Monthly Archives: kesäkuu 2019

100 tarinaa: Odotus

”Odotus katsoo aina eteenpäin. Se on sillä tavalla hieno tunne, että se ei ole yksioikoisesti positiivista tai negatiivista, vaan se on sekä että. Ja samassa paketissa voi olla sekä että.

Siinä on hirveästi sellaista energiaa. Odottamisessa on aina tosi paljon energiaa. Olipa se sitten iloon liittyvää odottamista tai kauhuun. Se on tosi energialatautunut tunne.

Kun mietin vaikka lapsiin liittyvää odotusta nuoruudessa silloin, kun ei ollut vielä lapsia. Se toive ja odotus, että ”voi kun me olisimme joskus perhe.” Kun meilläkään se ei ollut itsestään selvää, että kun haluaa, niin tulee lapsia. Siihen odotukseen liittyi äärimmäisen suuret positiivisen, ilon ja toiveikkuuden teemat ja toisaalta äärimmäinen suru. Jos me ei saadakaan lapsia, jos meille ei tulekaan lapsia ja menee monta vuotta. Niin kuin meillä menikin. Siihen samaan teemaan liittyi monenlaisia tunteita.  

Munkin elämässä odottamiseen liittyy itse asiassa kipeitä juttuja ja toisaalta äärimmäisen positiivisia juttuja.

Ja sitten lapsen odottaminen: siihen liittyy se riemun ja ilon ja suuret toiveet ja odotukset ja ihmetykset ja sitten toisaalta pelko. Meillekin tuli siinä jossakin vaiheessa tieto, että meillä on kohonnut Down syndrooman -riski. Sitten siihen liittyvä tavallaan kauhu, että ”Hei mitäs, jos meille tuleekin ihan erilainen elämä ja tulevaisuus kuin mitä odotettiin vielä eilen.”

Odottaminen on tosi vuoristoratamainen tilanne. Odottaminen tuntuu kihelmöintinä ihan niin kun sun kroppa olisi täynnä muurahaisia tai eläviä matoja – niin kuin positiivisessa mielessä.

Aikuisemmalla iällä, kun tuli ammatinvaihdos eteen. Siinä vaiheessa, kun oli yhtä alaa tehnyt jo pitkään ja siinä tuli seinä vastaan. Tai tuli sellainen… kuilu, että mä en halua jatkaa enää tällä alalla, tässä muodossa ja näin, mitä mä olen tässä nyt tehnyt 15 vuotta. Siihen odotukseen liittyi, että tulee muutos, eikä se ole vain odottamista, vaan sitä muutosta pitää itse tehdä.

Ammatinvaihdokseen liittyi noin vuoden verran sellaista tunteiden myllyä: jotain täytyy muuttua, mutta mistä se muutos lähtee kuroutumaan ja sitten toisaalta se riemullinen hoksaaminen, että mikä on se suunta mihin lähtee. Ja kun se loksahtaa eteenpäin. Se että, osittain tunnistamattomasti ja tiedostamattansa työstää jotain minkä täytyy muuttua. Se odotuksen ja ihmetyksen suo, kun on epäselvää ja kummallista ja sitten kun se loksahtaa ja tajuaa, että se kaikki epätietoisuus ja epävarmuus ja se odottaminen siitä, että johonkin sitä mennään, vaikka suunta ei ollut selvillä, niin se on riemullista ja se kannattaa. Ja se, että uskaltaa odottaa.

Siihen on liittynyt iloa ja riemua, että ”hei nyt mä voin lähteä tekemään uutta” ja sitten toisaalta ahdistuksen ja angstin ja epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteita, kun ei tiedä. Odottaminen on hirveä energialataus. Energia liittyy odottamiseen aina – vaikka se ei ole selvää mitä odotat.

Muistan yhden hetken, kun olin vasta muuttanut opiskelemaan Helsinkiin yli 600 kilsan päästä. Muistan hetken, jolloin tiedostin, että mä olen aika yksin. Mä olin käynyt kotipaikkakunnalla ja mä palasin junalla takaisin Helsingin rautatieasemalle. Muistan, että mulla oli tosi haikea olo siitä, että mua ei tule kukaan vastaan eli kukaan ei mua odota. Muistan, kun mä katon haikein silmin ihmisiä, jotka tuli junasta ulos ja joku tuli niitä vastaan. Ne kaikki halaamiset ja pussailut ja kaikki se ja sitten – mua ei odottanut kukaan. Ja tavallaan se toive, että jonakin päivänä olisi hienoa, kun mä palaan kotiin, niin mua odottaa joku.”

~ Manna, 55

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 29/100.

Tiedote: Naistenkartano ry muuttaa Kalliolan setlementtitaloon 15.8.

Naistenkartano ry muuttaa Kalliolan setlementtitaloon elokuun puolivälissä. Naistenkartano ry on vuonna 1922 perustettu naiserityistä, riippuvuuksia ennaltaehkäisevää ja hyvinvointia tukevaa toimintaa tuottava kansalaisjärjestö. Tulevat toimitilat löytyvät Kalliolan setlementtitalon 1. kerroksesta.

Muutto tuli Naistenkartanolle ajankohtaiseksi vanhojen toimitilojen käydessä pieniksi toiminnan laajentumisen myötä. Elokuusta alkaen järjestön keskustoimiston lisäksi myös Helsingin NOVAT-ryhmät kokoontuvat Kalliolan tiloissa.

”On mahtavaa päästä osaksi Kalliolan setlementtitalolla olevaa järjestöyhteisöä, sillä se avaa myös lisää ovia hedelmälliseen yhteistyöhön”, sanoo Naistenkartanon toiminnanjohtaja Annina Laaksonen.

”Uskon, että Naistenkartano tuo Setlementtitalon yhteisöön uusia hienoja toimintamuotoja ja toivottavasti yhä useammat ihmiset löytävät meille. Talo on piilotettu timantti, jossa on tilaa ja mahdollisuuksia monenlaiselle toiminnalle”, jatkaa  Kalliolan alueellisen setlementtityön johtaja Eekku Aromaa.

Lisätietoja:

 

Setlementtitalo sijaitsee Alppiharjussa osoitteessa Sturenkatu 11, 00510 Helsinki. Setlementtitalo on yhteisöllisten tilojen ja toiminnan keskittymä, jota ylläpitää Kalliolan Setlementti. Tiloissa toimii Kalliolan lisäksi Suomen Setlementtiliitto ry, Setlementtiasunnot ry, Kansalaisareena ry ja Cafe Damascus.

Naistenkartanon toiminnan tavoitteena on vahvistaa naisten arkipäivän elämänhallintaa, ehkäistä erilaisten varhaisvaiheen riippuvuuksien kehittymistä sekä tukea niistä irtaantumista. Järjestön keskeisinä toimintamuotoina ovat kaikille naisille suunnattu NOVAT-ohjelma, jonka ydin on vertaistukeen perustuva ryhmätoiminta sekä Nettikartanon maksuttomat, luottamuksellista ammattiapua naisille tarjoavat verkkoauttamispalvelut. Yhdistys järjestää myös naisten näkökulman esiin tuovan yleisöluentosarjan syksyisin ja keväisin vaihtuvan teeman mukaisesti. Naistenkartanon toimintaa rahoittaa STEA sekä Helsingin ja Tampereen kaupungit.

 

100 tarinaa: Rakkaus

”Rakkauksia on erilaisia. Mä olen paljon miettinyt vanhemman rakkautta omaan lapseensa.

Näkisin ehkä sen rakkauden sellaisena ymmärryksenä. Tekisi se oma lapsi melkein mitä vaan: huonoa käytöstä tai rikosta tai väärinkäytöstä, niin niitä ei tarvitse hyväksyä, mutta lasta ei voi koskaan hylätä. Se on sun oma lapsesi.

Me olemme erilaisia ihmisiä ja vanhemman rakkaus on ymmärrystä ja arvostamista. Kaikkia tekoja ei voi ehkä hyväksyä. Ne voivat olla rangaistaviakin.  Jokainen on aina kuitenkin jonkun lapsi. Jokainen tekee virheitä ja virheistä pitää oppia. Sellainen inhimillisyys vanhemman rakkaudessa on olemassa.

Omaa vanhempaa sä et voi valita.

Mun perheessä oli perheväkivaltaa ja mun isä oli alkoholisti. Eli me ollaan äidin kanssa lähdetty kotoa öisin karkuun ja isä on koittanut ampua kotona.

Kun ensimmäisiä kertoja aloin kiinnostumaan pojista, niin mä olin huora. Mä en ollut enää hänen pieni tyttönsä. Kuri oli todella tiukkaa. Mullahan oli vielä aikuisella iällä – kun oli jo ajokorttikin – kotiintuloaika kello 22. Hänhän oli laittanut monta kertaa ovet lukkoon ja heittänyt kaikki vaatteet vaatekaapista ulos pakkaseen. ”Tänne ei ole tulemista, huora.”

Hän lähti ennen kuin kirjoitin ylioppilaaksi. Ihan vaan siitä syystä, että olin mennyt mummolaan, jotta saan lukea rauhassa kirjoituksiin. Hän teki päätöksen, että hän lähtee ja jättää kodin. Isä muutti pois ja äidille jäi kaikki talon velat ja kaikki.

Olen nähnyt viimeisen kerran isän – sillä tavalla perheenä – mun lakkiaisissa. Sitten lähdin siitä opiskelu- ja työelämään. Kun asuin Helsingissä, niin mun isä soitteli humalapäissään mulle. Kerran vielä kävin hänen luonaan kylässä uuden vaimonsa luona, mutta hän ei osannut yhtään suhtautua minuun. Se oli sellaista ”Onkos sulla huono näkö, kun sulla on silmälasit”. Semmoinen asenneongelma lapseensa.

Kerran kun hän soitti humalapäissään, ajattelin, ettei lapsen tarvitse sellaista kestää. Ei lapsen tarvitse. Ei tarvitse koko ikääsi kärsiä siitä, että vanhempi ei osaa rakastaa lastaan. Sanoin sitten, että tämä on nyt viimeinen puhelu.

Isä ei ole ollut minuun missään yhteydessä 25 vuoteen. Sitä olen miettinyt, että omasta mielestäni en ole tehnyt mitään sellaista, jotta en ansaitsisi hänen rakkauttaan, mutta jotain mä olen hänen silmissään tehnyt väärin, koska hän ei ole ollut yhteydessä minuun tai minun lapsiini. Hänen naisystävänsä on ollut yhteydessä. Ja hän on muistanut lapsiakin. Hän on ihan mukava ihminen.

Isä on aikuinen ihminen ja toivoisin, että voitaisiin unohtaa menneet ja mennä tästä eteenpäin. Muuten menee elinikä siihen, ettei asioista pysty keskustelemaan. Rangaistuksena tämmöinen on aika raskas. Aika rankka. Että poissuljetaan. Minuthan on suljettu suvusta pois. Tuomitaan, vaikka ei tunne, että olisi tehnyt jotain pahaa. Mulla ei ole mitään yhteyttä täteihin tai serkkuihin. Olen nyt pikkuhiljaa yrittänyt FB:n kautta olla yhteydessä heihin.

Suurin ero muihin rakkauksiin on siinä että, omasta lapsesta et voi koskaan tehdä eroa.  Sä voit erota aviokumppanista tai vaikka ystävistä. Siinä on selkeä ero: Se on sun lapsi aina. Ja tavalla tai toisella pitäisi vaan yrittää elää yhdessä.  Sisarrakkaudessa on jotain samaa. Se on aina sitä omaa perhettä.  Sitä samaa lihaa ja verta. Ne on sun tukena koko elämän, vaikka tulisi riitojakin.

Mun lapset ovat kaikki erilaisia. Toivon, että osaisin käsitellä niitä yksilöinä. Osaisin ymmärtää, että heillä on niitä vahvuuksia ja osaisin ohjata vahvuuksien kautta. Jokaisessa on paljon hyvää – toki myös kehitettävää, mutta yritän olla menemättä se edellä.

Joka kerta kun omaan lapseen fyysisesti sattuu, vaikka ampiainen pistää tai olisi sille tulossa joku operaatio, joka tulisi sattumaan, mulle tulee jännä vihlaisu tai outo tunne tuonne sisälle. Ehkä se on sitä, että tää on mun lihaa ja verta, nyt siihen mun lapseen sattuu.

Kun mietin lasten kautta tätä päivää ja tulevaisuutta niin sitä toivoo, että fyysisitä kolhuilta tietysti säilyisi. Sitten tulee niitä henkisiä kolhuja, joita ei voi välttää. Se sattuu myös vanhempaan ja niitä miettii ja pohtii.

Vanhemman rakkaus ei lopu edes murrosikään. Sitä miettii miten osaa olla, jos lapsille tulee avioeroja tai sairastumisia tai onnettomuuksia tai heidän lapsilleen. Lapset on aina niin iholla ja niin lähellä. Se vaatii paljon, että osaisi niitä käsitellä. Jonkinlaista vanhemman rakkautta.”

~ Pauliina, 51

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 28/100.

100 tarinaa: Sääli

”Sääli on kaikkein vaikein tunne. Sitä on vaikein käsitellä ja sen kanssa on vaikein toimia.

Sen takia olen sitä miettinyt monta kertaa.  Olen miettinyt sitä, miten sääliä voisi hallita, jos tulee tällainen tilanne. Mä olen miettinyt, että onko se tunne vai mikä se on?

Viimeisin hetki, jolloin olen tuntenut sääliä, oli se, kun tapasin yhden tuttavan. Sellaisen juuri eläkkeen kynnyksellä oleva naishenkilön, joka tekee töitä samalla alalla kuin minä. Hän kertoi mulle omasta työhön liittyvästä asiasta, sellaisesta vaikeasta asiasta. Tai jonka hän oli kokenut vaikeaksi. Ja mä kuuntelin häntä sitten. Hän koki, että hänen työkaverinsa olivat toimineet väärin häntä kohtaan.

Kun mä kuuntelin häntä, mulle tuli sellainen tunne, että ymmärsin niitä työkavereita. Sitä, miksi he olivat toimineet niin. Tunsin, että hän oli itse toiminut siinä tilanteessa väärin. En pystynyt sanomaan siitä hänelle. Ajattelin, että pahoittaisin hänen mielensä. Samanaikaisesti tunsin sääliä häntä kohtaan. Hyvin alkukantaista tunnetta: ”Kuinka sä et ymmärrä tätä asiaa. Sä olisit voinut itse vaikuttaa tähän tilanteeseen ja ajoit itsesi seinää vasten.”

Kuuntelin häntä, koitin myös vähän reflektoida, mutta huomasin, että hän oli niin puolustuskannalla. Sitten päätin, että mä lopetan ja olin hiljaa. En sanonut sitten mitään, koska luulen, että hän olisi ymmärtänyt mut väärin. Mä koin ja ymmärsin, että hän oli niin sen oman tunteensa vallassa, etten sitten uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Kuuntelin häntä, mutta samanaikaisesti tunsin sääliä häntä kohtaan, koska mä tajusin, että hän oli itse vaikuttanut siihen tilanteeseen enemmän kuin mikään muu.

Ne on hirveen hankalia tilanteita, kun tulee toista ihmistä kohtaan säälin tunne. Vaikka jossakin työtilanteessa, kun keskustelee päihdeongelmaisen tai sijoitetun lapsen vanhemman kanssa. Sellaisen, jolla on hirvittävän vaikea elämäntilanne. On hankalaa, jos se mun tunne kääntyy sääliksi jostakin syystä, kun hän kertoo sitä elämäntarinaansa.

Mä koen, että sitä on hirveän vaikeaa hallita omaa toimintaa, jos antaa säälin tunteelle vallan. Koko ajan pitäisi pysyä säälin tunteen yläpuolella niin ettei anna sille säälin tunteelle valtaa. Muutaman kerran olen senkin kokenut, kun sääli on saanut vallan. Kun on ollut todella vaikeita tilanteita ihmisillä ja ne ovat mua jollain tavalla koskettaneet niin syvältä. Olen jotenkin samaistunut tai kokenut niin vahvasti, ja sen takia säälin tunne on saanut vallan. Harvemmin niin on käynyt, mutta tunnistan kyllä, että joskus on niin käynyt ja kaikille on varmaan joskus käynyt niin.

Mä ajattelen niin, että pitäisi aina pystyä pysymään sen tunnemyrskyn yläpuolella. Sehän aiheuttaa sen, että menee toimintakyvyttömäksi.  Ja missään nimessä se tunne ei saa alkaa ohjaamaan sitä omaa toimintaa.

Sääli on hyvin alkukantainen tunne. Mun mielestä sääli liittyy hyvin läheisesti häpeään. Mä koen, että sääli ja häpeä on aika lähellä toisiaan. Ajattelen, että ne tulee sieltä varhaislapsuudesta tai jostakin syvältä – ne häpeän ja säälin tunteet. Niitä on aika vaikea kohdata ja käsitellä. Ne kulkevat käsi kädessä.

Mikähän säälin vastatunne voisi olla? Ehkä jotenkin, että sä et tunne mitään. Mikä sellainen tunne on ettet tunne mitään? Että on jotenkin niin kuin tunnekuollut. Se liittyy johonkin sellaiseen tunteettomuuteen, jolloin sä et tunne mitään. Sellaista tunnekylmyyttä ja kyynistymistä.

Sääli tuntuu jotenkin fyysisesti käsissä ja jalkapohjissa. En halua olla fyysisesti siinä läsnä ja mulle tulee silloin sellainen hyvin epämiellyttävä olo ja mulla saattaa kädet hikoilla tai jotain tällaista. Mä tunnen sen, kun joudun sellaiseen tilanteeseen, jossa mä tunnen häpeää, niin mulle tulee sellainen olo, että mä haluan vetäytyä tilanteesta pois.”

~ Mies, 55

 

Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 27/100.

Suomi Areena 15.7. Vapaaehtoisuus huomenna - keskustelutilaisuuden kuva

Tutkimus: Kolmasosa suomalaisista haluaa tehdä vapaaehtoistyötä nykyistä enemmän 

Noin kolmannes suomalaisista uskoo tekevänsä vapaaehtoistyötä nykyistä enemmän tulevaisuudessa. Vastaus selviää eri järjestöjen keväällä teettämästä 1000 suomalaista -tutkimuksesta. 

Kyselyn teettäneet järjestöt toivovat, että yhä useampi suomalainen saisi käyttää myös työaikaansa vapaaehtoistyön tekemiseen. Tällä hetkellä vain 12 %:a suomalaisista kertoo saaneensa käyttää työaikaa vapaaehtoistyön tekemiseen. 

”Vapaaehtoistyön tekeminen on ennen kaikkea arvovalinta. Tutkimuksissa on todettu, että työntekijän sitoutumista työnantajaan ei ratkaise pelkästään työstä saatu palkka, vaan ihmiset hakevat yhä enemmän työltään merkitystä ja vaativat työnantajalta vastuullisuutta. Ja meidän näkökulmastamme vapaaehtoistyö on mitä parhain vastuullisuusteko”, sanoo Kansalaisareenan toiminnanjohtaja Leo Stranius 

Straniuksen mukaan suomalaiset ovat varsin ahkeria vapaaehtoistyön tekijöitä. Kansalaisareenan viime vuonna tekemässä aiemmassa tutkimuksessa puolet suomalaisista kertoi tehneensä vapaaehtoistyötä viimeisen vuoden aikana. 

Suomi Areena: Mikä on vapaaehtoistoiminnan arvo tulevaisuuden yhteiskunnassa? -keskustelutilaisuus 

Stranius on mukana keskustelemassa vapaaehtoistyön tulevaisuudesta myös Suomi Areenassa ma 15.7. klo 11.3012.30. Paikkana toimii Kaupungintalon piha. Tilaisuuden järjestävät Kansalaisareena, Kalliolan Setlementti, Helsinki Missio, Siskot ja Simot, Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto, Hengitysliitto sekä Golfliitto. 

Straniuksen lisäksi keskustelijoina tilaisuudessa ovat perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen, tulevaisuuden tutkija Aleksi Neuvonen sekä Lassila & Tikanojan yhteiskuntasuhdejohtaja Jorma Mikkonen. 

Suomi Areenan keskustelutilaisuuden järjestävät järjestöt teettivät vapaaehtoistyöstä IROResearch Oy:llä Tuhat suomalaista -tutkimuksen, jonka tiedonkeruu tapahtui internetissä. Tutkimushaastatteluja tehtiin yhteensä 1000 kappaletta 11.319.3.2019 välisenä aikana.  

Tutkimuksen tilastollinen virhemarginaali on maksimissaan n. + 3,2 %-yksikköä. Otos painotettiin iän, sukupuolen, asuinpaikkakunnan tyypin sekä maakunnan mukaan vastaamaan suomalaista väestöä valtakunnallisesti.  

Lisätiedot:

Leo Stranius, Kansalaisareena, toiminnanjohtaja
puh. 040 754 7371 tai leo.stranius@kansalaisareena.fi

Terhi Leiniö, Kalliola, viestintäpäällikkö
puh. 050 559 9969 tai terhi.leinio@kalliola.fi

100 tarinaa: Ihailu

”Ihailu on niin kuin fanittamista. Mä fanitan Sannia, sitä laulajaa ja tubettaja Cessupetshopsia.

Me oltiin viime kesänä Tubeconissa, kun mä pääsin sinne äitin entisten töitten kautta. Heti kun me tultiin ovista sisään, niin Cessu oli siinä ja mä olin lähellä pyörtyä. Mä juoksin sen luokse, mutta mä en oikeen saanut sanoja ulos, niin äiti jutteli sen kanssa. Sitten mä halasin sitä ja meistä otettiin myös valokuva.

Ensimmäisen kerran mä tapasin Cessun, kun me oltiin Lanttilassa. Se on sellainen kirpputori Lahdessa. Cessu käy siellä aika usein. Me nähtiin Cessu ja kun mä tajusin, että se on se, mä menin kyyryyn ja mä olin ihan hiljaa. Äiti kysyi, että miten mä olen niin hiljainen. Vasta autossa mä sanoin äitille, että mulla on sulle vähän asiaa ja huusin: ”Se oli Cessupetshops!”

Tubeconissa kerroin sille sitten, että me ollaan tavattu aikaisemminkin.

Mä ihailen myös 6. luokkalaisia. Ne on tosi kilttejä ja tosi kauniita. Meidän luokalla ei ole vielä kummeja, kun ne tulee vasta 3. luokalla, mutta kutoset on vähän niin kuin koulukummeja. Niillä on tosi hienoja vaatteita ja ne pitää aina niin hienosti niiden hiuksia ja ne osaa meikata tosi kauniisti.

Mä saan meikata vasta yläasteella. Mulla on ruskea ripsiväri. Sitä saan vähän käyttää, mutta vain äitin luvalla. Kouluun sitä ei saa laittaa. 

Ihailu tuntuu jaloissa. Tekee mieli heti alkaa hyppimään.

Jos avaruusoliolle pitäisi selittää ihailu niin, ehkä alkaisin selittää, että jos niitten planeetalla olisi vaikka joku kuuluisa, vaikka lentolisko ja sitten se fanittais sitä.  Selittäisin, että ihailu on vähän niinku sama asia.”

~ Tyttö, 9

 

Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 26/100.

100 tarinaa: Rauha

”Rauha omana kokemuksena on ehkä jotakin sellaista tietoisuutta ja hyväksyntää omasta paikasta ja tilanteesta tässä maailmassa. Se on se tietoisuus ja ymmärrys siitä, että ympäristö ja elämä on sulle ymmärrettävää. Ja että rauha tulee siitä, että sä hyväksyt, että näin on. Ja toivottavasti myös tuntuu siltä, että näin on hyvä. Se tuottaa rauhaa.

Rauha tuntuu ehkä vatsassa, mutta niin päin, että se on itseasiassa enemmän tunteen puute kuin itse tunne. Se on se toivottu olotila, kun ahdistuksen tunne tai paino tai raskaus katoaa ja rauhallisuus tuntuukin tässä vatsassa tai rinta-alueella. Kun sisäinen paino ja raskaus puuttuu, se on aika kiva olotila.

Oman itsensä tunteminen on tärkeää. Mulla on sellainen kahden narratiivin ajatus siitä, milloin ihminen on onnellinen tai rauhallinen omassa elämässään: kun ulkoinen ja sisäinen minäkuva ja narratiivi ei eroa kovin paljon toisistaan. Hirveän helposti ihmiset ryhtyy rakentamaan kuvaa siitä, mitä kokee. Että minkälainen  tai minkä tyyppinen sinun pitäisi olla. Ja silloin sä et voi olla hirveen rauhassa, jos sulla on kovin iso ero näiden kahden narratiivin välillä. Sen takia se tietoisuus ja sellainen rehellisyys siihen olemiseen, että uskaltaa olla kokemansa kaltainen,  tuottaa rauhaa. Se on ehkä tunne rauhasta. Eli on tärkeää, että riittää omana itsenään, että saa olla oma itsensä.

Harmittavan vähän sellaisia rauhallisia hetkiä on ollut viime aikoina. Liian harvoin on pysähtynyt miettimään sitä omaa olemistaan. Sitä vaan touhottaa menemään ja rauhallisuus unohtuu ja puuttuu. Viimeiset neljä vuotta johtajana korporaatiossa on ollut aika työntäyteistä ja hektistä aikaa. Liian vähän on jäänyt aikaa itselle. Se on myös yksi syy, miksi olen vaihtamassa työpaikkaa. Että olisi enemmän aikaa itselle ja omaan rauhoittumiseen.

Siitä on itseasiassa aika kauan aikaa, että on saanut olla todella rauhassa. Mutta yhden hetken muistan: olin Kanarian saarilla tai jossakin turistikohteessa. Mä lähdin yksin haikkaamaan semmoisen kauniin järven ympäri.  Siellä ei ollut juurikaan muita ihmisisä ja sain olla yksin aika tuntemattomassa ja eksoottisessakin paikassa. Kiersin järveä ja huomasin sellaisen vahvan oman riittämisen ja läsnäolemisen kokemuksen – ehkä onnenkin kokemuksen. Hetken oli tosi hyvä olla. Se oli tosi rauhallinen tunne. Se varmaan liittyi siihen, että sai olla yksin mielenkiintoisessa paikassa, ja ei ollut kiire mihinkään.

Mä en varsinaisesti tykkää puhua tunteista. Olen introvertti ihminen. Ehkä se tulee sen introverttiyden mukana. En tykkää puhua itsestäni ylipäätänsä ja tunteet erityisesti on niin henkilökohtainen asia, että en halua yleensä jakaa niitä tai ajatuksia niistä kenenkään kanssa.”

~ Mies, 44

 

Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 25/100.