Monthly Archives: syyskuu 2019

kalliola 100 tarinaa pitkä matikka

100 tarinaa: Pitkä matikka

”Pitkän matematiikan ylioppilasarvosanoista saa eniten pisteitä haettaessa jatko-opintopaikkaa korkeakouluista myös ei-matemaattisilla aloilla, kuten kielten, kulttuurin tai historian opinnoissa.

Hiton hyvä, huono – vai ihan sama?”

Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä Lukuja ja kuvia -sarja on osa 100 tarinaa. Sarja on toteutettu yhdessä Kalliolassa kesätöissä olleiden nuorten kanssa. Kiitos Aadalle tämän tarinan kuvasta! Tämä tarina on 42/100.

asukastalo kylämaja rekrytointi

Tekijäksi Kalliolaan? Asukastalo Kylämajaan etsitään kahta työntekijää

Asukastalo Kylämaja hakee ammattilaisia sekä vastaavan koordinaattorin että koordinaattorin tehtäviin.

Asukastalo Kylämajassa asukkaat ja muut toimijat tapaavat toisiaan sekä ideoivat ja kehittävät yhdessä toimintaa. Asukastalon toiminnoilla edistetään alueen asukkaiden keskinäistä vuorovaikutusta ja erilaisten verkostojen syntyä sekä vastataan paikallisista olosuhteista nouseviin haasteisiin. Asukastalon toimintaa ylläpitää Kalliolan Setlementti ry ja yhteistyökumppaneina ovat Espoon kaupunki ja Espoon mielenterveysyhdistys (EMY) ry. Asukastalon toimintaa rahoittaa STEA (Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus) ja Espoon kaupunki. Asukastalossa työskentelee tällä hetkellä neljä työntekijää, joista yksi on Espoon kaupungin sosiaaliohjaaja, sekä 7-10 työllistettyä työntekijää ja erilaisia työelämän harjoittelijoita. Asukastalo Kylämaja sijaitsee Matinkylässä.

Asukastalon vastaavan sijainen

Asukastalo Kylämaja hakee asukastalon vastaavalle sijaista määräaikaiseen tehtävään 1.10.2019-31.7.2020. Vastaavan koordinaattorin tehtäviin kuuluvat muun muassa vastuu asukastalon toiminnasta, käytännön asiakastyötä, esihenkilötehtävät yhteisökoordinaattoreiden ja muiden työntekijöiden ja työllistettyjen osalta, rahoitushakemusten teko ja talouden seuranta.

Tehtävän menestyksekäs hoitaminen edellyttää:
– korkeakoulututkintoa tai vastaavaa osaamista
– hyviä vuorovaikutustaitoja
– monikulttuurisen ja verkostotyöskentelyn taitoja

Lisäksi arvostamme
– Kokemusta asukastalo-toiminnasta tai vastaavasta
– kielitaitoa, suomen lisäksi esimerkiksi englanti, somalikieli, arabia, venäjä
– käytännössä osoitettua kykyä budjetointiin ja talouden seurantaan
– kokemusta tai osaamista esihenkilötyöstä

Hakemukset lähetetään osoitteeseen rekrytointi@kalliola.fi 11.10. klo 12 mennessä. Tehtävä täytetään heti sopivan henkilön löydyttyä. Määräaikaisuuden peruste on työvapaan sijaisuus. Lisätietoja tehtävästä antaa alueellisen setlementtityön johtaja Eekku Aromaa ma 30.9. klo 15.30-16.30, ke 2.10. klo 13-14 ja ti 8.10. klo 13.30-14.30.

 

Asukastalon koordinaattorin sijainen

Asukastalo Kylämaja hakee arabiankielistä yhteisökoordinaattoria 30.10.2019-13.11.2020 perhevapaan sijaiseksi. 

Yhteisökoordinaattorin tehtävässä korostuu arabiankielinen palveluohjaus ja yksilökohtaamiset. Tehtävänkuvaan sisältyy palveluohjauksen lisäksi muun muassa opiskelijoiden ja työharjoittelijoiden ohjausta, verkostotyötä ja tapahtumien järjestämistä, toiminnan tilastointia sekä STEA:lle tehtävien hakemusten ja selvitysten tekemistä. Lisäksi työnkuvaan kuuluu toiminnan suunnittelua sekä markkinointia ja tiedotusta.

Yhteisökoordinaattorilta edellytämme sosionomi AMK -tutkintoa tai muuta soveltuvaa tutkintoa sekä suomen ja arabian kielitaitoa. Odotamme myös monikulttuurisen ja verkostotyön osaamista, englannin kielitaitoa sekä organisointikykyä, omatoimisuutta ja ymmärrystä naiserityisiin kysymyksiin. Tärkeätä tehtävässä menestymiseksi on kyky tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa sekä valmius tarttua erilaisiin tehtäviin. Eduksi katsotaan myös kokemus STEA:lle tehtävien hakemusten ja selvitysten tekemisestä sekä muu kielitaito.

Tehtävä on perhevapaan sijaisuus 30.10.2019-13.11.2020. Hakemukset osoitteeseen rekrytointi@kalliola.fi 11.10. klo 12 mennessä. Lisätietoja toiminnasta antavat asukastalon yhteisökoordinaattorit Elizabeth Ala-Laurila 050 467 0660 ja Annastiina Ylistalo 045 7732 4744

 

 

100 tarinaa kalliola lukuja ja kuvia

100 tarinaa: Yksinasuvat

”Yli miljoona suomalaista asuu yksin.
Valtioneuvoston selvityksen mukaan yksinasuvia on eniten kaupunkikeskustojen lähellä. Yksinasuvien määrä on viimeisten 15 vuoden aikana selvästi noussut. Tämä on tosin myös yleiseurooppalainen ilmiö.

Hiton hyvä, huono – vai ihan sama?”

 

 

 

Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja Heidi Nygren kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä Lukuja ja kuvia -sarja on osa 100 tarinaa. Sarja on toteutettu yhdessä Kalliolassa kesätöissä olleiden nuorten kanssa. Kiitos Aadalle tämän tarinan kuvasta! Tämä tarina on 41/100.

Kalliola lastensuojelu

Tekijäksi Kalliolaan? Nuorisokotimme etsivät hyviä tyyppejä ja turvallisia aikuisia osaksi arkeaan

Olemme tehneet Kalliolassa lastensuojelutyötä satavuotisen historiamme alkumetreiltä asti. Jokaisessa nuorisokodissamme meille on tärkeää turvallinen arki, nuorten osallisuus sekä yhteisönä toimiminen. Etsimme nyt ohjaajiksi kahteen yksikköömme hyviä tyyppejä, jotka toimivat turvallisina aikuisina osana nuorten arkea.

 

Matarin nuorisokoti hakee vakituista ohjaajaa 14.10.2019 alkaen tai sopimuksen mukaan. 

Matarin nuorisokodissa on kaksi eri osastoa, joissa molemmissa on 7 paikkaa. Osastot tarjoavat pitkä- ja lyhytaikaista lastensuojelun sijaishuoltoa pääkaupunkiseudun kuntien sijoittamille 13–17-vuotiaille nuorille. Toinen Matarin nuorisokodin osasto sijaitsee Vantaan Matarissa ja toinen Vantaan Myyrmäessä.

Haemme nyt Myyrmäen osastolle vakituista ohjaajaa. 

Ohjaajan tehtäviin kuuluvat nuorten hoito-, kasvatus- ja ohjaustehtävät, perhe- ja verkostotyö, kirjalliset työt sekä kodinhoidolliset tehtävät. Kelpoisuusvaatimuksena on laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015), esim. Sosionomi AMK. Työ on kolmivuorotyötä. Palkkaus on G 23.

Arvostamme lastensuojelutyön osaamista ja kokemusta, hyviä vuorovaikutus-, tiimi ja verkostotyön taitoja, kehittävää työotetta ja ymmärrystä lastensuojelun asiakkaiden osallisuudesta ja sen merkityksistä.

Tarjoamme mielenkiintoisen ja monipuolisen työn, työterveyspalvelut ja säännöllisen ryhmätyönohjauksen sekä Smartum kulttuuri- ja liikuntasetelit. Koulutamme henkilökuntaamme säännöllisesti työstä nousevien tarpeiden pohjalta.

Haastattelut toteutetaan yksilöhaastatteluina. Haastattelut järjestetään syys-lokakuun aikana osoitteessa Ruukkukuja 5, 2. kerros, 01600 Vantaa.

Lähetä vapaamuotoinen hakemuksesi sekä ansioluettelosi viimeistään 3.10.2019 klo 8.00 mennessä osoitteeseen: tuomas.tahvanainen@kalliola.fi.

Toivomme, että otat hakemuksessasi kantaa siihen, mitä asiakkaiden osallisuus lastensuojelussa tarkoittaa sinulle.

Kysy lisätietoja:

Tuomas Tahvanainen, yksikön johtaja p. 045 7732 4918 tai tuomas.tahvanainen@kalliola.fi

Sanna Kononen, yksikön vastaava ohjaaja p. 050 475 9685 tai sanna.kononen@kalliola.fi

 

Tiirakallion nuorisokoti hakee vakituista ohjaajaa 7.10. alkaen tai sopimuksen mukaan

Tiirakallion nuorisokoti on perhetyöhön panostava erityistason yksikkö psyykkisesti oireileville nuorille. Tiirakalliossa asuvat nuoret ovat iältään 10–17-vuotiaita ja heillä on psyykkisten oireiden lisäksi erityisiä haasteita koulunkäynnin kanssa.

Tiirakalliossa on 14 paikkaa ja yksikkö sijaitsee Espoon Pellaksessa. Perhetyöllä ja perheiden mukaan ottamisella nuorisokodin toimintaan sekä hoidollisella toiminnallisuudella on merkittävä rooli yksikön toiminnassa.

Ohjaajan tehtäviin kuuluvat asiakkaiden hoito-, kasvatus- ja ohjaustehtävät painottuen omaohjaajan työhön, kirjalliset työt sekä kodinhoidolliset tehtävät. Lisäksi työnkuvaan kuuluu toiminnan kehittäminen yhdessä työryhmän kanssa.

Tiirakallion nuorisokodissa on suuressa roolissa tavoitteellinen perhetyö sekä muu perheen kanssa tehtävä työ sekä hoidollinen toiminnallisuus ja ryhmätoiminta.

Kelpoisuusvaatimuksena on soveltuva AMK-tutkinto tai aiempi vastaava opistotason tutkinto. Työ on kolmivuorotyötä.

Toivomme kokemusta työskentelystä sijaishuollossa, nuorten ja perheiden kanssa työskentelystä ja verkostotyöstä.

Edellytämme hyviä vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sekä kykyä kohdata nuori ja hänen perheensä aidosti, rohkeasti ja kunnioittavasti.

Tarjoamme mielenkiintoisen ja monipuolisen työn, työterveyspalvelut ja säännöllisen ryhmätyönohjauksen sekä Smartum kulttuuri- ja liikuntasetelit. Koulutamme henkilökuntaamme säännöllisesti työstä nousevien tarpeiden pohjalta.

Työtehtävään valittavan on esitettävä lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä annetun lain (504 / 2002) mukainen rikosrekisteriote.

Lähetä vapaamuotoinen hakemuksesi sekä ansioluettelosi 1.1o. mennessä osoitteeseen: antti.sadeharju@kalliola.fi

Kysy lisätietoja:

Antti Sadeharju, yksikönjohtaja, p. 040 450 9213 tai antti.sadeharju@kalliola.fi

100 tarinaa yksinäisyys

100 tarinaa: Yksinäisyys

”Pitkään mietin, onkohan mulla tähän mitään annettavaa, mutta paljonhan nykyään puhutaan yksinäisyydestä ja koen sitä paljon itsekin. Sen takia se tuli mieleen.

Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä, voi silti olla yksinäinen. Se on eri asia kuin olla fyysisesti yksin. Sillon kun mä olen yksin, esimerkiksi jossain saunassa, en mä koe mitään yksinäisyyttä välttämättä silloin.

Porukassa mulla on se kaikkein yksinäisin olo. Ei kuulu niin kuin joukkoon. On ulkopuolisuuden tunne. Mä koen sitä oman perheen kanssa ja mun puolison perheen kanssa. Molemmissa vähän eri tavalla. Yksinäisyyden tunne tulee ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, ettei koe yhteyttä niihin ihmisiin. Siitä se tulee. Sit sun pitää kuitenkin olla niiden kanssa. Se tuntuu mun mielestä ihan työltä. Joskus on vaan pakko olla ja kun ei haluaisi olla, niin se on mulle ihan duunia. Mä vaan odotan, että pääsisin vain takaisin kotiin.

Tää on tosi vaikea aihe. Tää on sellainen aihe, ettei tästä meinaa saada kiinni. Heti kun tuntuu että saa kiinni, niin heti se lipsuu käsistä se tunne.

En mä tiedä mistä se omalta osalta tulee. Sitä toivoisi, että olisi sellasia ihmisiä, joille voisi koska tahansa soittaa ja puhua mistä vain. On paljon työn kautta ihmisiä, mutta ei niiden kanssa pysty kauheasti juttelemaan sellaisista asioista, sellaisista tosi henkilökohtaisista asioista. Ja vaikka voisikin, niin mä koen, ettei ne ymmärrä mua. Kyllä sitä toivoo, että jos joskus on joku juttu, niin olisi joku, jolle voisi soittaa ja kysyä miten tää sun mielestä menee, että nyt on tällänen fiilis.

Jos olisi joku, jolle voisi soittaa. Olisi joku, joka välittäisi. Mä en usko, että hirveän monella on edes ketään sellaista ihmistä. Ihmiset ei vain puhu siitä. Ei kukaan tule sulle sanomaan, että mulla ei ole ketään, joka kaipaa mua.

Onhan tietysti niitä, jotka soittaa mulle ja näin, mutta mä en usko, että mua ihmisenä hirveän moni kaipaa. Tai ei se ole edes välttämättä sidoksissa siihen, että joku sattuis kaipaamaan, mut kyllähän sellaista tukea tarttis monessakin asiassa.

Yksinäisyys saa ihmisen helposti tekemään kaikkea kohtuullisen hölmöä. Jotkut saattaa juoda viinaa tai käyttää huumeita. Mä taas lääkitsen itseäni lähinnä kaikenlaisilla erikoisilla herkuilla, mistä satun tykkäämään. En tiedä onko se kauheasti parempi. No, on ehkä vähän parempi kuitenkin kuin vaikka se, että joisin. Mä en ikinä joisi liikaa tai mä en koskaan juo yksin viinaa tai sellaista. Mutta suolaiset herkut. Mä huomaan, että mä olen tunnesyöjä. Se auttaa, kun sä syöt, mutta sitten tulee morkkis sen jälkeen.

Tunnekokemuksena yksinäisyys tuntuu oikeasti fyysisesti. Se tuntuu sellaiselta, että olisit jossakin flunssassa tai vatsataudissa. Se on sellainen, että siitä saattaa fyysisestikin tulla heikko olo. Kyllä se ihan tuntuu sillä tavalla pahalta.

Varsinkin seurassa olen yksinäinen. Jos mä koen, että tää juttu on jotenkin feikkiä tässä ympärillä, että tää on ihan hölmöä tää kaikki tässä ympärillä, niin silloin tekis mieli sanoa kaikille vaan suorat sanat. Osin toi tunne ehkä lipsuu vähän vihan puolelle. Mutta yksinäisyys lisää vihan tunnetta. Yksinäisyys tekee ihmisestä saakelin vihaisen. Mä uskon, että vihaisen ihmisen tunnistaa siitä, että se on aina väsynyt. Mä pystyn allekirjoittamaan ton. Mä olen välillä niin väsynyt sen takia, kun mä olen niin vihainen. Vihainen milloin kenellekin – joskus syystä, joskus syyttäkin.

Hyvää yksinäisyyden tunteessa on tavallaan se, että siitä saa tietyssä mielessä voimaa. Sitä voi ajatella, että ”fuck it”. Siitä ajatuksesta saa niin kun voimaa. Tosi vaikea selittää, mutta siinä korostuu helposti sellainen ajatus, että kyllä tässä pärjää ja on vahva.

Mä muistan, että ihan jo silloin lapsena mulla oli semmoinen tietynlainen asenne. Jännä juttu, että vaikka mä sanon, että mä olen siitä paljon kärsinyt ja se on inhottava tunne ja näin, mutta muistan, että jo lapsena pystyin niin kuin vain olemaan sen kanssa.

Ala-asteella mulla ei ollut hirveästi kavereita. Joku yks tai kaks kaveria. Muuten sitten yritin vaan sinnitellä läpi ala-asteen. Esimerkiksi mä muistan, kun musiikkiluokkaan mentiin, kun oli musiikintunti ja kun meitä poikia oli pariton määrä, niin mä istuin yleensä yksin. Joskus kun joku oli kipeenä ja mä halusin mennä istumaan jonkun toisen viereen, niin se ei halunnut istua mun kanssa. Siitä tuli taas vähän sellanen fiilis, että” fuck it”. Mitä välii. Ihan dorkaa.

Ehkä se oli vähän niin, että kun mä olin sellainen yksinäinen poika, niin mä olin vähän niin kuin rutto. Että ne pelkäs, että se tarttuu tai jotain.

Mä muistan, kun mä tein sellasen break upin kaikkiin mun kavereihin. Mä olin paljon kotona ja muistan, kun mä luin aika paljon ja mulla oli vähän sellanen marttyyri-olo. Ehkä mä olen jotenkin vähän sairas, kun mä tykkään olla vähän marttyyri. Se on osa sitä mun juttua. Pystyy irtisanoutumaan vähän kaikesta ja pystyy olemaan vaan yksin, jos tilanne ei miellytä.

Ala-asteen jälkeen musta tuli jossain vaiheessa kauhean suosittu. Mä muistan, että moni halusi olla mun kanssa hyvä kaveri. Niinku bondata jossain kotibileissä ”hei tuu juttelee ja otetaan oluet”. Mä muistan, että mä en kuitenkaan halunnut tehdä kehenkään sellaista sitoumusta, että me oltais erityisen hyviä ystäviä.

Silloinkin mä saatoin riidellä sillee vaikka kymmentä kaveria vastaan jostain asiasta. Sillä olinko oikeassa tai väärässä ei ollut merkitystä. Se ei ollut mulle mikään ongelma olla kaikkia vastaan. Mä muistan, kun mä lähdin kotiin sieltä vaan kuulu: ”Vitsi toi Mikko on ihan pelle. Vitsi mikä jätkä! Mä en kestä sitä!”

Mun kaverit sanoi jälkeenpäin, että aiheutin jostain syystä ihan hirveästi tunteita ihmisissä. Mä olin vähän kaikkien kanssa riidoissa vähän väliä, vähän vuorotellen.

Se hyöty yksinäisyydestä on, että sä voit olla vähän niin kuin vapaa, eikä sun tarvitse mennä niiden muiden mukana. Se että, on vähän sellainen yksinäinen susi tai kokee yksinäisyyttä tai erillisyyttä, niin siinä on kyllä se hieno tunne. Sellainen tietynlainen vapaus yksinäisyyteen kyllä kuuluu.

Ei yksinäisyyden tunteeseen ikinä totu, mutta kyllä sen tunteen kanssa pystyy ihan hyvin elämään. Että mä en koe tarvitsevani kuitenkaan mitään lääkkeitä tai sillai.  Vaikka mä olen joskus miettinyt ja harkinnut jotain terapiaa sun muuta. Mä olen miettinyt, että pitäisikö mennä jonnekin juttelee, että oonko mä oikeesti ihan sekasin, että oonko mä ihan terve.

Mulle itselleni yksinäisyyden tunne on kyllä jatkuva tunne. Ei se varmaan kaikilla ole. Mutta mä olenkin luonteeltani aika melankolinen.  Yksinäisyys on mun mielestä, voisiko sanoa jotenkin niin abstrakti tunne, että kaikki kokee sen varmasti vähän eri tavalla.”

~Mikko, 28

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 40/100 ja samalla viimeinen tunnetarinoista. Seuraavaksi 100 tarinassa alkaa lukujen ja kuvien teema.

Kalliola 100 tarinaa

100 tarinaa: Suru

”Mulle suru tuo ensimmäiseksi klassisesti ja kliseenkin omaisesti mieleen kuoleman. Suru, joka voi pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen täysin. Mun omassa elämässä tämmöisiä pahimpia suruja, eli lamaannuttavia läheisen kuolemia, tulee mieleen muutama.

Oma äitini kuoli yllättäen 63-vuotiaana parikymmentä vuotta sitten. Hän oli hyvin tällainen ihmisläheinen, meidän kaikkien ihminen. Omien lastensa ja isän ja hänen omien siskojensakin. Tämmöinen lähisosiaaliverkostojen kanssa paljon tekemisissä oleva ihminen. Hyvin osallistuva ja huolehtiva. Sellaisen ihmisen ja mulle tietysti läheisen oman äidin menetyksen tuska oli valtava. Se oli minulle henkilökohtaisesti hyvin kova paikka.  

Olin silloin vuonna 1996 34-vuotias.  Mulla oli oma perhe, muutaman vuoden ikäiset lapset ja omat semmoset kiireet ja työt. Siitä sitten yhtäkkiä tämmöinen suru.

Minun elämässäni ei ollut mitään kriisiä aikaisemmin ollut – siis sellaista selkeää kriisiä. Ne oli olleet mummoja, ukkeja ja tämmöisiä ja niihin oli osannut suhtautua.

Mutta tämmöinen järkytys: sut pysäytetään siihen, ettei se ihminen ole enää koskaan siinä. Se tunne oli silloin hirveän voimakas. Vähän lamaannuttava. Ettei pysty oikein mitään eikä saa kiinni mistään. Siitä se sitten arjen mukana eteni. Omana kokemuksena huomaa miten siitä surusta pääsee tai joutuu eroon – vähän näkökulmakysymys. Sitä mietti, että kuinka kauan sitä pitää itkeä. Mulla se kesti puolesta vuodesta vuoteen.

Se on henkilökohtaisesti kovin kokemus. Ja muita sen jälkeen on isän kuolema vuonna 2011 – 8 vuotta sitten. Mutta se ei enää ollut sellanen järkytys. Koska hän ei kuollut yllättäen vaan tervejärkisenä. Sen jälkeen kun hän oli elänyt syövän kanssa vuoden. Siinä ajassa me ehdittiin vähän keskustella. Jotenkin se oli erilainen se prosessi. Se ei ollut vain yksi puhelinsoitto, että kaikki on mennyt.

Se vuosi -96 oli mun ensimmäinen kokemus siitä, että kuolema koskettaa. Sitten vasta ymmärsi ne sanat: kuolema on niin lopullinen. Kun ne ukit ja mummot kuolivat, niin havainnoin kyllä, ettei niitä ole, mutta kun ne ei ole kiinteesti olleet siinä sun elämässä mukana, niin ei siinä sitten ollut mitään.  

Niin tää kuolemaan liittyvä suru on näissä ollut voimakkain. Sitten mä olen nähnyt ex-naisystäväni isään liittyvän surun. Hänellä oli isäänsä poikkeuksellinen suhde. Hän koki sen menetyksen muutama vuosi sitten ja hän ei ole meinannut vieläkään päästä siitä eroon.

Ne on hyvin pysäyttäviä ja lamaannuttavia suruja nämä kaikki kolme – oikeastaan käsin kosketeltavia.

Mun elämän järkyttävä trauma on ollut ero 24 avioliittovuoden jälkeen. Oli ollut normaaliperhe-elämät ja muut kuviot ja – niin se sitten tapahtui yhdeksän vuotta sitten. Kuolemaan liittyvä suru – ja se eroonkin liittyvä – oli oikein voimakas syvältä raapiva tunne. Se oli surua siitä, että mä en onnistunut tai meidän avioliitto ei onnistunutkaan. Että me ei kuoltukaan nyt sitten yhdessä. Että me ei maatakaan vierekkäin joskus tulevaisuudessa hautakivinä. Pettymys ja suru.  Erossa voi olla sekoituksena sitten myös – no, mulla ei ollut – mutta, vihaa ja katkeruutta.

Surulla niin kuin monilla muillakin tunteilla on sanoina erilaisia sävyjä ja merkityksiä ihmisille. Että tunteena pelko, häpeä, suru tai ilo, niin niitä on syytä hieman täsmentää, jos haluaa keskustella niistä.

Surua voi kokea monella tavalla ja se ei aina ole niin kuin ikävä tunne välttämättä. Suru on laajemmin käsitellen ja ajatellen – vaikka pysäyttävä kuolemaan liittyvä suru – niin se on myös kaipuuta. Että kun surua vähän väljentää. Niin no, onhan kaipuukin ikävä tunne, mutta kaipuuseen liittyy vähän romantisointiakin. Vähän semmoista kaihon kaipuuta. Semmoista surun ja kaipuun sekoitusta.

Äidin ja isän kuolema olivat molemmat yhtä lailla myös pettymystä: miksi se kuoli? Kun mä olisin halunnut vielä elää hänen kanssaan. Sellaisia naiivejakin ajatuksia.

Mulle suru on fyysisesti itkua. Sillä tavalla se on fyysistä, että sitä on niin jotenkin herkillä ja vereslihalla ja se purkautuu mulla ainakin itkuna. Mä en raivoa tai mä en pura sitä surua taikka pettymystä. Mä en hakkaa ovea tai pöytää tai heitä kuppia seinään tai kiukuttele muille suoranaisesti. Se on se mun oma vereslihalla oleminen ja se itku.

En mä osaa sanoa yhtä kehon osaa, jossa suru tuntuu. Se on aika kokonaisvaltaista. Sellainen totaalinen suru. Sellainen kokonaisvaltainen suru.

Muu suru mihin mä äsken viittasin – kun mennään kaipuun ja harmituksen puolelle – on enemmän normaalia ihmisen tunneskaalaa vain. Sen kanssa joku osaa elää paremmin ja joku huonommin. Musta ne kuuluu elämään ja jokainen joutuu niitä kokemaan. Kornisti voisi sanoa, että sietäiskin, että kokisivat, että sitten osaisisivat elää itsensä kanssa. No, en väitä, että minäkään osaan aina elää itseni kanssa, mutta jopa silloin surun hetkellä jollakin määrätyllä tavalla sitä ymmärtää, että tää on tarpeellista.

Myötäsureminen on puolestaan surua vaikka siitä, että oma lapsi ei saa jotakin asiaa elämässään.  Mun lapset on 26- ja 28-vuotiaita. Eli onhan jotakin perusasioita ehtinyt tapahtua: työtä ja koulutusta ja naisystäviä ja mitä meille keskimäärin tapahtuu, mutta ei mitään sellaista dramaattista tai järkyttävää. 

Myötäsuremista on myös, jos elävien kirjoissa olevien ihmisten kanssa surraan yhdessä jotakin. Silloin ymmärtää, että se on myötäelämistä. Naisystävänkin kanssa hänen isän kuoleman yhteydessä, niin mä myötäelin siinä rinnalla. Myötäelämistä on monenlaista. Se on tukemista. Kahvinkeitosta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä lähtien. Ja se on kuuntelemista tietysti. Se on niin kuin sanotaan: läsnäolemista.

Hyvin voimakkaasti surevan ihmisen kanssa ei tarvitse olla missään terapeuttiasemassa, vaan silloin ollaan läsnä. Ja niin mä itsekin koin voimakkaissa suruissani, että se on se läsnäolo, joka riittää.”

~ Ilkka, 57

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 39/100.

kalliola 100 tarinaa katkeruus

100 tarinaa: Katkeruus

”Katkeruus on asia, jota kukaan meistä ei haluaisi myöntää. Meillä kaikilla on kuitenkin eriasteisia katkeruuksia. Me ollaan eriasteisesti katkeria yhdestä sun toisesta asiasta.

Mulle tää tuli hyvin ajankohtaiseksi sen takia, että mun äitini on – mitä todennäköisemmin – sairastunut muistisairauteen. Hän ei ole edes kauhean vanha. Me puhutaan suurten ikäluokkien ihmisestä, joka on vähän yli seitsemänkymppinen.

Nyt tämä katkeruus tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Jos ajattelee, että ihminen on kuin sipuli, josta otetaan kuori pois ja kuori pois ja kuori pois. Esimerkiksi Peer Gyntin tarinassa ei lopuksi ole ihmisestä mitään jäljellä, vaan ihmiset vain itkevät.

Niin samalla tavalla mun äidistäni – tän muistisairauden myötä – on kaikki normaalin kanssakäymisen ja kohteliaisuuden ja toisista ihmisistä kiinnostuneena olemisen kuoret kuoriutuneet pois. Myös arkipäiväinen oleminen ja tekeminen ja ajassa kiinni oleminen on – tän muistisairauden myötä – kuoriutunut pois ja jäljellä on vain; muistista kumpuavia katkeruuden aiheita. Aiheet eivät ole pelkästään lapsuuteen liittyviä kuten ihan sisarkateudesta tulevaa katkeruutta tai omien vanhempien aivan tällaisia ”tikkari on otettu suusta” -katkeruutta.

Osin nää aiheet tulevat sieltä hyvin varhaisesta lapsuudesta, mutta myös ystävistä aikuisiällä tai työpaikalla tapahtuneista vastoinkäymisistä. Nämä on asioita, joita hän ei ole koskaan kertonut mulle aiemmin. Mutta nyt tän muistisairauden myötä, kun nykyaika ei enää tartu aivokuoreen tai tietoisuuteen, jäljelle jää nää ihmisen katkerat muistot.

Mä olen miettinyt tätä myös omalta kannalta: voiko näin käydä myös minulle? Myös siskoni kanssa, kun me ollaan tätä äidin tilannetta käyty läpi, niin hänelläkin on sama huoli. Kun on kysynyt muiltakin ihmisiltä tästä kuviosta, niin tää on ilmeisesti tyypillistä muistisairaudessa. Että jos ihmisellä on yhtään jotain katkeruuden aihetta jäänyt elämässään jäljelle, niin sitten se ikään kuin kuoriutuu sieltä esiin.

Yhteiskunnallisesti tämä on jotenkin vielä pelottavampaa kuin vain sen yksilön ja oman äiti-suhteen kannalta. Eli jos mä jo yksilönä ajattelen, että toi mun äitini ei ole enää kauhean miellyttävää seuraa, kun se puhuu vaan niistä omista katkeruuksistaan eikä pysty enää olemaan millään tasolla läsnä, ei tässä päivässä eikä niissä ihmisissä, jotka hänen ympärillään on ja vielä välittää hänestä. Niin silloin näkee, että pikkuhiljaa tää ystävä- ja sukulaispiiri vain kaventuu, koska ihmiset eivät enää halua viettää aikaa, jos kuulee vain jotain katkeruuteen liittyvää jäpätystä.

Ja kun tätä miettii yhteiskunnallisesti, niin meillä on satojatuhansia muistisairaita tai lähes muistisairaita tai pian muistisairaita ihmisiä, joista suuresta osasta mitä todennäköisimmin kuoriutuu katkeria vanhuksia suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Ja se on helvetin pelottavaa.

Se on pelottavaa läheisten ja omaisten ja sukulaisten näkökulmasta, mutta se on myös pelottavaa kaikkien sosiaali- ja terveysalan työtä tekevien ihmisten parissa. Ajattele, millaista on tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä työpaikalla, jossa asiakkaat suurimmaksi osaksi ovat katkeria omasta elämästään ja olemassaolostaan. Ja joiden jutut vaan pyörii joidenkin menneiden pettymysten ja petetyksi tulemisen tunteiden parissa.

Me ihmetellään tällä hetkellä, mistä me saadaan ihmisiä tekemään töitä vanhusten kanssa ja puhutaan siitä, että se on niin rankkaa ja näin. Ja varmaan useimmille tulee mieleen, että se rankkuus tulee siitä, että siinä on nostamisia ja pitää alusastioita tyhjentää ja pitää yrittää syöttää jotain vastentahtoista vanhusta, joka ei halua avata suutaan. Mä luulen, että se on vain jäävuorenhuippu. Ne on vain niitä yksinkertaisia fysiologisia asioita, joita meidän on helppo ymmärtää, ja jotka toki tekevät myös työn rankaksi.

Mutta oikeasti, kun pikkuhiljaa alkaa miettimään, kun näkee oman vanhempansa kautta sen mielenmuutoksen, mä luulen, että se työn rankkuus tulee sitä kautta ja me ei olla vielä nähty yhtään mihin toi tulee menemään.

Kun katkeruuden vastakohta on kiitollisuus, niin pitäisikö meillä vanhustenhuollossa tai ylipäätään eläköityessä ihmisille tarjota jotain kiitollisuuskoulutusta tai kiitollisuusterapiaa tai jotain?

Koko alue pitäisi ennakoivasti ottaa haltuun, että ihmiset harjoittelisivat kiittämistä. Se on oikeasti nähtävissä. Mä näen sen omassa äidissäni. Se ei enää pysty kiittämään mistään. Hän on kiittämätön – ei sen takia, ettei hän osaisi kiittää – vaan sen takia, että se katkeruuden tunne tulee niin vahvasti. Hän kokee, että häntä on petetty tai häneltä on viety jotain ja näin. Ja itse joutuu oikeasti vääntämään rautalangasta että ”etkö sä ole kiitollinen, että tää toimii näin hyvin”  ja ”etkö sä oo kiitollinen, että sä voit tehdä turvallisesti näitä asioita”. Ja hän vastaa, että ”olenhan minä, mutta vää vää vää…”

Harjoittelu pitäisi aloittaa aikaisemmin. Vaikka kuulostaa teennäisen amerikkalaiselta tällainen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen ja tämmönen. Ehkä siinä onkin sitten perää. Jotenkin sitä pitäisi ennaltaehkäistä nämä tällaiset katkerat ajatukset.

Me puhutaan kuitenkin vaikka mun äitini tapauksessa ja usein ihmisten muistoissa tapauksista, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Aniharvalla meistä on niin kauhea lapsuus, että se on vain lähtökohtaisesti täynnä katkeruuden aiheita. On myös aurinkoisia päiviä ja mukavia muistoja. Niin ehkä juuri näiden asioiden kirjoittaminen tai sanoittaminen auttaa ihmistä, että ne ei häviä sieltä muistista. Muistihan on valikoiva. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän ymmärtää, että muisti on valikoiva. Me nähdään todennäköisesti enemmän tulevaisuuteen kuin mitä me nähdään menneisyyteen. Mehän koko ajan dynaamisesti muotoillaan sitä omaa elämäntarinaa ja muistikuvia siitä.

Ja ehkä tällainen kiitollisuuden sanoittaminen tai ääneen sanominen on juuri sellainen keino, jolla me muokataan aktiivisesti sitä meidän elämäntarinaa ja sitten kun meillä pikkuhiljaa alkaa tämä nykyhetki kadota muistisairauden seurauksena, niin sieltä ei ensimmäisenä sitten paljastu vain ainoastaan niitä pahimpia katkeria kokemuksia, joita ihmisellä on.

Aivothan on muokattavissa vielä aikuisenakin. Kun niitä sähköisiä signaaleja, joilla me kiitetään pitäisi toistaa niin paljon, että siihen jää se kemiallinen jälki päällimmäiseksi.

Mä en nyt tunnista itsessäni katkeruutta juuri mistään. Mä saatan tunnistaa hetkellisesti kateutta tai kaunaa ja näin, mutta en tunnista katkeruutta. Siksi mä en osaa paikallistaa katkeruutta fyysisesti mihinkään. Mä käyn kyllä näitä yöllisiä oikeudenkäyntejä, joissa niin sanotusti paha saa palkkansa ja oikeus voittaa. Eli se minun näkemykseni voittaa tietysti… Mä luulen, että moni harrastaa näitä yön pimeinä tunteina vähän enemmänkin.

En osaa sanoa mihin katkeruus menee fyysisesti, mutta mä voin kuvata sitä niin että, se on kuin henkinen syöpä. Katkeruus syö sitä tervettä, hyvää lihaa ja luuta – noin niin kuin symbolisesti – ja aiheuttaa kipua siellä missä normaalisti on voimaa ja rentoutta ja kiitollisuutta. Ja sillä tavalla se menee eri ihmisillä varmasti eri paikkoihin noin fysiologisesti tai ihan samalla tavalla kuin syöpä voi tulla nenänpäähän tai pernaan.”

Pasi, 46

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 38/100.