielestä kiva naamiaisleikki, jossa jaetaan hyvää mieltä ja kivoja koristeoksia ja saadaan suklaata palkaksi. Ja joillekin kerjäämistä ja noloa. Tässä kulminoituu pääsiäisen armollisuus. Molemmat tavat ovat yhtä hyväksyttäviä tapoja elää omaa pääsiäistä.

Muut pääsiäisen kommervenkit kuten mämmin syöminen ja munien maalaaminen ovat periaatteessa pääsiäisperinteitä, mutta epäilen, ettei monikaan näitä perinteitä kunnioita. Saati käy pääsiäisaamun jumalanpalveluksessa. Näin siis kuvittelen.

Yhtä kaikki: juhlapyhiin ja vuosisyklin juhliin sisältyy paljon nostalgiaa.

Kari Hotakainen onkin määritellyt hienosti nostalgian: ”Nostalgia on kotoisaa, se liittyy ydinperheisiin ja parisuhteisiin. Se vieroksuu yksinäisyyttä, se on yhteisyyden puolella. Nostalgia on suurten ikäluokkien tarpeeseen kudottu villapaita, joka lämmittää, kun ikkunoista vetää Länsi-Eurooppaan ja näköalaton nuori ketkuu nykivän musiikin tahdissa.”

Kaikenlaisia muistoja erilaisista juhlista ja niiden traditioista syntyy vuosien saatossa. Jokaisella joululla, juhannuksella, vapulla ja niin edelleen on perinteensä. Toki ne muuttavat muotoaan elämäntilanteen ja asuinpaikan mukaan.

Näihin samoihin juhliin sisältyy myös paljon odotuksia ja toiveita. Juhlapyhät ja loma-ajat ovatkin esimerkiksi erilaisten kriisipuhelimen sesonkiaikaa. Suurin osa juhlapyhien puheluista liittyy tavalla tai toisella ihmissuhdeongelmiin. Tosi usein myös yksinäisyyteen. Tai parisuhdeongelmiin. Pahimmillaan väkivaltaan. Hyvin tavallisesti kriisissä on osallisena päihteet.

Juhannukseen osuu yksi puhelupiikeistä: liikaa viinaa, sukuriitoja, paineita, pelkoa ja pettymyksiä. Niillä eväin saadaan keskikesän juhla pilattua.

Juhlapyhiin ladataan paljon odotuksia myös parisuhteen osalta. Kaiken tulisi olla täydellistä. Samanlaista kuin kaikilla muillakin. Sellaista kun akkainlehdessä konsanaan. Onko se sitten totta. Se olisi toinen tarina, mutta se jääköön sikseen.

Onneksi pääsiäinen oli jälleen. Juhlista jaloin. Kun juhannus tai joulu ovat niitä julmimpia. Tosin ei sitäkään voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 18/100.

 

Kuvat: Unsplash.com

 

100 tarinaa: Murrosikä on ihan kamalaa aikaa

Olen tehnyt kohta osani murrosikämaailmassa. Selättänyt omani, kolmen poikani ja kohta myös nuorimmaiseni murrosikäajan. Aivan mahtavaa!

Kuin ihmeen kaupalla olen selvinnyt tästä kaikesta hengissä. Ainakin tähän asti.

Itse olin mahdoton nuori. Jos olisin ollut itseni äiti, olisin saanut varmasti hermoromahduksen ennen täysi-ikäisyyttäni. Oma äitini otti asialinjan eikä kertaakaan menettänyt hermojaan tai osoittanut mieltään millään muotoa. Ihan mahtava tyyppi! En osannut arvostaa asiaa ennen kuin minulla oli omia murrosikäisiä lapsia.

Vaikeaa ajatella kummalle murrosikä on kamalampaa – nuorelle vai vanhemmalle. Toki varmasti molemmille, mutta eri tavalla.

Oman lapsen kriisejä seuratessa voi ajautua totaaliseen neuvottomuuteen ja itsesyytöksiin: Miksi en voi auttaa?

Psykoanalyytikko Erik Eriksonin mukaan ihmisen kehitys on biologisen kypsymisen, sosiaalisten suhteiden muodostuksen ja egon toiminnan tulosta. Elämän eri vaiheissa ihminen kohtaa kehityshaasteita ja -tehtäviä. Eriksonin mukaan kunkin ikäkauden kehityshaaste saa aikaan kehityskriisin, joiden tarkoituksena on luoda yksilössä uusia valmiuksia ja kykyjä. Psyykkinen työ saa yksilön ponnistelemaan kriisin ja muutoksen läpi sekä kasvamaan uusiin haasteisiin. Kehitysvaiheen ja -kriisin työstämisen myötä yksilön persoonallisuuden perustunteet muotoutuvat, ja sen jälkeen hänellä on käytössään sekä positiivisen että negatiivisen puolen sisältämä tarpeellinen sisäinen voima.

Omat pentuni ovat kasvattaneet murrosikävaihteita sijaluvun mukaan. Ensimmäinen veto oli helpoin, toinen oli jo vähemmän iisi ja niin edelleen. Minä olen menettänyt hermoni ja toivoni ja malttini ja uskoni ja kaikkeni moneen kertaan. Ja viimeistään nuorimmaisen kanssa on ollut hetkiä, jolloin en ole osannut olla muuta kuin neuvoton.

Kaikilla meillä on omanlaisemme persoonallinen puberteettimme. Eivät ole puberteetit veljiä eivätkä siskoja keskenään.

Kehityspsykan mukaan nuoruusvuodet eletään 12-25 ikävuosien välillä, jolloin eletään varhaispuberteetti, keski- ja ns. myöhäisnuoruus. Nuoruus on välivaihe lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Nuoruus voidaan määritellä biologisen kypsymisen, sosiaalisen kypsyyden tai juridisen täysikäisyyden kautta. Näinä vuosina suhde itseen, omaan ulkonäköön ja fyysiseen olemukseen muuttuu ja samalla ajatukset, mielipiteet ja tunne-elämä voivat olla myllerryksessä.

Murrosikää tarvitaan. Se on aivan välttämätön vaihe kehityspsykologian kasvuketjussa. Murrosiän tärkein tehtävä on irrottautua omista vanhemmista ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta itsenäisestä itsestään.

Nuoren on ratkaistava ikäkauteen kuuluvat keskeiset kehitystehtävät, joita ovat vanhemmista irrottautuminen, enenevä turvautuminen ikätovereihin vanhempien sijasta, sopeutuminen murrosiän fyysisiin muutoksiin ja oman seksuaalisen identiteetin jäsentäminen.

Siksi vanhemmille on pakko kiukutella, osoittaa mieltään ja tehdä asioita, joita vanhemmat eivät välttämättä hyväksy. Ja tämä todella sattuu. Niin vanhempaan kuin lapseenkin.

Murrosikään ei äitinä ikinä totu. Se kamppaa aina yhtä yllättäen. Miten ihmeessä suloisesta vauva-ajasta innokkaan leikki-iän kautta päädytään angstiseen asemataistelutilanteeseen?

Molemmat osapuolet majailevat poteroissaan joko murjottaen tai kiukutellen. Aika ajoin alkaa räiskintä. Milloin syynä on nukkuminen tai nukkumattomuus, siivottomuus tai ainainen suihkussa seisominen, epäterveelliset elintavat tai ylenpalttinen itsensä tarkkailu.  Vanhemman tila taantuu uhmaikäisen asteelle. Ainakin minulla. Aikuisuus vaan katoaa jonnekin tyynyröykkiön, loppuvan lämpöisen veden ja pizzalaatikoiden kaaokseen.

Aikuisuuteen kasvaminen on myös biologiaa. Aivotutkijoiden mukaan vasta 25-vuotiaan aivot ovat kypsät. On tiedetty pitkään, että nuoren ihmisen käytös ja maailmankuva muuttuvat merkittävästi 18 ja 25 ikävuoden välillä. Nyt tiedetään, että myös nuoren aikuisen aivot kehittyvät. Eli aivot muuttuvat ja kehittyvät murrosiän jälkeenkin vaikka kuinka paljon.

Siis 25-vuotiaaksi asti!

Young Adult Development -hankkeen johtaja Rae Simpson sanoo: ”Tärkeimmät muutokset tapahtuvat aivojen osassa, joka säätelee päätösten tekemistä, riskien arvioimista, tulevaisuuden ennakoimista, ongelmanratkaisua ja tunteiden hallintaa. Tällä on valtavan suuri vaikutus siihen, miten nuori aikuinen osaa käsitellä vahvoja tunteita, suunnitella tulevaa tai asettaa asioita tärkeysjärjestykseen.”

Kapina on ehdottoman merkityksellistä kasvussa omaksi itseksi. Ehkä vanhemman vaikein tehtävä onkin tasapainoilla epävarmuuden tilassa, jossa nuoren on saatava kapinoida ja samalla vanhemman tehtävänä on huolehtia riittävän turvallisesta ympäristöstä, jotta mitään peruuttamatonta ei pääsisi tapahtumaan.

Mitä sen niin väliä, miten pukeutuu, käy koulua (tai jättää käymättä), puhuu, syö tai kenen kanssa viettää aikaa, mikäli mitään peruuttamatonta ei pääse tapahtumaan. Kaikki se on vain kehittymistä kohti aikuisuutta.

Moni asia tässä maailmassa ei onneksi ole peruuttamatonta. Se on todellinen onni. Ja että, nuori ihminen ei menetä koko elämäänsä ja tulevaisuuttansa, jos vaikka lintsaisi koulusta, näpistäisi namia, hölmöilisi kaupungilla, haistattelisi vanhemmille, joisi pussikaljaa, jättäisi koulut käymättä, tulisi raskaaksi…  tai melkein mitä tahansa.

Lähes aina voi kääntää uuden sivun elämässä ja aloittaa elämään uutta vaihetta. Erityisesti näin tapahtuu monelle murrosiän jälkeen. Se on hyvä. Silloin murrosikä on tehnyt tehtävänsä; avannut portin kohti aikuisuutta ja itsenäisyyttä.

Vanhemman tehtävä on toimia turvaverkkona ja antaa tilaa ja kestää kuohuntaa. Kuohuntaa, mikä on ihan kauheaa. Murrosikää, joka on jotain kammottavan kestämätöntä. Ja koska murrosikä on niin kestämättömän kammoa, minä ainakin menetän oman aikuisuuteni sen äärellä. Välillä peräti enemmän kuin murrosikäinen itse.

No, on se murrosikä ihana tekosyy – vähän kaikkeen. Niin mitenköhän itse selviydyn, kun en enää kohta voi murrosiän varjolla käyttäytyä uhmaikäisesti. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 17/100.

Kuvat: Unsplash.com

Blogi: Huumorin merkitys vaativassa hoitotyössä

Työskentelen Hirvikallion nuorisokodissa johtajana ja pohdin usein, mikä saisi työntekijät jaksamaan välillä hyvinkin intensiivistä hoitotyötä mahdollisimman hyvin.

Lähestyn asiaa itseni kautta: olen lopulta hyvin mukavuudenhaluinen ihminen. Niinpä teen kaikkeni, jotta viihdyn työssä. Olen aina saanut niin sanottuja ”kiksejä” yksittäisistä onnistumisista, mutta myös siitä, että työpaikalla on mukava ja rento ilmapiiri. Jos töihin olisi ikävä tulla, nostaisin varmaan aika pian kytkintä.

Nuorisokodissa rento ilmapiiri lähtee henkilökunnasta.

Kun nuorisokodin ohjaajat jaksavat hyvin, se luo myös paremmin mahdollisuuksia arkiseen hauskanpitoon nuorten kanssa. Työntekijöiden välinen hyväntahtoinen vitsailu välittyy myös hyvänä olona ja turvallisuutena lapsille.

Välillä lastensuojelutyö on kovin raskasta ja huumori auttaa kestämään sitä. Emme vitsaile pahansuovasti, vaan uskallamme nauraa itsellemme ja omille mokillemme. Toki työssä tapahtuneet virheet otamme aina opiksi vakavasti. Jotta mokat eivät kuitenkaan jäisi liian pitkäksi ajaksi kummittelemaan, ne on hyvä jakaa työkaverin kanssa. Usein jonkinlainen vitsailu asialla keventää taakkaa.

Itse pyrin näyttämään hassuttelussa esimerkkiä. En osaa lukea ihmistä niin hyvin, että uskaltaisin heittää sarkastista tai piikikästä vitsiä. Se on taitolaji ja sopii kenties paremmin kotioloihin.

Itsestä ja omista sattumuksista löytää helposti turvallisia naurun kohteita ja ne eivät loukkaa ketään.

Toki välillä voin ajatella, että paljastinkohan itsestäni liikoja. Nuorisokodissa nauramme usein myös arkisille hassuille sattumuksille. Yhdet kunnon naurut kuukaudessa saavat ainakin itseni jaksamaan hienosti.

Haluan rohkaista ihmisiä tuomaan lisää elämän kepeyttä tähän vaativaan hoitotyöhön ja nauraa yhdessä lasten kanssa. Nauru tarttuu ja traumatisoitunut lapsikin eheytyy nopeammin tällaisessa ympäristössä. Osittain kenties rennosta ilmapiiristämme johtuen saimme muuten viime vuonna Kalliolan vuoden työyhteisö -palkinnon. Hoitotyötä ei kannata ottaa liian vakavasti!

Kirjoittaja Janne Linervo toimii Kalliola-konserniin kuuluvan Hirvikallion nuorisokodin huumorintajuisena johtajana.

Tekijäksi Kalliolaan? Etsimme määräaikaisia hoitajia nuorisokotiin Hausjärvelle

Mäkirinteen nuorisokotiin Hausjärvelle haetaan hoitajaa ajalle 1.6.2019–31.5.2020 ja ajalle 1.5.–30.9.2019.

Hoitajan tehtäviin kuuluvat nuorten hoito-, kasvatus- ja ohjaustehtävät, perhe- ja verkostotyö, kirjalliset työt sekä kodinhoidolliset tehtävät.

Kelpoisuusvaatimuksena on sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista (272/2005) annetun lain mukainen kelpoisuus. Työ on kolmivuorotyö. Palkkaus on G22.

Toivomme kokemusta työskentelystä sijaishuollossa, nuorten ja perheiden kanssa työskentelystä sekä päihdehoidosta.

Arvostamme hyviä vuorovaikutus- ja tiimityön sekä verkostotyön taitoja. Aito ja rohkea nuorten kohtaamisen taito on keskeisimpiä taitoja työssä.

Tarjoamme mielenkiintoisen ja monipuolisen työn sekä työterveyspalvelut. Koulutamme henkilökuntaamme säännöllisesti työstä nousevien tarpeiden pohjalta.

Työtehtävään valittavan on esitettävä lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä annetun lain (504/2002) mukainen rikosrekisteriote.

Tiedustelut: Yksikön johtaja Sirpa Raitanen p.0400 501 424 tai vastaava ohjaaja Armi Knuutila p.050 516 9553

Hakemukset 3.5.2019 mennessä sirpa.raitanen@kalliola.fi

 

 

 

Heidi Nygren

100 tarinaa: Olisiko Suomen etu, jos kaikki eivät kuitenkaan äänestäisi?

Yleinen hokema tällä hetkellä on: ”Muista äänestää!”. Vastakysymys voi olla: ”Miksi pitäisi?”

Tai olisiko jonkun kuitenkin syytä jättää äänestämättä? Ihan vaan yhteiskunnan edun nimissä. Esimerkiksi sellaiset, joilla on vaarallisia mielipiteitä tai he, jotka ovat sellaisille alttiita.

Onko äänestäminen oikeasti demokratiaa? Tai voidaanko demokratiaa edistää äänestämällä. Demokratia kuulostaa hyvältä asialta. Sehän on kansanvaltaa. Eli äänestäessään kansa antaa valtansa valituille edustajille. Meillä täällä Suomessa eduskunta eli 200 valittua kansanedustajaa jakaa sitten viisauttaan lakien säätämisen muodossa. Kuulostaa hyvältä ja harmittomalta.

Sitä se ei ole. Se on paljon ja erityistä valtaa.

Keitä he ovat, jotka eivät äänestä? Asiaa tutkinut Hanna Wassin mukaan on kolme syytä olla äänestämättä:

  • Se, ettei henkilö pysty äänestämään
  • Se ettei halua äänestää tai
  • Kukaan ei ole kehottanut häntä äänestämään.

Erityinen passiivisuus äänestämisessä on suurinta alhaisen koulutuksen ja tulotason porukassa.

VTT:n tutkija Janne Tukiainen on jo aikaa sitten ottanut esille totuuden, että äänestysaktiivisuuden nouseminen ei ole yksiselitteisesti vain hyvä asia. Miksi? No, koska aktiivisuuden noustessa äänestäjien joukossa on kasvava joukko tyyppejä, jotka yksinkertaisesti ymmärtävät liian vähän, mitä vaikutuksia omalla äänestyskäyttäytymisellä voi saada aikaiseksi. Siis sellaista pahaa tai huonoa itselle tai muille.

Raha ja retoriikka puhuvat kampanjoinnissa. Ääni saattaa mennä osin eriskummallisten syiden takia jollekin, joka ei välttämättä ole viisas valinta. Ihanteellista olisi, jos kaikki äänestäjät äänestäisivät riittävän hyvällä tietopohjalla ja ymmärtäisivät toimintansa seuraukset.

Keitä he ovat, jotka äänestävät, kun heitä kutitellaan uurnille? Näissä vaaleissa tulisi houkutella nuoria, maahanmuuttajia ja työttömiä. Näissä ryhmissä äänestysinto on alhaisinta. Siellä on vapaana olevia tai liikkuvia äänestäjiä roppakaupalla. Noin 30 prosenttia on jättänyt äänestämättä viime aikojen eduskuntavaalissa. Toki alueelliset erotkin ovat suuria. Siis todella suuria. Kuten myös eri ammattiryhmien väliset erotkin.

Onko näiden vaalien retoriikka jotenkin toisenlaista kuin ennen?

Ehkä näiden vaalien politiikka on jotenkin erilaista kuin ennen. Toisaalta näissä vaaleissa on enemmän sellaista näennäissivistynyttä keskustelua ja toisaalta näissä vaaleissa on enemmän suoraa vihaa ja jopa väkivaltaa. Paljon rakennetaan mielikuvia, joilla pyritään vaikuttamaan ja ehkä jopa manipuloimaan ihmisiä tietynlaiseen äänestyskäyttäytymiseen. Tai ehkä niin on ollut aina. Mutta nyt se on tullut näkyväksi ja kuuluvaksi.

Mieleeni on juolahtanut kysymys: Voisiko historia toistaa itseään?

Olemme jälkikäteen ihmetelleet, miten Hitler onnistui siinä missä onnistui: Nousemaan valtaan vuonna 1933 ja rakentamaan pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti fasistista natsi-Saksaa. Vuonna 1935 otettiin käyttöön rotulaki. Rotulailla rajoitettiin juutalaisten oikeuksia. Juutalaisten ja saksalaisten avioliitot kiellettiin. Juutalaiset lapset otettiin pois saksalaisista kouluista. Juutalaisia alettiin eristää omille asuinalueilleen.

Vuonna 1938 väkivalta ja tuhoaminen roihahtivat kirjaimellisesti liekkeihin. Kristalliyönä natsit polttivat yli tuhat synagogaa ja ihmisiä pahoinpideltiin kuoliaaksi. Vuodesta 1939 alkaen juutalaiset pakotettiin käyttämään keltaista tähteä. Juutalaisia kohtaan hyökättiin sekä fyysisesti että henkisesti. Toisen maailmansodan alkamisen jälkeen – syksyllä 1939 – juutalaisten vainoaminen yltyi entisestään. Lopulta vuonna 1942 natsit päättivät ”juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta” Wannseen konferenssissa. He yksinkertaisesti päättivät tappaa kaikki juutalaiset. Keskitysleirit toimivat tarkasti ja järjestelmällisesti. Kaiken kaikkiaan Hitlerin johtamat natsit tappoivat 6 miljoonaa juutalaista sekä 4 miljoonaa muuta Hitlerin mielestä epäkelpoa ihmistä. Heidän joukossaan oli etnisiä vähemmistöjä, homoseksuaaleja, vammaisia tai ns. väärää kansallisuutta edustavia ihmisiä. Siis yhteensä 10 miljoonaa ihmistä tapettiin.

Siis 10 miljoonaa.

Se kaikki tapahtui sulassa sovussa ja ns. demokratian nimissä, koska Hitlerkin äänestettiin valtaan vuonna 1933.

Hitler oli jo 1920-luvulla todennut, että johtajan sana on laki. Eli ei tämä voinut tulla yllätyksenä saksalaisille, jotka hänet valtaan äänestivät. Hitler osasi puhua ja perustella. Häntä on kuvattu vankkumattomaksi tarinankertojaksi, joka kärsi heikosta itsetunnosta. Totta tai ei. Tuon aikakauden ihmiset luottivat häneen. Hitler oli ihmisten silmissä voittaja ja voittajan matkaan halusivat kaikki kynnelle kykenevät. Hitler sai ihmiset toimimaan toisin kuin he osasivat kuvitella. Hitler sai ihmiset tekemään hirmutekoja; tappamaan, ryöstämään, raiskaamaan ja tuhoamaan.

Meidän on näin jälkikäteen helppoa moralisoida ja kauhistella. Väitän, että periaatteessa tuo kaikki on mahdollista tänäkin päivänä. Tai oikeammin vastaavaa tapahtuu eri puolilla maailmaa tänäkin päivänä. Somesta huolimatta, sivistyksestä huolimatta, kaikenlaisesta huolimatta. Ihminen on vaan niin vietävissä. Ihminen voi joutua vietävään tilaan vain kuuntelemalla viisaan kuuloista puhetta ja aukottomia perusteluja.

Sosiaalipsykologiassa tätä ilmiötä kutsutaan ’erityiseksi tottelemiseksi’. Stanley Milgram teki 1960-luvulla tunnettua ja paljon keskustelua aiheuttanutta koetta, jossa tutkittiin, miten ihminen kykenee vastustamaan enemmistön tai ’arvovaltaisen instituution auktoriteetin’ painetta – vaikka tietäisi tekevänsä väärin, epäinhimillisesti tai vastoin omaa mielipidettä. Kokeessa erilaiset ihmiset laitettiin ’hyvin perustellusti’ antamaan sähköiskuja toiselle ihmiselle. 70 prosenttia sähköiskunantajista jatkoi iskuja yli ns. kuolettavan rajan, vaikka sanallisesti he saattoivat protestoidakin. He siis toimivat auktoriteetin mukaan, vaikka eivät olisi halunneetkaan.  Kokeen tulokset julkaistiin 70-luvulla ilmestyneessä kirjassa ”Obedience to Authority”. Koetta on pidetty arveluttavana ja kyseenalaisena ihmiskokeena.

Varmasti se sitä on ollutkin, mutta jotain se kertoo meistä ihmisistä ihmisinä.

Tämä huolettaa minua. Toki yhteiskunta, joka on moniarvoinen ja avoin, asettaa itsessään jarrua epäoikeudenmukaiselle autoritaarisuudelle. Silti kun tällä hetkellä seuraan vihapuhetta, joka kärjistyy entisestään, en voi olla miettimättä vuoden 1933 Saksaa. Mikä tässä ajassa olisi toisin? Toisin, ettei avoimen rasistiset puheet ja osin teotkin tule normaalitoiminnaksi.  Ettei demokratian nimissä tapahdu asioita, joita periaatteessa tiedetään olevan arveluttavia, mutta auktoriteettiuskossa toteutetaankin hirmutekoja.

Enkä tiedä kannustanko kaikkia ihan oikeasti äänestämään. Entä jos äänestäjät eivät ymmärrä mitä äänestävät ja jotain peruuttamattoman kauheaa pääsisi tapahtumaan? Saksassa natsit olivat pieni vähemmistö, joka valtaan pääsyn jälkeen hyödynsi ihmisen ”erityistä tottelemistaipumusta” ja näin mahdollistui 10 miljoonan ihmisen joukkomurha.

Enkä tiedä onko vaaleilla valituilla aina puhtaat jauhot pussissa? Enkä tiedä onko kaikilla äänestäjillä riittävä arviointikyky, mikä hänelle itselleen ja Suomelle olisi parasta. Ei voi tietää voi vaan ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 16/100.

 

Blogi: Tarvitsemme avoimempaa huumepoliittista keskustelua

Osallistuin muutama viikko sitten varsin antoisaan seminaariin. Kaksipäiväinen, maksuton tilaisuus pidettiin uudessa keskustakirjastossa Oodissa ja järjestävänä tahona oli vapaaehtoisvoimin toimiva Humaania päihdepolitiikkaa ry. Seminaariohjelma oli vetovoimainen: puhujina oli niin poliittisia vaikuttajia, tutkijoita kuin päihdealan järjestöjen edustajia Suomesta ja ulkomailta. Puhujilla oli hyvin erilaisista taustoistaan huolimatta harvinaisen yksimielinen johtoajatus siitä, että Suomen päihdepolitiikkaa on muutettava kestävämpään ja toimivampaan suuntaan. Tähän teesiin on jo tutkimustiedonkin valossa helppo yhtyä.

Tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen ja kehittämispäällikkö Tuukka Tammi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Päihteet ja riippuvuudet -yksiköstä kirjoittivat viime talvena vilkasta keskustelua herättäneen blogin, jossa he puhuivat huumeiden käytön rangaistavuudesta luopumisen puolesta. Samaa tavoitetta tukee myös mm. Maailman terveysjärjestö WHO.

Suomalaisessa huumepolitiikassa on noudatettu niin sanottua kahden raiteen mallia, missä rikosoikeudellisia keinoja painotetaan huumehaittojen vähentämisen rinnalla.

Monen seminaarissa puhuneen asiantuntijan mielestä nykyinen malli kuitenkin osaltaan lisää haittoja, kun rangaistavuus leimaa käyttäjän rikolliseksi.

Päihdetyön ammattilaisena olen nähnyt, kuinka pitkä tie päihderiippuvuudesta kärsivällä henkilöllä on kuljettavanaan toipumisen matkalla. Avun piiriin hakeutuminen ei ole helppoa, ja päihteidenkäytöstä puhumisen kynnystä nostaa rangaistuksen ja stigmatisoitumisen pelko. Toimivampia keinoja käyttäjien auttamiseksi on kehitettävä jo jälleen kasvussa olevien huumekuolemien ja HIV-tartuntojenkin vähentämiseksi. On hyvä kuitenkin ymmärtää, ettei kaikki päihteidenkäyttö johda riippuvuuteen tai elämänhallinnan menettämiseen. Silti 24 prosenttia suomalaisista on syyllistynyt rikokseen, koska he ovat kokeilleet ainakin kerran elämässään jotakin laitonta huumausainetta. 25-34-vuotiaiden ikäryhmässä osuus on 45%.

Laittomista päihteistä – tai edes alkoholista – keskustelu on harvoin arvoneutraalia. Niin päättäjien, päihdetyön asiantuntijoiden kuin tavallisten kansalaistenkin näkökulmat saattavat erota toisistaan valtavasti.

Toki on kiistatonta, että kyseessä on hyvin monisyinen ilmiö, jonka ratkaisuksi tuskin on olemassakaan yhtä oikeaa totuutta. Toivoisin kuitenkin, että aika olisi kypsä avoimelle, ajantasaiseen tietoon perustuvalle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Tämä seminaari antoi rohkeaa esimerkkiä siitä. 

 

Kirjoittaja Paula Rautoja on Kalliolan asumispalveluiden johtaja ja on tehnyt pitkään työtä sosiaalialalla muun muassa päihderiippuvaisten parissa.

 

Kuva: Unsplash, Miko Guziuk