Monthly Archives: toukokuu 2019

100 tarinaa: Uskallus

”Uskallukseen liittyy sellaisia jännityksen tai odotuksen tunteita. Se on semmoinen jännä tunne mahassa. Sellainen kun sä hyppäät – vaikka jostain korkealta kalliolta veteen – ja sä et tiedä ihan tarkkaan.

Sä mietit: ”Oh my god, mitähän tässä tulee tapahtumaan”, mutta silti sä hyppäät.

Mä yleensä hakeudunkin sellaisiin paikkoihin, jotka on sellaisia, joista ei yhtään tiedä etukäteen tai mitkä on vaikeita.

Sellaisia tilanteita, joissa on joku niin vaikea asia, jota kukaan ei ole tehnyt aikaisemmin tai kukaan ei tiedä, miten se pitää tehdä. Tai sellaisia, joista ei ole aikaisempaa kokemusta.

Sellainen vaatii vain uskallusta ja asennetta, että nyt vaan lähdetään tekemään. Kokemusten myötä kasvaa luottamus siihen uskalluksen oheen, että pitää uskaltaa, jotta voi uudelleen luoda itsensä.

Esimerkiksi töissä hypättiin palvelubisnekseen ja olin tekemässä sellaista hanketta. Se oli ihan uutta. Kukaan ei ollut sellaista tehnyt eikä kukaan tiennyt miten se pitäisi tehdä. Mutta sitten se vaan tehtiin.

Henkilökohtaisessa elämässä me ostettiin semmonen vanha, kamalan suuri hirsitalo. Siitä on nyt jo 30 vuotta. Ei meillä ollut yhtään kokemusta, miten sellaisessa pitäisi elää. Me oltiin hirveen nuoria, vähän yli parikymppisiä silloin. Meillä ei ollut mitään käsitystä mitä sille talolle pitäisi tehdä.

Sitten ajateltiin, että ei kai tää voi olla niin vaikea asia. Ja, että nyt vaan pitää ruveta opettelemaan. Ja ehkä kaikista hauskinta oli se, kun ei ollut yhtään rahaa. Onneksi sitä ei tajunnut.

Tavallaan uskallukseen liittyy jollain tavalla aina elementti, että sä et tiedä kaikkea. Ja se on hyvä asia. Koska, jos sä tietäisit kaiken, sä et koskaan uskaltaisi.

Rohkeus on vähän sellainen arrogantti termi uskallukselle. Jos sanoisin ”mä olen rohkea”, niin silloin mussa olisi sellainen ominaisuus jo itsessä, että mä uskallan. Mutta kun puhuu uskalluksesta, niin se on vähän sellainen ”humble term” ja nöyrempi ilmaisu sille rohkeudelle. Että en mä usko, että mulla on mitään erityisiä ominaisuuksia vaan nyt vaan tehdään näin. Nyt vaan lähdetään kokeilemaan.

Mulla uskallus tuntuu täällä kaulassa. Tulee jotenkin niin kun ”Wiuu, nyt mennään” -tunne. Se on silti sellainen positiivinen tunne, joka ei kurista eikä pelota. Se on sellainen ”excitement”.

Se sellainen on odottava ja jännittävä tunne yhtä aikaa. Semmoinen ettet malttaisi ollenkaan niin kun odottaa, että pääset kohta alkamaan.”

~ Nainen, 49

 

Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 23/100.

100 tarinaa: Avoimuus

Vuonna 1993 YK loi kansainvälisen perheiden päivän, jota vietetään 15.5. Elämme vielä 26 vuotta myöhemmin aikaa, jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta olla kaikkialla maailmassa yhtä avoimia sen osalta, millainen heidän perheensä on. Tämä tunnetarina kertoo siitä. 
 
”Avoimuus on tunteena kevyt ja tyytyväinen olo siitä, ettei tarvitse salata jotain asiaa. Se on salaamisen vastakohta eli ei tarvitse pitää asiaa itsellään tai ei tarvitse hävetä, pelätä tai piilottaa mitään. Voi olla vaan. Avoimuus on positiivinen tai neutraali tunne.
 
Avoimuus tuntuu siltä, että mä saan olla oma itseni ja, että mä uskallan myös olla oma itseni. Fyysisesti se tuntuu siltä, että on ryhti.
 
Olet olemassa niin kuin muutkin. Sun ei tarvii rytistää itseäsi pieneksi vaan voit olla avoin – ihan fyysisesti avoin, sun eleiltäsi ja muutenkin.
 
Mulla on semmoinen tarina avoimuudesta. Mä olen naisen kanssa parisuhteessa. Mä olin jo ennen kun valmistuin monta, monta, monta vuotta sitten.
 
Mun vanhemmatkin ajatteli, onko mulla mitään tulevaisuutta ja uraakaan, jos mä kerron tästä. Mä ajattelin, että totta kai mä voin kertoa.
 
No, sitten kävi niin, että tulin syrjityksi työnhaussa ja tulin vähän varovaiseksi. Kun on juristi ja töissä konservatiivisessa ympäristössä niin eihän sitä voi kertoa, että sä olet gay.
 
Ja sitten tuli ero ja sitten eron jälkeen, kun menin töihin nykyiseen työpaikkaan, niin mä vaan jotenkin sensuroin itseni, enkä ollut avoin. Puhuin, että ”exä” ja puhuin ”lapsista, joilla on kaksi kotia”. Ei tarvinnut kertoa kenen kanssa olin ollut naimisissa ja mikä mun suuntautuminen on tai mitään muutakaan. Ja kun mä tapasin mun uuden kumppanin, ei tarvinnut vieläkään kertoa, kun ei oltu naimisissa.
 
Tätä jatkui monta vuotta. Monet mun työyhteisöstä tiesi kyllä. Ne, jolle olin kertonut henkilökohtaisesti. Mutta mä en ollut mitenkään erityisen avoin, vaikka koin, että en ollut varsinaisesti kaapissakaan.
 
Sitten kävin pari vuotta sitten sellaisessa LGBT-henkisessä Master Classissa, jossa puhuttiin lesbo, gay, bi ja trans -porukan kanssa johtajuudesta. Siellä oli siis johtajia ja heille kaikille oli itsestäänselvää, että he ovat täysin avoimia kaikille. Silloin vasta tajusin, että mä en itseasiassa olekaan. Että mä vaan lopetan puhumisen mun perheestä jossain vaiheessa. Mä en kutsu vaikka mun työkavereita tai ketään sellaista kotiini. Tai mä en puolituttujen kanssa puhu mun perheestä.
 
On niin helppoa sanoa, että ”me tehtiin mun miehen kanssa sitä tai tätä” tai ”me mentiin miehen ja lasten kanssa sinne tai tänne”. Se freimaa sut tietyksi tyypiksi. Jos mä sanoisin, että ”mun vaimo sitä tai tätä”, niin kaikki olisivat, että ”ahaa, mitä”. Se löisi leiman otsaan ja sen takia mä pidin sen salassa. Tai sanotaan, että en salassa, mutta en myöskään avoimesti kertonut.
 
Ja sitten mä tajusin, että näin se on ollut, ja päätin, että mä muutan sen ja kerron kaikille ihan suoraan näin ja avoimesti enkä sitä piilottele. Että näin se on.
 
Ensimmäinen kerta oli, kun mä menin naisjohtajien mentorointiohjelman ensimmäiseen kokoontumiseen. Siellä oli satakunta johtoportaan naista, mentoreita ja muita. Oli lyhyt esittäytymiskierros ja kaikki sanoivat, että ”mä oon tätä ja mun mies siellä ja on mun lapset on tätä”.
 
Sitten mä sanoin, että ”mun vaimoni on siellä ja mun lapseni on täällä”. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Se oli ihan hirveen helpottavaa. Kun kaikki tiesi, se oli niin hirveen helpottavaa.
 
Mä en piilottele sitä enää. Se on ollut ihan hirveen helpottavaa. Ja itse asiassa ihmiset ymmärtää tosi hyvin.
 
Tämähän ei ole mahdollista joka paikassa maailmassa. Meillä on täällä Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa sellainen tilanne, että mä voin olla avoin, mutta joka paikassa en voi olla.
 
Esimerkiksi kun mä menen työmatkalle Kiinaan. Niin en mä puhu siellä mun perheestä. Erityisesti idässä, jos olemme perheen kanssa lomalla ja ne paikalliset luulee, että me ollaan sisaruksia, niin en mä korjaa niitä. Se on turvallisuuskysymys.
 
Valitettavaa, että näin on, mutta sitten on taas helpottunut, kun pääsen kotiin. Vaikka en mä nyt täälläkään ala jokaiselle taksikuskille selvittämään, että me ollaan pariskunta eikä sisaruksia. Mitä se sille kuskille kuuluu.
 
Se on kyllä oikeesti iso juttu sun elämässä. Kuvittele, ettet sä pystyisi puhumaan mitään sun perheestä kenellekään. Sen takia, että siellä on joku suuri häpeällinen salaisuus. Meillä ei ole onneksi tällaista enää.”
 
~ Sonja, äiti, vaimo ja johtaja, 44
 
 
 
Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 22/100.
 
 

Tekijäksi Kalliolaan? Etsimme viestinnän harjoittelijaa

Kalliola on yhteiskunnallinen toimija, joka lisää pääomaa hyvälle elämälle. Konserni koostuu yhdistyksestä ja sen omistamasta osakeyhtiöstä. Vuonna 1919 perustetussa Kalliolassa tehdään setlementtiarvoihin pohjaavaa työtä, joka ulottuu esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalle sekä koulutus- ja sivistysalalle. Konsernissa työskentelee noin 200 vakituista työntekijää. Konsernin tuotot vuonna 2018 olivat noin 14 miljoonaa euroa.

Etsimme viestinnän harjoittelijaa syksyksi 2019

Harjoittelijana luot sisältöjä Kalliolan some-kanaviin, nettisivuille, intraan sekä esimerkiksi uutiskirjeisiin. Tuet työlläsi sekä sisäistä että ulkoista viestintää. Lisäksi autat tapahtumakoordinoinnissa ja hallintotiimin työtehtävissä.

Tarjoamme mahdollisuutta saada laajasti kokemusta viestinnän eri tehtävistä ja olemme miettineet jo pari sisältökokonaisuutta, joissa toivomme sinun harjoittelijana ottavan vahvan roolin. Harjoittelun lopulliset painopisteet voidaan miettiä valitun henkilön kanssa vahvuuksien mukaan.

Toivomme, että opintosi sisältävät viestintää. Voit opiskella joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Tyyppinä olet toimeen tarttuva ja avoin persoona, joka osaa työskennellä sekä itsenäisesti että tiimissä. Erinomainen kirjoitustaito on välttämätön osa vahvuuksiasi ja lisäksi arvostamme erityisesti sitä, jos sinulla on kokemusta videoiden tekemisestä – joko työn tai harrastuksen merkeissä.

Harjoittelun kesto on noin 4–5 kuukautta, ja se ajoittuu elo–joulukuun välille. Tarkempi ajankohta voidaan sopia yhdessä.

Mitä Kalliola voi tarjota sinulle?

  • Harjoittelu antaa hyvän kokonaiskuvan ja läpileikkauksen siitä, millaista viestintätyö on järjestö- ja yrityskentällä. Olemme mielenkiintoinen ja kehittyvä yhteiskunnallinen yritys!
  • Pääset työyhteisöön, jossa arvostetaan erilaisuutta ja edistetään yhdenvertaisuutta.
  • Haluamme kuulla tuoreita ideoitasi, joita sinulla on mahdollisuus myös päästä toteuttamaan!
  • Et ole Kalliolassa harjoittelija, vaan kollega, joka voi löytää meillä palan omaa ammatti-identiteettiään harjoittelun kautta! Saat ammattilaisiltamme sen opin ja tuen, mitä tarvitset.

Hakeminen: Toimita hakemuksesi ja ansioluettelosi pe 31.5. mennessä viestintäpäällikkö Terhi Leiniölle, terhi.leinio@kalliola.fi.

Kerro hakemuksessasi, miksi Kalliola kiinnostaa sinua, mitkä ovat vahvuutesi ja millaisia viestinnän töitä olet mahdollisesti ehtinyt jo tehdä. Haastattelut pidetään kesäkuun aikana, ennen juhannusta.

Palkka: Harjoittelusta maksetaan korvausta. Kerrothan hakemuksessasi, jos sinulla on yliopiston tai muun tahon myöntämä tuki harjoittelua varten.

Seuraa meitä somessa jo nyt:

Facebook  Twitter  Linkedin

100 tarinaa, 20 tunnetta: Ilo

”Ilo tuntuu jossakin tässä rintakehän alapuolella. Se on siinä, vähän samassa kohtaa kuin ahdistus.

Yksi tarina tulee mieleen, kun vanhin poikani oli ehkä 2–3-vuotias ja rupesi syömään itsenäisesti. Poikkeuksellisesti poika halusi nimenomaan, että ostamme savustettuja ahvenia. Ne olivat aika pieniä ja niiden perkaaminen oli näpräämistä. Minä perkasin niitä ja poika veteli hirveellä innolla ahvenen palasia. Siinä me naureskeltiin yhdessä. Meille syntyi sellanen suhde siinä. Oli niin makeeta nähdä, kun hän nautti ruuasta, mitä mä tuotin. Se oli ilon hetki. 
Ruoka on aina sellainen asia, johon sisältyy iloa. Kun kokkaa jollekin toiselle tai kun jaetaan ateria yhdessä. Siinä on ilo läsnä.

Tunnetilana ilo on sellainen, että se on koko ajan läsnä. Se on vähän niin kuin aurinko, joka voi olla pilvien takana piilossa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa. Tarkoitan sellaista sisäistä maailmaa. Ja joskus on vaan sitten sellaisia ulkoisten ja sisäisten impulssien aiheuttamia hetkiä, jolloin ilo tulee esiin. Ilontunne voi tulla räjähdysmäisesti tai se voi olla koko ajan siinä.

Ilo ei mene koskaan kokonaan pois – ainakaan mun elämästäni. Se on aina olemassa. Joskus pitää tehdä vähän enemmän töitä, että mä löydän sen sieltä, mutta se on aina olemassa.

Joskus ihmiset sotkee ilon onnellisuuteen. Onnellisuus on paljon monimutkaisempi tila.”

~ Antti, 46

 

💌 Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 21/100.