Monthly Archives: elokuu 2019

100 tarinaa: Häpeä

”Häpeä on jotenkin musertava tai araksi tekevä tunne. Häpeässä on sellainen arkuus tai rikkinäisyys, ”minä en kelpaa” -tunne. Tavallaan häpeä liittyy siihen, että haluaisi vähän piilottaa jotain. Jotain sellaista, ettei saa olla oma itsensä. Jollain tapaa häpeä on elämää hidastava.

Jotenkin se on jännä, että häpeän tunne ei liity vain pelkästään siihen, mitä minä tunnen, vaan aina siinä on kuvitelma siitä, mitä toiset tuntee tai mitä toiset ajattelee.

Alipukeutumistarina on sopivan kepeä tapa tarkastella häpeää. Muistan, että olen ollut kerran tilaisuudessa, jossa kaikilla oli tiukasti kravatit kaulassa. Paitsi yhdellä. Se pointti on se, että kun kaikilla oli tiukasti kravatit, niin se oli aidosti yhtäkkiä se normaali. Että näin sitä nyt ollaan.

Minullakin oli kravatti kaulassa, tukevasti ylös vedettynä, napakasti kurkun tuntumaan. Sitten siellä oli yksi henkilö paikalla ja hänellä ei ollut kravattia. Hänellä oli kyllä kauluspaita ja puku päällä, mutta ei kravattia. Niin ensimmäisen tapaamispäivän aikana havahduin siihen, että yhtäkkiä hän lähti kesken kaiken pois ja tuli takaisin kravatti kaulassa.

Jollain tapaa häpeä on kyllä suoraan suhteessa yhteisölliseen paineeseen ja ikään kuin tavallaan oman minuuden sovittamista suhteessa toisiin ihmisiin.

Mä olen monesti ajatellut sitä sanontaa: ”Sietääkin hävetä”. Koska joissain tilanteissa häpeä on jopa suorastaan suojaava ja vähän ehkä opastavakin tunne siitä, miten häpeää omassa sisimmässään tuntee.

Luulen, että häpeä on fyysisesti vähän eri ihmisillä eri paikoissa. Huomaan, että mulla se on vatsa. Vatsan seutu on jotenkin sellainen. Se on vähän sellainen närästyksen oloinen tunnelma, sellaista huonovointisuutta, että tulee olo, ettei kaikki ole ikään kuin hyvin.

Toisaalta olisi helppo sanoa, että se tunne on suoraan kasvoissa, koska yleisenä käsitteenä puhutaan, että ”menettää kasvonsa”. Mutta kun mietin, mitä se mun sisikunnassa oikeasti tarkoittaa, niin se on enemmän vatsa kuin kasvot. Sellainen tunne tuntuu enemmän vatsassa.

Kun vaikka ajattelee mielenterveyden teemojen näkökulmasta, niin häpeä on suurimpia syitä siihen, miksi ihmiset ei uskalla hakeutua hoitoon. Sitä ajattelee jotenkin, että tämä on vain minun kokemus. Silloin kun ihminen on heikoimmillaan, sitä ajattelee, ettei kellään muulla ole tätä tunnetta. Että kellään muulla ei satu vatsan alapohjasta niin kuin minua sattuu. Ja ettei kellään ole niin arka olo kuin minulla just nyt.  Ja varmaan se aiheuttaa sen, että siitä häpeästä tulee ikään kuin vallitseva. Siitä tulee sua niin kuin ohjaava, mutta heti kun sä alat suhteuttamaan sitä toisiin ihmisiin ja heti kun häpeästä tulee jaettu häpeä, niin se ei olekaan häpeä, vaan se ryhtyy lähentelemään normaaliutta. Mitä enemmän häpeää jakaa ja mitä enemmän on niitä ihmisiä, jotka sen saman häpeä-teeman tai aiheen alle kiinnittyy, niin sitä helpompaa on olla.

Mä luulen, että ainoa ratkaisu häpeän musertamiseksi on se, että me jaetaan enemmän asioita, joita me kuvittelemme tapahtuvan vain minulle.

Kyllä mulla on monta kertaa ollut sellaisia tilanteita, joissa eri syistä olen tuntenut syvää häpeää. Jotenkin se on aina kiinnittynyt suhteessa toisiin ihmisiin. Tällaiset henkilökohtaiset häpeän tunteet ovat jotenkin intiimejäkin asioita. Mä tunnistan monia sellaisia tosi intiimejä hetkiä ja sen takia niistä ei tee mieli edes jutella. Minä kuvittelen mielessäni, että muilla on tietynlaiset odotukset ja mä jotenkin havahdun siihen, että mä en ole yhtään sitä, mitä ne muut odottaa.

Näitä häpeätarinoita jättää taakseen ja niitä yrittää sulkea pois mielestään. Heti kun niitä alkaa ajattelemaan, ne on aika kipeitä ja inhottavia tunteita. Sitten ne aiheuttaa sen, kun ne kaivaa menneisyyden plakkarista esiin ja alkaa kertomaan niitä, niin yhä edelleen herää esiin se häpeän tunne. Ja ensimmäinen kysymys on, että onko edes sopivaa kertoa tätä tarinaa. Sen takia minulle on hankalaa löytää joku tietty tarinan tynkä tähän.”

~ Mies, 54

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 37/100.

100 tarinaa: Syyllisyys

”Terve syyllisyys on sitä, että vaikka jos teet rikoksen – vaikka lyöt toista – niin sä tiedät, että se oli väärin ja tunnet syyllisyyttä siitä. Se on tervettä syyllisyyttä, kun sä tunnistat, että mä olen tehnyt väärin. Että olen tehnyt arvoja ja moraalikäsitystä vastaan ja sitten tuntee syyllisyyttä siitä mitä on tehnyt.

Mutta mä mietin tätä asiaa myös niin, että ihmiset voi kokea myös liiallista syyllisyyttä. Vaikka itsestään tai muista henkilöistä tai tekemättä jättämisestä tai tällaisista. Ja jos se liiallinen syyllisyys alkaa mennä semmoseksi, että se ei ole enää ihan terve tunne, niin siitä pitäisi päästä irtaantumaan jotenkin.

Esimerkiksi omasta elämästä havaitsen, että koen syyllisyyttä vaikka siitä, etten näe tarpeeksi kavereita tai koen syyllisyyttä siitä, etten suoriudu tarpeeksi hyvin. Asioita, joista ei lähtökohtaisesti tarvitsisi tuntea syyllisyyttä. Ei saisi olla liian ankara itsellensä, vaan hyväksyä se, että aina ei tarvitse olla menossa ja aina ei tarvitse olla paras.

Siinä vaiheessa, jos se syyllisyys menee sellaiseksi itsensä ruoskimiseksi, niin siitä tunteesta pitäisi ehkä enemmänkin päästä irti. Kun sitten taas terve syyllisyys on sitä, että sä tunnistat oikean ja väärän toisistaan ja tunnistat sen, kun sä olet toiminut väärin. Siinä on se ero. Sun ei tarvitse pyytää anteeksi itseäsi. Jos sä vaikka jätät tulematta johonkin juhliin, jos sä et oikeasti jaksa. ”Että anteeks”. Ja tuntea hirveätä syyllisyyttä semmosesta.

Se että tuntee liiallista syyllisyyttä voi johtua monestakin asiasta. Se voi kummuta jostain lapsuudesta, ja voi tuntea riittämättömyyttä. Se voi johtua siitä, ettei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää itsellensä lapsuudessa tai jossain muussa. Sitten se on mennyt sellaiseksi suorittamiseksi ja sellaiseksi, että tuntee hirveästi syyllisyyttä, jos ei tee joitain asioita just niin. Jotkut ovat hirveitä suoriutujia ja täydellisyyden tavoittelijoita – perfektionisteja.

Jos miettii omalta kohdalta sellaista syyllisyyttä mistä ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, niin mä kyllä pyytelen hirveästi anteeksi tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni – ehkä liiallisestikin.  Että alkaa pyytelemään anteeksi sitä mitä oikeasti on. Tulee syyllinen olo omasta itsestään. Niin se ei ole enää tervettä syyllisyyttä.

On vaikka sopinut jonkun menon jonkun kanssa ja sitten tulee joku, ettei kerkee tai ei jaksa tai ei pysty. Niin siitä tulee itselle kauhea tunne, että mitä se nyt ajattelee. Tulee hirvittävän syyllinen olo siitä, että jättää menemättä, vaikka oikeasti ei vain kykenisi. Ja pyytelee itseään siinä vaiheessa anteeksi – ”anteeksi, että mä tein tällee”.

Syyllisyyden tunteesta tulee kuristava tunne, sellainen inhottava, ettei pysty olemaan ja rentoutumaan kunnolla. Sitä miettii aika paljon ja se vaivaa. Se on fyysisesti kokonaisvaltaisesti tosi inhottava tunne. Että on vaan pakko saada se tunne jotenkin purkaannutettua. Yleensä mä puhun asiasta. Ja yleensä eka askel on pyytää anteeksi.

Mutta sitten tässä on taas tää! Sit kun syyllisyys menee sen liiallisen syyllisyyden puolelle, ja jos sä siinä sitten ryhdyt pyytämään anteeksi sellaisista asioista, mistä sun ei edes tarttis pyytää anteeksi, niin se voi lisätä syyllisyyden tunnetta. Syyllisyyttä itsestään ja epävarmuutta itsestään ja semmosta.

Silloin anteeksi pyytäminen ei auta syyllisyyden tunteeseen, vaan pitäisi keksiä muita keinoja. Vaikka vahvistaa itsevarmuutta. ”Hei mun ei tarvii tuntea tästä syyllisyyttä” ja työstää sitä omassa päässään.

Mut jos syyllisyys on oikeasti oikeutettu tunne, niin mun mielestä eka lähtökohta on, se että sä myönnät itsellesi, että sä oot tehnyt väärin, pyydät anteeksi ja vaikka puhut tämän toisen ihmisen kanssa ja olet vilpittömästi sitä mieltä, että ”anteeksi, että mä en toiminut niin kuin pitää, ja että mä pyydän tätä anteeksi.”

~ Opiskelija, 21

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 36/100.

Tekijäksi Kalliolaan? Etsimme sairaanhoitajaa määräaikaiseen työsuhteeseen.

Sairaanhoitaja, oletko kiinnostunut kokeilemaan työskentelyä päihdehoitoyksikössä? Kalliolan klinikalle haetaan sairaanhoitajaa reilun kuukauden mittaiseen toimivapaan sijaisuuteen (14.10.-24.11.2019), hae rohkeasti paikkaa!

Nurmijärvellä sijaitseva Kalliolan klinikka on ympärivuorokautista laitoskuntoutusta tarjoava päihdehuollon yksikkö. Klinikka tuottaa 28 vuorokauden mittaista Minnesota -mallin mukaista Myllyhoitoa päihderiippuvaisille. Kalliolan klinikka on toteuttanut Myllyhoitoa vuodesta 1982. Myllyhoidossa päihderiippuvuus nähdään sairautena, josta on mahdollista toipua.

Sairaanhoitajan tehtäviin kuuluvat potilaiden hoitoontuloprosessista ja lääkehoidosta vastaaminen sekä potilaiden psyykkisen ja fyysisen voinnin arviointi. Lääkehoidon kokonaisuudesta vastaa klinikan tuntitoiminen lääkäri, jonka kanssa yhteistyössä sairaanhoitaja vastaa potilaiden kuntoutuksen aikaisesta lääkehoidosta ja sen vaikuttavuuden arvioinnista. Sairaanhoitajan työhön kuuluu mm. potilaan lääkityksen ja riskitietojen selvittäminen, lääkehoidon tarpeen ja muutostarpeen tunnistaminen, lääkehoidon toteutuksen seuranta, lääkehoidon dokumentointi ja ohjaus. Sairaanhoitaja on osa klinikan moniammatillista työryhmää.

Tehtävästä maksetaan G26 mukaista palkkaa.

Lisätietoja tehtävästä sinulle antaa yksikön johtaja Tuomas Maasio, p.  050 323 6696

Hakemukset pyydämme lähettämään 30.8.2019 mennessä tuomas.maasio@kalliola.fi

 

 

100 tarinaa ärtymys

100 tarinaa: Ärtymys

”Valitsin haastattelun tunteeksi ärtymyksen siksi, koska puhuin siitä just aamulla. Kiireestä ja ärtymyksestä. Usein ärtymys on ensimmäinen merkki semmoisesta, että on liian kiire tai alkaa väsyä, ja alkaa vastustamaan kaikkea. 

Ärtymys on mieto tunne, jos vertaa vaikka vihaan tai katkeruuteen tai joihinkin niiden tyyppisiin tuntemuksiin. Se on enemmän sellainen pintatunne. Se ei mene niin syvälle eikä se ota niin sielun päältä.

Ärtymykseen liittyy jollain tavalla adrenaliini ja kun adrenaliini menee elimistössä, se tuntuu vähän kaikkialla. On vaikea pysyä paikallaan, koska ärsyttää. Tai ainakin mun on: kädet huitoo tai tekisi mieli kävellä huonetta ympäri tai jotain muuta. On helppo ymmärtää, miksi jotkut ihmiset lähtevät lenkille, kun niitä oikein paljon vituttaa. Koska se varmaan helpottaa. En ole itse hirveästi sitä kokeillut, mutta voisin kuvitella, kun se adrenaliini jyllää, niin sen voimalla jaksaa juosta.

Ärtymyksessä on hyvää ja huonoa. Hyvää siinä on se, että se voi olla sellainen liikkeellepaneva voima. Tarpeeksi kauan, kun joku asia ärsyttää, niin sitten sille tekee jotain. Tai jos sama asia ärsyttää aina samalla tavalla, niin sitten sillekin tulee tehtyä jotain. Tai niin mä ainakin teen.

Kotioloissa mä osaan olla aika – joku vois sanoa – että aika inhottavakin. Omasta mielestä kekseliäs, kun mua ärsyttää. Esimerkiksi siinä, miten huomautan, kun mua ärsyttää ”kun joku muki on aina samassa paikassa miljoona kertaa” tai jotain muuta.

Yksi urheiluvalmentaja kertoi kerran, kun hänen teini-ikäinen tyttärensä oli aina paukuttanut huoneensa ovea, niin hän ei lopulta edes enää sanonut mitään, vaan kantoi sen oven kylmänviileästi vintille. Ei sitten ollut enää ovea mitä paukutella. Mulla on vähän samanlainen tapa, kun mitta tulee täyteen. Mä en välttämättä enää puhu mitään, vaan sit mä vaan toimin. Aikani jaksan sanoa ja sit kun en enää jaksa, mä vaan toimin. Ja olen ajatellut myös oman tyttäreni huoneen ovea. Että ehkä kannan sen vaan vintille. Ei ole sitten enää ovea mitä paukutella.

Se on jännä, miten omien vanhempien seurassa ärtyy paljon helpommin kuin yhtään missään muualla. Se varmaan liittyy jotenkin siihen, kun on pitkä historia, niin ne mittarit on tullut täyteen moneen kertaan – puolin ja toisin. Adrenaliinin lähtö liikkeelle on paljon matalampi kuin muiden ihmisten kanssa.

Äitienpäivänä somessa kiersi hauska video, jossa joku taantui teiniksi omien vanhempiensa seurassa. Se oli hauska. Katsoimme äitin kanssa videon ja tunnistimme kyllä tämän. Että erityisesti vanhempien kanssa ärtyy.

Yksi vähän pitkä tarina mulla on, kun oltiin meidän isän ja äitin  ja tyttäreni kanssa viime talvena käymässä Portugalissa ja mä lähdin sitten jo eläkeiässä olevan isäni kanssa kahdestaan retkelle. Mentiin Lissabonissa katsomaan Kristus-patsasta.

Siinä sitten tapahtui jo matkalla tosi paljon kaikenlaista: yksi matkamuisto tärähti asfalttiin ja meni rikki ja vuokra-autossa ei ollut renkaissa ilmaa. Mua ärsytti jo siinä vaiheessa, kun mun isä ei voinut siinä kohtaa ottaa miehenä vastaan apua. Mä sanoin, että menen englanniksi pyytämään paikallisilta, että jos ne auttaisi. Koska se laite, jolla laitetaan renkaisiin ilmaa, toimi jotenkin eri tavalla siellä. Mutta hänelle, suomalaisena miehenä, se ei käynyt. Nou, nou. Mä toin kuitenkin paikalle yhden paikallisen ja se auttoi. Siinä oli ollut kaikkea tällaista siis ensin.

Sitten me mennään tietulliin ja mä sanon isälle, että aja tota tiettyä vihreetä kaistaa pitkin. Sehän on ajanut niissä läpi Euroopan eli kyllähän se tietää käytännöt, mutta siinä tilanteessa se ajoi mun mielestä ihan tarkoituksella ja tahallaan, vähintään tietoisesti valiten toisenlaista vihreää kaistaa. Siinä luki portugaliksi ”asukkaille” eli se kaista on tarkoitettu niille, jotka asuu siellä.

Mä sanon sitten siihen, että ”Älä aja siihen, et ei siitä tuu yhtään mitään, et ei siitä tuu pääsee läpi”. Se ajaa vaan siihen ja me jäädään jumiin sellaseen tilanteeseen ja ne puomit menee meidän edestä kiinni ja noin tuhat portugalilaista tuuttaa meille ja tööttää ja raivoo ja nousee autoista, kun me ollaan tientukkona siellä.

Mä huudan meidän isälle, aika suhteellisen ärtyneenä, että ”Anna nyt käteistä rahaa, jotta mä pääsen lunastaa meidät ulos tästä”. Mä loikkaan autosta pois ja loikin sit vähän vaarallisestikin eri autokaistojen ja tietullin porttien välistä yhdelle puomille selittämään semmoselle portilla työskentelevälle sedälle englanniksi, että voisitsä tulla auttamaan. Se setä ei voi siltä toiselta portilta avata toista porttia eikä myöskään lähteä siltä seisomalta sinne meidän portille. Niin siinä me venataan sitten sitä setää. Kiusallisen pitkään. 

Meidän isä takoo sitä rattia kiroillen ja mä vaan huudan, että ”Turhaan sä taot sitä rattia, mähän sanoin sulle, että älä mene sille väärälle kaistalle ja, että miksi sun piti mennä siihen”. Sit kun me lopulta selvittiin siitä, ja kun päästiin siitä pois, niin isä haukkui portugalilaiset, kun kuulemma Espanjassa on niin paljon paremmat opasteet, kun ne on sentään englanniksi ja kun Portugalissa ei ole. Ja kun suomalainen ihminen ei voi ymmärtää näitä hommia.

Sit mä en puhunut sille muutamaan tuntiin mitään, kun mua ärsytti niin paljon, kun se ei voinut mennä vaan sille kaistalle, vaikka mä sanoin sille.

Sitä oli tosi paljon ylipäätänsä sellaista ärtymystä samalla reissulla. Ehkä se on vähän semmosta, kun huomaa, että omat vanhemmat vanhenee, niin ärtymykseen liittyy vähän sellaista suruakin. Kun alkaa ymmärtämään, että ne alkaa olemaan enemmän ehtoopuolella, niin ei oikein osaa käsitellä sitä surua ja sitten ärsyyntyy.

Ärtymys ei ole maailmanlopun asia. Eikä ärtymys tunteena ole maailmanloppu vaan varoitusmerkki. Viha voi olla maailmanloppu – niin kuin rakkauskin voi olla. Mutta ärtymys ei ole maailmanloppu. Se on vasta vain varoitusmerkki.”

 

~ Terhi, 34 

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 35/100.