Author Archives: Terhi Leiniö

Kalliola 100 tarinaa

100 tarinaa: Suru

”Mulle suru tuo ensimmäiseksi klassisesti ja kliseenkin omaisesti mieleen kuoleman. Suru, joka voi pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen täysin. Mun omassa elämässä tämmöisiä pahimpia suruja, eli lamaannuttavia läheisen kuolemia, tulee mieleen muutama.

Oma äitini kuoli yllättäen 63-vuotiaana parikymmentä vuotta sitten. Hän oli hyvin tällainen ihmisläheinen, meidän kaikkien ihminen. Omien lastensa ja isän ja hänen omien siskojensakin. Tämmöinen lähisosiaaliverkostojen kanssa paljon tekemisissä oleva ihminen. Hyvin osallistuva ja huolehtiva. Sellaisen ihmisen ja mulle tietysti läheisen oman äidin menetyksen tuska oli valtava. Se oli minulle henkilökohtaisesti hyvin kova paikka.  

Olin silloin vuonna 1996 34-vuotias.  Mulla oli oma perhe, muutaman vuoden ikäiset lapset ja omat semmoset kiireet ja työt. Siitä sitten yhtäkkiä tämmöinen suru.

Minun elämässäni ei ollut mitään kriisiä aikaisemmin ollut – siis sellaista selkeää kriisiä. Ne oli olleet mummoja, ukkeja ja tämmöisiä ja niihin oli osannut suhtautua.

Mutta tämmöinen järkytys: sut pysäytetään siihen, ettei se ihminen ole enää koskaan siinä. Se tunne oli silloin hirveän voimakas. Vähän lamaannuttava. Ettei pysty oikein mitään eikä saa kiinni mistään. Siitä se sitten arjen mukana eteni. Omana kokemuksena huomaa miten siitä surusta pääsee tai joutuu eroon – vähän näkökulmakysymys. Sitä mietti, että kuinka kauan sitä pitää itkeä. Mulla se kesti puolesta vuodesta vuoteen.

Se on henkilökohtaisesti kovin kokemus. Ja muita sen jälkeen on isän kuolema vuonna 2011 – 8 vuotta sitten. Mutta se ei enää ollut sellanen järkytys. Koska hän ei kuollut yllättäen vaan tervejärkisenä. Sen jälkeen kun hän oli elänyt syövän kanssa vuoden. Siinä ajassa me ehdittiin vähän keskustella. Jotenkin se oli erilainen se prosessi. Se ei ollut vain yksi puhelinsoitto, että kaikki on mennyt.

Se vuosi -96 oli mun ensimmäinen kokemus siitä, että kuolema koskettaa. Sitten vasta ymmärsi ne sanat: kuolema on niin lopullinen. Kun ne ukit ja mummot kuolivat, niin havainnoin kyllä, ettei niitä ole, mutta kun ne ei ole kiinteesti olleet siinä sun elämässä mukana, niin ei siinä sitten ollut mitään.  

Niin tää kuolemaan liittyvä suru on näissä ollut voimakkain. Sitten mä olen nähnyt ex-naisystäväni isään liittyvän surun. Hänellä oli isäänsä poikkeuksellinen suhde. Hän koki sen menetyksen muutama vuosi sitten ja hän ei ole meinannut vieläkään päästä siitä eroon.

Ne on hyvin pysäyttäviä ja lamaannuttavia suruja nämä kaikki kolme – oikeastaan käsin kosketeltavia.

Mun elämän järkyttävä trauma on ollut ero 24 avioliittovuoden jälkeen. Oli ollut normaaliperhe-elämät ja muut kuviot ja – niin se sitten tapahtui yhdeksän vuotta sitten. Kuolemaan liittyvä suru – ja se eroonkin liittyvä – oli oikein voimakas syvältä raapiva tunne. Se oli surua siitä, että mä en onnistunut tai meidän avioliitto ei onnistunutkaan. Että me ei kuoltukaan nyt sitten yhdessä. Että me ei maatakaan vierekkäin joskus tulevaisuudessa hautakivinä. Pettymys ja suru.  Erossa voi olla sekoituksena sitten myös – no, mulla ei ollut – mutta, vihaa ja katkeruutta.

Surulla niin kuin monilla muillakin tunteilla on sanoina erilaisia sävyjä ja merkityksiä ihmisille. Että tunteena pelko, häpeä, suru tai ilo, niin niitä on syytä hieman täsmentää, jos haluaa keskustella niistä.

Surua voi kokea monella tavalla ja se ei aina ole niin kuin ikävä tunne välttämättä. Suru on laajemmin käsitellen ja ajatellen – vaikka pysäyttävä kuolemaan liittyvä suru – niin se on myös kaipuuta. Että kun surua vähän väljentää. Niin no, onhan kaipuukin ikävä tunne, mutta kaipuuseen liittyy vähän romantisointiakin. Vähän semmoista kaihon kaipuuta. Semmoista surun ja kaipuun sekoitusta.

Äidin ja isän kuolema olivat molemmat yhtä lailla myös pettymystä: miksi se kuoli? Kun mä olisin halunnut vielä elää hänen kanssaan. Sellaisia naiivejakin ajatuksia.

Mulle suru on fyysisesti itkua. Sillä tavalla se on fyysistä, että sitä on niin jotenkin herkillä ja vereslihalla ja se purkautuu mulla ainakin itkuna. Mä en raivoa tai mä en pura sitä surua taikka pettymystä. Mä en hakkaa ovea tai pöytää tai heitä kuppia seinään tai kiukuttele muille suoranaisesti. Se on se mun oma vereslihalla oleminen ja se itku.

En mä osaa sanoa yhtä kehon osaa, jossa suru tuntuu. Se on aika kokonaisvaltaista. Sellainen totaalinen suru. Sellainen kokonaisvaltainen suru.

Muu suru mihin mä äsken viittasin – kun mennään kaipuun ja harmituksen puolelle – on enemmän normaalia ihmisen tunneskaalaa vain. Sen kanssa joku osaa elää paremmin ja joku huonommin. Musta ne kuuluu elämään ja jokainen joutuu niitä kokemaan. Kornisti voisi sanoa, että sietäiskin, että kokisivat, että sitten osaisisivat elää itsensä kanssa. No, en väitä, että minäkään osaan aina elää itseni kanssa, mutta jopa silloin surun hetkellä jollakin määrätyllä tavalla sitä ymmärtää, että tää on tarpeellista.

Myötäsureminen on puolestaan surua vaikka siitä, että oma lapsi ei saa jotakin asiaa elämässään.  Mun lapset on 26- ja 28-vuotiaita. Eli onhan jotakin perusasioita ehtinyt tapahtua: työtä ja koulutusta ja naisystäviä ja mitä meille keskimäärin tapahtuu, mutta ei mitään sellaista dramaattista tai järkyttävää. 

Myötäsuremista on myös, jos elävien kirjoissa olevien ihmisten kanssa surraan yhdessä jotakin. Silloin ymmärtää, että se on myötäelämistä. Naisystävänkin kanssa hänen isän kuoleman yhteydessä, niin mä myötäelin siinä rinnalla. Myötäelämistä on monenlaista. Se on tukemista. Kahvinkeitosta, ruuanlaitosta ja kaupassa käynnistä lähtien. Ja se on kuuntelemista tietysti. Se on niin kuin sanotaan: läsnäolemista.

Hyvin voimakkaasti surevan ihmisen kanssa ei tarvitse olla missään terapeuttiasemassa, vaan silloin ollaan läsnä. Ja niin mä itsekin koin voimakkaissa suruissani, että se on se läsnäolo, joka riittää.”

~ Ilkka, 57

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 39/100.

kalliola 100 tarinaa katkeruus

100 tarinaa: Katkeruus

”Katkeruus on asia, jota kukaan meistä ei haluaisi myöntää. Meillä kaikilla on kuitenkin eriasteisia katkeruuksia. Me ollaan eriasteisesti katkeria yhdestä sun toisesta asiasta.

Mulle tää tuli hyvin ajankohtaiseksi sen takia, että mun äitini on – mitä todennäköisemmin – sairastunut muistisairauteen. Hän ei ole edes kauhean vanha. Me puhutaan suurten ikäluokkien ihmisestä, joka on vähän yli seitsemänkymppinen.

Nyt tämä katkeruus tulee mielenkiintoisella tavalla esiin. Jos ajattelee, että ihminen on kuin sipuli, josta otetaan kuori pois ja kuori pois ja kuori pois. Esimerkiksi Peer Gyntin tarinassa ei lopuksi ole ihmisestä mitään jäljellä, vaan ihmiset vain itkevät.

Niin samalla tavalla mun äidistäni – tän muistisairauden myötä – on kaikki normaalin kanssakäymisen ja kohteliaisuuden ja toisista ihmisistä kiinnostuneena olemisen kuoret kuoriutuneet pois. Myös arkipäiväinen oleminen ja tekeminen ja ajassa kiinni oleminen on – tän muistisairauden myötä – kuoriutunut pois ja jäljellä on vain; muistista kumpuavia katkeruuden aiheita. Aiheet eivät ole pelkästään lapsuuteen liittyviä kuten ihan sisarkateudesta tulevaa katkeruutta tai omien vanhempien aivan tällaisia ”tikkari on otettu suusta” -katkeruutta.

Osin nää aiheet tulevat sieltä hyvin varhaisesta lapsuudesta, mutta myös ystävistä aikuisiällä tai työpaikalla tapahtuneista vastoinkäymisistä. Nämä on asioita, joita hän ei ole koskaan kertonut mulle aiemmin. Mutta nyt tän muistisairauden myötä, kun nykyaika ei enää tartu aivokuoreen tai tietoisuuteen, jäljelle jää nää ihmisen katkerat muistot.

Mä olen miettinyt tätä myös omalta kannalta: voiko näin käydä myös minulle? Myös siskoni kanssa, kun me ollaan tätä äidin tilannetta käyty läpi, niin hänelläkin on sama huoli. Kun on kysynyt muiltakin ihmisiltä tästä kuviosta, niin tää on ilmeisesti tyypillistä muistisairaudessa. Että jos ihmisellä on yhtään jotain katkeruuden aihetta jäänyt elämässään jäljelle, niin sitten se ikään kuin kuoriutuu sieltä esiin.

Yhteiskunnallisesti tämä on jotenkin vielä pelottavampaa kuin vain sen yksilön ja oman äiti-suhteen kannalta. Eli jos mä jo yksilönä ajattelen, että toi mun äitini ei ole enää kauhean miellyttävää seuraa, kun se puhuu vaan niistä omista katkeruuksistaan eikä pysty enää olemaan millään tasolla läsnä, ei tässä päivässä eikä niissä ihmisissä, jotka hänen ympärillään on ja vielä välittää hänestä. Niin silloin näkee, että pikkuhiljaa tää ystävä- ja sukulaispiiri vain kaventuu, koska ihmiset eivät enää halua viettää aikaa, jos kuulee vain jotain katkeruuteen liittyvää jäpätystä.

Ja kun tätä miettii yhteiskunnallisesti, niin meillä on satojatuhansia muistisairaita tai lähes muistisairaita tai pian muistisairaita ihmisiä, joista suuresta osasta mitä todennäköisimmin kuoriutuu katkeria vanhuksia suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä. Ja se on helvetin pelottavaa.

Se on pelottavaa läheisten ja omaisten ja sukulaisten näkökulmasta, mutta se on myös pelottavaa kaikkien sosiaali- ja terveysalan työtä tekevien ihmisten parissa. Ajattele, millaista on tehdä töitä kahdeksan tuntia päivässä työpaikalla, jossa asiakkaat suurimmaksi osaksi ovat katkeria omasta elämästään ja olemassaolostaan. Ja joiden jutut vaan pyörii joidenkin menneiden pettymysten ja petetyksi tulemisen tunteiden parissa.

Me ihmetellään tällä hetkellä, mistä me saadaan ihmisiä tekemään töitä vanhusten kanssa ja puhutaan siitä, että se on niin rankkaa ja näin. Ja varmaan useimmille tulee mieleen, että se rankkuus tulee siitä, että siinä on nostamisia ja pitää alusastioita tyhjentää ja pitää yrittää syöttää jotain vastentahtoista vanhusta, joka ei halua avata suutaan. Mä luulen, että se on vain jäävuorenhuippu. Ne on vain niitä yksinkertaisia fysiologisia asioita, joita meidän on helppo ymmärtää, ja jotka toki tekevät myös työn rankaksi.

Mutta oikeasti, kun pikkuhiljaa alkaa miettimään, kun näkee oman vanhempansa kautta sen mielenmuutoksen, mä luulen, että se työn rankkuus tulee sitä kautta ja me ei olla vielä nähty yhtään mihin toi tulee menemään.

Kun katkeruuden vastakohta on kiitollisuus, niin pitäisikö meillä vanhustenhuollossa tai ylipäätään eläköityessä ihmisille tarjota jotain kiitollisuuskoulutusta tai kiitollisuusterapiaa tai jotain?

Koko alue pitäisi ennakoivasti ottaa haltuun, että ihmiset harjoittelisivat kiittämistä. Se on oikeasti nähtävissä. Mä näen sen omassa äidissäni. Se ei enää pysty kiittämään mistään. Hän on kiittämätön – ei sen takia, ettei hän osaisi kiittää – vaan sen takia, että se katkeruuden tunne tulee niin vahvasti. Hän kokee, että häntä on petetty tai häneltä on viety jotain ja näin. Ja itse joutuu oikeasti vääntämään rautalangasta että ”etkö sä ole kiitollinen, että tää toimii näin hyvin”  ja ”etkö sä oo kiitollinen, että sä voit tehdä turvallisesti näitä asioita”. Ja hän vastaa, että ”olenhan minä, mutta vää vää vää…”

Harjoittelu pitäisi aloittaa aikaisemmin. Vaikka kuulostaa teennäisen amerikkalaiselta tällainen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen ja tämmönen. Ehkä siinä onkin sitten perää. Jotenkin sitä pitäisi ennaltaehkäistä nämä tällaiset katkerat ajatukset.

Me puhutaan kuitenkin vaikka mun äitini tapauksessa ja usein ihmisten muistoissa tapauksista, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Aniharvalla meistä on niin kauhea lapsuus, että se on vain lähtökohtaisesti täynnä katkeruuden aiheita. On myös aurinkoisia päiviä ja mukavia muistoja. Niin ehkä juuri näiden asioiden kirjoittaminen tai sanoittaminen auttaa ihmistä, että ne ei häviä sieltä muistista. Muistihan on valikoiva. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän ymmärtää, että muisti on valikoiva. Me nähdään todennäköisesti enemmän tulevaisuuteen kuin mitä me nähdään menneisyyteen. Mehän koko ajan dynaamisesti muotoillaan sitä omaa elämäntarinaa ja muistikuvia siitä.

Ja ehkä tällainen kiitollisuuden sanoittaminen tai ääneen sanominen on juuri sellainen keino, jolla me muokataan aktiivisesti sitä meidän elämäntarinaa ja sitten kun meillä pikkuhiljaa alkaa tämä nykyhetki kadota muistisairauden seurauksena, niin sieltä ei ensimmäisenä sitten paljastu vain ainoastaan niitä pahimpia katkeria kokemuksia, joita ihmisellä on.

Aivothan on muokattavissa vielä aikuisenakin. Kun niitä sähköisiä signaaleja, joilla me kiitetään pitäisi toistaa niin paljon, että siihen jää se kemiallinen jälki päällimmäiseksi.

Mä en nyt tunnista itsessäni katkeruutta juuri mistään. Mä saatan tunnistaa hetkellisesti kateutta tai kaunaa ja näin, mutta en tunnista katkeruutta. Siksi mä en osaa paikallistaa katkeruutta fyysisesti mihinkään. Mä käyn kyllä näitä yöllisiä oikeudenkäyntejä, joissa niin sanotusti paha saa palkkansa ja oikeus voittaa. Eli se minun näkemykseni voittaa tietysti… Mä luulen, että moni harrastaa näitä yön pimeinä tunteina vähän enemmänkin.

En osaa sanoa mihin katkeruus menee fyysisesti, mutta mä voin kuvata sitä niin että, se on kuin henkinen syöpä. Katkeruus syö sitä tervettä, hyvää lihaa ja luuta – noin niin kuin symbolisesti – ja aiheuttaa kipua siellä missä normaalisti on voimaa ja rentoutta ja kiitollisuutta. Ja sillä tavalla se menee eri ihmisillä varmasti eri paikkoihin noin fysiologisesti tai ihan samalla tavalla kuin syöpä voi tulla nenänpäähän tai pernaan.”

Pasi, 46

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 38/100.

100 tarinaa: Häpeä

”Häpeä on jotenkin musertava tai araksi tekevä tunne. Häpeässä on sellainen arkuus tai rikkinäisyys, ”minä en kelpaa” -tunne. Tavallaan häpeä liittyy siihen, että haluaisi vähän piilottaa jotain. Jotain sellaista, ettei saa olla oma itsensä. Jollain tapaa häpeä on elämää hidastava.

Jotenkin se on jännä, että häpeän tunne ei liity vain pelkästään siihen, mitä minä tunnen, vaan aina siinä on kuvitelma siitä, mitä toiset tuntee tai mitä toiset ajattelee.

Alipukeutumistarina on sopivan kepeä tapa tarkastella häpeää. Muistan, että olen ollut kerran tilaisuudessa, jossa kaikilla oli tiukasti kravatit kaulassa. Paitsi yhdellä. Se pointti on se, että kun kaikilla oli tiukasti kravatit, niin se oli aidosti yhtäkkiä se normaali. Että näin sitä nyt ollaan.

Minullakin oli kravatti kaulassa, tukevasti ylös vedettynä, napakasti kurkun tuntumaan. Sitten siellä oli yksi henkilö paikalla ja hänellä ei ollut kravattia. Hänellä oli kyllä kauluspaita ja puku päällä, mutta ei kravattia. Niin ensimmäisen tapaamispäivän aikana havahduin siihen, että yhtäkkiä hän lähti kesken kaiken pois ja tuli takaisin kravatti kaulassa.

Jollain tapaa häpeä on kyllä suoraan suhteessa yhteisölliseen paineeseen ja ikään kuin tavallaan oman minuuden sovittamista suhteessa toisiin ihmisiin.

Mä olen monesti ajatellut sitä sanontaa: ”Sietääkin hävetä”. Koska joissain tilanteissa häpeä on jopa suorastaan suojaava ja vähän ehkä opastavakin tunne siitä, miten häpeää omassa sisimmässään tuntee.

Luulen, että häpeä on fyysisesti vähän eri ihmisillä eri paikoissa. Huomaan, että mulla se on vatsa. Vatsan seutu on jotenkin sellainen. Se on vähän sellainen närästyksen oloinen tunnelma, sellaista huonovointisuutta, että tulee olo, ettei kaikki ole ikään kuin hyvin.

Toisaalta olisi helppo sanoa, että se tunne on suoraan kasvoissa, koska yleisenä käsitteenä puhutaan, että ”menettää kasvonsa”. Mutta kun mietin, mitä se mun sisikunnassa oikeasti tarkoittaa, niin se on enemmän vatsa kuin kasvot. Sellainen tunne tuntuu enemmän vatsassa.

Kun vaikka ajattelee mielenterveyden teemojen näkökulmasta, niin häpeä on suurimpia syitä siihen, miksi ihmiset ei uskalla hakeutua hoitoon. Sitä ajattelee jotenkin, että tämä on vain minun kokemus. Silloin kun ihminen on heikoimmillaan, sitä ajattelee, ettei kellään muulla ole tätä tunnetta. Että kellään muulla ei satu vatsan alapohjasta niin kuin minua sattuu. Ja ettei kellään ole niin arka olo kuin minulla just nyt.  Ja varmaan se aiheuttaa sen, että siitä häpeästä tulee ikään kuin vallitseva. Siitä tulee sua niin kuin ohjaava, mutta heti kun sä alat suhteuttamaan sitä toisiin ihmisiin ja heti kun häpeästä tulee jaettu häpeä, niin se ei olekaan häpeä, vaan se ryhtyy lähentelemään normaaliutta. Mitä enemmän häpeää jakaa ja mitä enemmän on niitä ihmisiä, jotka sen saman häpeä-teeman tai aiheen alle kiinnittyy, niin sitä helpompaa on olla.

Mä luulen, että ainoa ratkaisu häpeän musertamiseksi on se, että me jaetaan enemmän asioita, joita me kuvittelemme tapahtuvan vain minulle.

Kyllä mulla on monta kertaa ollut sellaisia tilanteita, joissa eri syistä olen tuntenut syvää häpeää. Jotenkin se on aina kiinnittynyt suhteessa toisiin ihmisiin. Tällaiset henkilökohtaiset häpeän tunteet ovat jotenkin intiimejäkin asioita. Mä tunnistan monia sellaisia tosi intiimejä hetkiä ja sen takia niistä ei tee mieli edes jutella. Minä kuvittelen mielessäni, että muilla on tietynlaiset odotukset ja mä jotenkin havahdun siihen, että mä en ole yhtään sitä, mitä ne muut odottaa.

Näitä häpeätarinoita jättää taakseen ja niitä yrittää sulkea pois mielestään. Heti kun niitä alkaa ajattelemaan, ne on aika kipeitä ja inhottavia tunteita. Sitten ne aiheuttaa sen, kun ne kaivaa menneisyyden plakkarista esiin ja alkaa kertomaan niitä, niin yhä edelleen herää esiin se häpeän tunne. Ja ensimmäinen kysymys on, että onko edes sopivaa kertoa tätä tarinaa. Sen takia minulle on hankalaa löytää joku tietty tarinan tynkä tähän.”

~ Mies, 54

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 37/100.

100 tarinaa: Syyllisyys

”Terve syyllisyys on sitä, että vaikka jos teet rikoksen – vaikka lyöt toista – niin sä tiedät, että se oli väärin ja tunnet syyllisyyttä siitä. Se on tervettä syyllisyyttä, kun sä tunnistat, että mä olen tehnyt väärin. Että olen tehnyt arvoja ja moraalikäsitystä vastaan ja sitten tuntee syyllisyyttä siitä mitä on tehnyt.

Mutta mä mietin tätä asiaa myös niin, että ihmiset voi kokea myös liiallista syyllisyyttä. Vaikka itsestään tai muista henkilöistä tai tekemättä jättämisestä tai tällaisista. Ja jos se liiallinen syyllisyys alkaa mennä semmoseksi, että se ei ole enää ihan terve tunne, niin siitä pitäisi päästä irtaantumaan jotenkin.

Esimerkiksi omasta elämästä havaitsen, että koen syyllisyyttä vaikka siitä, etten näe tarpeeksi kavereita tai koen syyllisyyttä siitä, etten suoriudu tarpeeksi hyvin. Asioita, joista ei lähtökohtaisesti tarvitsisi tuntea syyllisyyttä. Ei saisi olla liian ankara itsellensä, vaan hyväksyä se, että aina ei tarvitse olla menossa ja aina ei tarvitse olla paras.

Siinä vaiheessa, jos se syyllisyys menee sellaiseksi itsensä ruoskimiseksi, niin siitä tunteesta pitäisi ehkä enemmänkin päästä irti. Kun sitten taas terve syyllisyys on sitä, että sä tunnistat oikean ja väärän toisistaan ja tunnistat sen, kun sä olet toiminut väärin. Siinä on se ero. Sun ei tarvitse pyytää anteeksi itseäsi. Jos sä vaikka jätät tulematta johonkin juhliin, jos sä et oikeasti jaksa. ”Että anteeks”. Ja tuntea hirveätä syyllisyyttä semmosesta.

Se että tuntee liiallista syyllisyyttä voi johtua monestakin asiasta. Se voi kummuta jostain lapsuudesta, ja voi tuntea riittämättömyyttä. Se voi johtua siitä, ettei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää itsellensä lapsuudessa tai jossain muussa. Sitten se on mennyt sellaiseksi suorittamiseksi ja sellaiseksi, että tuntee hirveästi syyllisyyttä, jos ei tee joitain asioita just niin. Jotkut ovat hirveitä suoriutujia ja täydellisyyden tavoittelijoita – perfektionisteja.

Jos miettii omalta kohdalta sellaista syyllisyyttä mistä ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, niin mä kyllä pyytelen hirveästi anteeksi tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni – ehkä liiallisestikin.  Että alkaa pyytelemään anteeksi sitä mitä oikeasti on. Tulee syyllinen olo omasta itsestään. Niin se ei ole enää tervettä syyllisyyttä.

On vaikka sopinut jonkun menon jonkun kanssa ja sitten tulee joku, ettei kerkee tai ei jaksa tai ei pysty. Niin siitä tulee itselle kauhea tunne, että mitä se nyt ajattelee. Tulee hirvittävän syyllinen olo siitä, että jättää menemättä, vaikka oikeasti ei vain kykenisi. Ja pyytelee itseään siinä vaiheessa anteeksi – ”anteeksi, että mä tein tällee”.

Syyllisyyden tunteesta tulee kuristava tunne, sellainen inhottava, ettei pysty olemaan ja rentoutumaan kunnolla. Sitä miettii aika paljon ja se vaivaa. Se on fyysisesti kokonaisvaltaisesti tosi inhottava tunne. Että on vaan pakko saada se tunne jotenkin purkaannutettua. Yleensä mä puhun asiasta. Ja yleensä eka askel on pyytää anteeksi.

Mutta sitten tässä on taas tää! Sit kun syyllisyys menee sen liiallisen syyllisyyden puolelle, ja jos sä siinä sitten ryhdyt pyytämään anteeksi sellaisista asioista, mistä sun ei edes tarttis pyytää anteeksi, niin se voi lisätä syyllisyyden tunnetta. Syyllisyyttä itsestään ja epävarmuutta itsestään ja semmosta.

Silloin anteeksi pyytäminen ei auta syyllisyyden tunteeseen, vaan pitäisi keksiä muita keinoja. Vaikka vahvistaa itsevarmuutta. ”Hei mun ei tarvii tuntea tästä syyllisyyttä” ja työstää sitä omassa päässään.

Mut jos syyllisyys on oikeasti oikeutettu tunne, niin mun mielestä eka lähtökohta on, se että sä myönnät itsellesi, että sä oot tehnyt väärin, pyydät anteeksi ja vaikka puhut tämän toisen ihmisen kanssa ja olet vilpittömästi sitä mieltä, että ”anteeksi, että mä en toiminut niin kuin pitää, ja että mä pyydän tätä anteeksi.”

~ Opiskelija, 21

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 36/100.

100 tarinaa ärtymys

100 tarinaa: Ärtymys

”Valitsin haastattelun tunteeksi ärtymyksen siksi, koska puhuin siitä just aamulla. Kiireestä ja ärtymyksestä. Usein ärtymys on ensimmäinen merkki semmoisesta, että on liian kiire tai alkaa väsyä, ja alkaa vastustamaan kaikkea. 

Ärtymys on mieto tunne, jos vertaa vaikka vihaan tai katkeruuteen tai joihinkin niiden tyyppisiin tuntemuksiin. Se on enemmän sellainen pintatunne. Se ei mene niin syvälle eikä se ota niin sielun päältä.

Ärtymykseen liittyy jollain tavalla adrenaliini ja kun adrenaliini menee elimistössä, se tuntuu vähän kaikkialla. On vaikea pysyä paikallaan, koska ärsyttää. Tai ainakin mun on: kädet huitoo tai tekisi mieli kävellä huonetta ympäri tai jotain muuta. On helppo ymmärtää, miksi jotkut ihmiset lähtevät lenkille, kun niitä oikein paljon vituttaa. Koska se varmaan helpottaa. En ole itse hirveästi sitä kokeillut, mutta voisin kuvitella, kun se adrenaliini jyllää, niin sen voimalla jaksaa juosta.

Ärtymyksessä on hyvää ja huonoa. Hyvää siinä on se, että se voi olla sellainen liikkeellepaneva voima. Tarpeeksi kauan, kun joku asia ärsyttää, niin sitten sille tekee jotain. Tai jos sama asia ärsyttää aina samalla tavalla, niin sitten sillekin tulee tehtyä jotain. Tai niin mä ainakin teen.

Kotioloissa mä osaan olla aika – joku vois sanoa – että aika inhottavakin. Omasta mielestä kekseliäs, kun mua ärsyttää. Esimerkiksi siinä, miten huomautan, kun mua ärsyttää ”kun joku muki on aina samassa paikassa miljoona kertaa” tai jotain muuta.

Yksi urheiluvalmentaja kertoi kerran, kun hänen teini-ikäinen tyttärensä oli aina paukuttanut huoneensa ovea, niin hän ei lopulta edes enää sanonut mitään, vaan kantoi sen oven kylmänviileästi vintille. Ei sitten ollut enää ovea mitä paukutella. Mulla on vähän samanlainen tapa, kun mitta tulee täyteen. Mä en välttämättä enää puhu mitään, vaan sit mä vaan toimin. Aikani jaksan sanoa ja sit kun en enää jaksa, mä vaan toimin. Ja olen ajatellut myös oman tyttäreni huoneen ovea. Että ehkä kannan sen vaan vintille. Ei ole sitten enää ovea mitä paukutella.

Se on jännä, miten omien vanhempien seurassa ärtyy paljon helpommin kuin yhtään missään muualla. Se varmaan liittyy jotenkin siihen, kun on pitkä historia, niin ne mittarit on tullut täyteen moneen kertaan – puolin ja toisin. Adrenaliinin lähtö liikkeelle on paljon matalampi kuin muiden ihmisten kanssa.

Äitienpäivänä somessa kiersi hauska video, jossa joku taantui teiniksi omien vanhempiensa seurassa. Se oli hauska. Katsoimme äitin kanssa videon ja tunnistimme kyllä tämän. Että erityisesti vanhempien kanssa ärtyy.

Yksi vähän pitkä tarina mulla on, kun oltiin meidän isän ja äitin  ja tyttäreni kanssa viime talvena käymässä Portugalissa ja mä lähdin sitten jo eläkeiässä olevan isäni kanssa kahdestaan retkelle. Mentiin Lissabonissa katsomaan Kristus-patsasta.

Siinä sitten tapahtui jo matkalla tosi paljon kaikenlaista: yksi matkamuisto tärähti asfalttiin ja meni rikki ja vuokra-autossa ei ollut renkaissa ilmaa. Mua ärsytti jo siinä vaiheessa, kun mun isä ei voinut siinä kohtaa ottaa miehenä vastaan apua. Mä sanoin, että menen englanniksi pyytämään paikallisilta, että jos ne auttaisi. Koska se laite, jolla laitetaan renkaisiin ilmaa, toimi jotenkin eri tavalla siellä. Mutta hänelle, suomalaisena miehenä, se ei käynyt. Nou, nou. Mä toin kuitenkin paikalle yhden paikallisen ja se auttoi. Siinä oli ollut kaikkea tällaista siis ensin.

Sitten me mennään tietulliin ja mä sanon isälle, että aja tota tiettyä vihreetä kaistaa pitkin. Sehän on ajanut niissä läpi Euroopan eli kyllähän se tietää käytännöt, mutta siinä tilanteessa se ajoi mun mielestä ihan tarkoituksella ja tahallaan, vähintään tietoisesti valiten toisenlaista vihreää kaistaa. Siinä luki portugaliksi ”asukkaille” eli se kaista on tarkoitettu niille, jotka asuu siellä.

Mä sanon sitten siihen, että ”Älä aja siihen, et ei siitä tuu yhtään mitään, et ei siitä tuu pääsee läpi”. Se ajaa vaan siihen ja me jäädään jumiin sellaseen tilanteeseen ja ne puomit menee meidän edestä kiinni ja noin tuhat portugalilaista tuuttaa meille ja tööttää ja raivoo ja nousee autoista, kun me ollaan tientukkona siellä.

Mä huudan meidän isälle, aika suhteellisen ärtyneenä, että ”Anna nyt käteistä rahaa, jotta mä pääsen lunastaa meidät ulos tästä”. Mä loikkaan autosta pois ja loikin sit vähän vaarallisestikin eri autokaistojen ja tietullin porttien välistä yhdelle puomille selittämään semmoselle portilla työskentelevälle sedälle englanniksi, että voisitsä tulla auttamaan. Se setä ei voi siltä toiselta portilta avata toista porttia eikä myöskään lähteä siltä seisomalta sinne meidän portille. Niin siinä me venataan sitten sitä setää. Kiusallisen pitkään. 

Meidän isä takoo sitä rattia kiroillen ja mä vaan huudan, että ”Turhaan sä taot sitä rattia, mähän sanoin sulle, että älä mene sille väärälle kaistalle ja, että miksi sun piti mennä siihen”. Sit kun me lopulta selvittiin siitä, ja kun päästiin siitä pois, niin isä haukkui portugalilaiset, kun kuulemma Espanjassa on niin paljon paremmat opasteet, kun ne on sentään englanniksi ja kun Portugalissa ei ole. Ja kun suomalainen ihminen ei voi ymmärtää näitä hommia.

Sit mä en puhunut sille muutamaan tuntiin mitään, kun mua ärsytti niin paljon, kun se ei voinut mennä vaan sille kaistalle, vaikka mä sanoin sille.

Sitä oli tosi paljon ylipäätänsä sellaista ärtymystä samalla reissulla. Ehkä se on vähän semmosta, kun huomaa, että omat vanhemmat vanhenee, niin ärtymykseen liittyy vähän sellaista suruakin. Kun alkaa ymmärtämään, että ne alkaa olemaan enemmän ehtoopuolella, niin ei oikein osaa käsitellä sitä surua ja sitten ärsyyntyy.

Ärtymys ei ole maailmanlopun asia. Eikä ärtymys tunteena ole maailmanloppu vaan varoitusmerkki. Viha voi olla maailmanloppu – niin kuin rakkauskin voi olla. Mutta ärtymys ei ole maailmanloppu. Se on vasta vain varoitusmerkki.”

 

~ Terhi, 34 

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 35/100.

Kalliola 100 tarinaa läheisyys

100 tarinaa: Läheisyys

”Pidän positiivisista tunteista enemmän kuin negatiivisista. Kun mietin positiivisia tunteita, mietin perhettä ensimmäisenä. Rakkautta ja läheisyyttä.

Koen usein huonoa omatuntoa siitä, kuinka paljon aikaa pystyn viettämään tärkeiden ihmisten kanssa.

Tänä aamuna aamiaispöydässä juteltiin, että melkein viimeinen kurssi on alkamassa, että kohta tämä opiskeluni on ohi. Ihmettelin siinä sitten, mihin ihmeeseen kaiken vapautuvan ajan sitten käytän. Johon poikani sanoi: ”Sitten vietät enemmän aikaa meidän kanssa.”

On helpompi muistaa hiljattain tapahtuneita tapahtumia, vaikka isompiakin juttuja voisi menneistä tapahtumista löytää. Elämä kyllä pyörii perheen ympärillä. Meillä on yksi poika, joka tuntuu ehkä keskimääräistä arvokkaammalta, koska hän oli kauan odotettu ja toivottu.  

Hänen kanssaan läheisyys on sellaista yksinkertaista läsnäoloa. Tulee mieleen, kun katsotaan jotain leffaa ja hän tulee sohvalle viereen köllimään.  Juurikin tässä mietin, kuinka kauan menee, ettei hän enää tee sitä. Tule siihen viereen. Mietin, että sitten pitää keksiä jotain muuta.

Läheisyys tuntuu tässä sydämen tienoilla, keskellä ja se säteilee lämpöä. Fyysinen läheisyys on samalla henkistä läheisyyttä.

Läheisyys on – tunne, joka tulee siitä kun saat olla ihmisten lähellä, jotka ovat sulle tärkeitä. Tunne, josta sulle tulee hyvä mieli ja olo. Sitä se läheisyys on.”

~ Eero, 41

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 34/100.

100 tarinaa intohimo

100 tarinaa: Intohimo

”Intohimo on sellainen asia, josta ihmiset ei yleensä puhu. Johtuen siitä, että se on sellainen hämärä tunne. Ensinnäkin intohimo voi olla tunne tai toiseksi idea. Idea vaikka siitä, millä tavalla ihmiset suhtautuvat työhönsä. Puhutaan, että joku suhtautuu intohimoisesti työhönsä ja näin.  

On tärkeää, että ihmiset omassa elämässään miettisivät, mitä se intohimo on. Koska se voi olla sellainen voimavara. Intohimo voi sillä tavalla olla tärkeää, että se tuo vastapainoa sellaisille keskiluokkaisille hyveille, joissa on sitten kaikkea muuta kuin intohimoa.

Intohimoa kuvataan perinteisesti esimerkiksi kirjallisuudessa, että se olisi jotakin paloa. Joo, se voi olla paloa. Esimerkiksi kun kuvataan mentaliteetteja kuten vaikka kansallisia mentaliteetteja. Voidaan kuvata vaikkapa eteläamerikkalainen, argentiinalainen tango. Se on intohimoinen tai sitä voi tanssia intohimoisesti. Siinä se tulee – se perinteinen tapa ajatella.

Mä ajattelisin, että intohimo voisi olla myös analyyttisempaa ja kytkeytyä jotenkin merkityksellisyyteen. Että kun jokin asia tuntuu merkitykselliseltä ja se herättää tunteita, joten se on niin kuin intohimoa. Se yhteys sen asian ja sen tekemisen tavan kanssa.

Musta tuntuu, että intohimo voi tuntua vähän niin kuin kaikkialla kehossa. Intohimo on just sellainen, että se voi olla iloa ja surua samaan aikaan. Tai varmasti näin onkin. Jos ajattelee vaikka rakkaussuhdetta, johon intohimo usein liitetään. Niin siinähän intohimo tuottaa usein harmia ja se voi usein tuottaa epätoivottuja asioita. Niinku vaikka – no, kun vaikka sitä rakkaussuhdetta ajattelee, niin ihmiset sanoo, että niillä oli intohimoinen suhde jonkun muun kuin oman kumppaninsa kanssa. Eli siihen voi liittyä tällainen petos ja silloin se ei tunnu kovin hyvältä ja sillä voi päätyä satuttamaan muita ihmisiä.

Luulen, että intohimossa on mulle sen takia jotakin tosi tärkeää, koska olen aina ajatellut, että jos mulla on intohimoa, niin mulla on merkitystä. Siis niin kuin kaikissa asioissa. Ihmissuhteissa, työssä – siinä ne mulle tärkeimmät tulikin. Tai mun oma harrastus – toi kuntosaliharrastus, mitä oon tehnyt. Niin mä olen ajatellut, että sitäkin täytyy tehdä jotenkin intohimoisesti, jotta se olisi tärkeätä ja merkityksellistä.

Mä oon aina ollut sillä tavalla hyvin oman tien kulkija. Mun on pitänyt aina löytää joku merkitys kaikesta mitä mä teen. Esimerkiksi siinä vaiheessa, kun olin menossa armeijaan ja mulle tapahtui sellainen herääminen, että mä en halunnutkaan mennä sinne enää. Sellainen tyyppi, jonka mä tunsin siihen aikaan ja joka oli Aseistakieltäytyjäliiton edustaja, selitti mulle miksi se armeija ei ole ainut oikea vaihtoehto, vaan miksi voi valita toisin. Hänellä oli omassa puheessaan tällainen hyvin intohimoinen sävy. Mä sanoinkin hänelle, että ”sinä suhtaudut asiaasi hyvin intohimoisesti.”

Ja oikeastaan siinä kohtaa mä päätin, että mä en mene armeijaan ja menin lopulta siviilipalvelukseen ja päädyin Aseistakieltäytyjäliiton listoille levittämään papereita, joissa kerrottiin armeijasta enemmän. Ja yhtäkkiä mulla alkoi 19–20-vuotiaana tällainen aktivistin ura hetkeksi. Siitä lähtien siitä on tullut mun tapa suhtautua yhteiskunnallisiin asioihin eli ne herättää tunteita ja ne herättää intohimoja asioihin puolesta tai vastaan. Vaikka se loppui ja muuttui toisenlaiseksi intohimoksi. Mutta se oli mun intohimon hetki. Tai yksi näistä hetkistä.

Sillä hetkellä löysin identiteettini laajemminkin. Se oli sellaista aikaa, että tuli poliittisia mielipiteitä ja näin. Se oli sellaista itsensä löytämisen aikaa. Negatiivista se oli siinä mielessä, että musta tuntui, että en toimi niiden odotusten mukaan mitä multa odotetaan. Esimerkiksi osa mun perheestä odotti, että mä meen armeijaan ja siinä kohtaa tuntui, kun mä toimin näiden omien inhohimojen mukaan, että sitten mä en toimi toisten odotusten mukaan. Siinä on tämmöinen ristiriita.

Intohimo jakaa ihmisiä. Se jakaa elämäntyylejä, se jakaa ihmisiä, se jakaa ehkä ajanjaksoja ihmisten elämässä. Usein ajatellaan, että nuoruus on intohimon aikaa ja sitten alkaa ruuhkavuodet, jotka ovat keskiluokkaisuuden aikaa.

Kaikille tuttu romaani, Arosusi, jonka olen lukenut ja, joka on ehkä sellanen tärkeä yhteiskunnallisen vaikuttamisen kirja. Siinähän intohimo asetetaan vastakkain tämmöisen porvarillisuuden kanssa. Keskiluokkainen elämäntapa edustaa sellaista järkevää elämäntapaa, jossa pidetään huolta terveydestä ja pidetään huolta, että rahaa riittää ensi vuonnakin ja tehdään asioita niin että ne ei herättäisi hirveän suuria intohimoja. Koska se intohimo on tietynlainen riski. Ja intohimo on sellainen mikä voi myös rikkoa kaiken.

Eli tähän romaaniin vedoten mä olen aina kokenut, että erityisesti nuorempana mun intohimo on ollut ihmissuhteissa sellainen jakava asia. Jossain vaiheessa mä esimerkiksi ajattelin, että tärkeintä esimerkiksi naisten kanssa suhteiluissa on se, että on kivaa heidän kanssaan ja, että meillä on räiskyvää rakkautta ja seksiä ja näin. Ja mä ajattelin, että tällainen avoin suhde mahdollistaa sen intohimon ja kun multa kysyttiin, mikä on ihmissuhteesi perusta, mä vastasin että ”intohimo”. Se, että rakastaa rajusti ja tuntee elävänsä. Tämä on tällainen, mikä usein intohimoon liitetään: sä tunnet eläväsi jokaisena hetkenä ja sä voit jotenkin kauttaaltaan olla siinä.

Mikä on intohimon vastakohta? Hankala kysymys, koska kuten sanoin niin intohimossa on myös jotain järkevää ja analyyttista, kun se yhdistyy siihen merkitykseen. Intohimoton olisi yksinkertaisesti sanottuna valjua. Valju voisi olla oikea sana. Siinä hämää kuitenkin joku. Intohimon voi kääntää päälaelleen niin, että siitä tulee apatiaa. Nyt mä sen sanoin! Voiko apatia olla intohimon vastakohta. Niin se on. Apatia.”

~ Mies, 34

 

Tunnetarinan haastattelija & kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 33/100.

Tekijäksi Kalliolaan? Haemme Matarin nuorisokotiin vakituista ohjaajaa

Kalliolan ylläpitämä Matarin nuorisokoti koostuu kahdesta yksiköstä. Molemmat yksiköt ovat 7-paikkaisia lastensuojelulaitoksia, jotka tarjoavat pitkä- ja lyhytaikaista lastensuojelun sijaishuoltoa pääkaupunkiseudun kuntien sijoittamille 13-17–vuotiaille nuorille. Toinen Matarin nuorisokodin osasto sijaitsee Vantaan Matarissa ja toinen on aloittanut toimintansa huhtikuussa Vantaan Myyrmäessä.

Haemme nyt Itäiselle osastolle ohjaajaa vakituiseen toimeen 16.9. alkaen tai sopimuksen mukaan.

Ohjaajan tehtäviin kuuluvat nuorten hoito-, kasvatus- ja ohjaustehtävät, perhe- ja verkostotyö, kirjalliset työt sekä kodinhoidolliset tehtävät. Kelpoisuusvaatimuksena on laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015), esim. sosionomi AMK. Työ on kolmivuorotyötä. Palkkaus on G 23.

Arvostamme lastensuojelutyön osaamista ja kokemusta, hyviä vuorovaikutus-, tiimi ja verkostotyön taitoja, kehittävää työotetta ja ymmärrystä lastensuojelun asiakkaiden osallisuudesta ja sen merkityksistä.

Tarjoamme mielenkiintoisen ja monipuolisen työn, työterveyspalvelut ja säännöllisen ryhmätyönohjauksen. Koulutamme henkilökuntaamme säännöllisesti työstä nousevien tarpeiden pohjalta. Käytössämme ovat myös kulttuurisetelit sekä muut Kalliolan henkilöstöedut.

Haastattelut toteutetaan yksilö- tai ryhmähaastatteluina. Haastattelut järjestetään 27.-29.8.2019 klo 9-16 välillä Matarin nuorisokodissa osoitteessa Rekolantie 81, 01400 Vantaa.

Vapaamuotoiset hakemukset sekä ansioluettelot  lähetetään 19.8.2019 klo 8.00 mennessä osoitteeseen: tuomas.tahvanainen@kalliola.fi

 Hakemuksessa toivomme hakijan ottavan kantaa asiakkaiden osallisuuteen lastensuojelussa.

 Tiedustelut:

Tuomas Tahvanainen, yksikön johtaja p. 045-77324918 / tuomas.tahvanainen@kalliola.fi (lomalla 22.7.-18.8.2019). Tuomaksen loman aikana kyselyihin vastaa Sanna Mansikkaniemi, vastaava ohjaaja p. 050-4759565 tai sanna.mansikkaniemi@kalliola.fi