Author Archives: Terhi Leiniö

100 tarinaa: Lunta, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta!

Olen kuullut monen sanovan, että mikä ilmastonmuutos. Höpö höpö. Ei tässä ilmasto mitään lämpene, kun meillähän on kunnon talvet. Näin voi kuvitella. Varsinkin silloin kun tuijottaa vain omaan napaansa.

Ja totta on, että tänä talvena on tullut lunta – todella riittävästi. Pakkasiakin on ollut. Mutta kun nyt – hiihtolomaviikoilla – aprikoi vuodenaikaa niin arvioisin: ”Huhtikuun puoliväli ja pääsiäistä ilmassa”.

En muista, että näin paljon lunta olisi ollut ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Se näkyy myös lumityöntekijöille ja niistä vastaaville tahoille. Kaupungeissa ollaan oltu suorastaan kusessa, kun on mietitty, miten ehditään aurata väylät nopeasti kulkukuntoon, missä järjestyksessä ja kenen toimesta. Entä mitä tehdään valtaville lumiröykkiöille, jotka tukkivat risteykset, jalkakäytävät, parkkipaikat ja ajoreitit?

Erilaisissa some-kanavissa on ollut kovaa polemiikkia huonosti tehdyistä lumitöistä. Suurin huuto on kuulunut ryhmästä, jotka itse kategorioisin ”mulla on oikeus ajaa mun autolla mihin vaan” -tyyppeihin. Useimmiten he ovat miehiä ja siinä keski-iän korvilla eläviä.

Vähiten ääntä pitävät kouluun tarpovat alakoululaiset, lastenrattaita päiväkotiin kärräävät äidit ja ihmiset, joilla ei enää ikänsä puolesta ole ajokorttia – jos siis sellaista koskaan on ollutkaan.

Nämä lapset, naiset ja ikäihmiset käyttävät ensisijaisesti kulkemiseen niitä jalkakäytäviä, joille on kasattu se kaikki lumi autojen ajoteiltä, jotta autolliset pääsevät kulkemaan. Ja autoilijat valittavat, ettei heidän tarpeitaan huomioida tarpeeksi. Hehän ovat tämän yhteiskunnan tärkeimpiä tyyppejä. Ja sen vuoksi tässä heidän mielestään tapahtuu suuri vääryys heille.

Olen eri mieltä. Minulta löytyy ymmärrystä lumiaurankuljettajille, jotka tekevät parhaansa painaessaan pitkää päivää. Minulta löytyy kärsivällisyyttä, itse autoilijana, ajaa kärrypoluiksi kavenneita ajoteitä pitkin. Minulta löytyy myös sympatiaa olemattomilla jalkakäytävillä eteneville kulkijoille. Lisäksi symppaan myös kaupungin katujen kunnossapidon pomoja. Ei ole helppo homma ratkaistavaksi.

Ainoa asia mitä en ymmärrä, on se, että tosi moni näistä ”mulla on oikeus ajaa mun autolla mihin vaan” -tyyppeistä sanoo, ettei ilmastonmuutosta ole olemassa. Siitä olen jyrkästi eri mieltä heidän kanssaan.

Ilmastonmuutos on oikeasti olemassa ja se näkyy arjessa ja loppupeleissä – vaikka huonosti aurattuina väylinä.

Ilmastonmuutos on globaali haaste, jossa muutokset näkyvät sään ja ilmaston ääri-ilmiöinä: sataa kaatamalla, ei sada pisaraakaan, myrskyää hirmuisesti, on älyttömän kuuma, on jäätävät pakkaset ja niin edelleen. Lisäksi esimerkiksi Suomessa vuodenajat hämärtyvät tai ne alkavat muistuttamaan toisiaan, kun jouluaattona on samanlainen sää kuin juhannuksena.

Olen miettinyt usein, miksi ilmastonmuutoksesta puhutaan niin monimutkaisesti. Tietysti se on monimutkainen asia – niin kuin luontojutut aina, mutta miksi ilmiön selittämiseen ei voi vaan todeta: ”Maapallo ei kestä ihmisten tämänhetkistä elämäntapaa. Se voi huonosti ja oireilee äärimmäisinä sääilmiöinä.”

Ilmastonmuutosta pitää arvioida globaalilla tasolla ja riittävän pitkällä aikaperspektiivillä. Maapallon ilmasto on lämmennyt vuodesta 1880 lähtien 2010-luvun alkuun noin 0,85 astetta. Suurin osa lämpötilan noususta on tapahtunut viimeksi kuluneen kuudenkymmenen vuoden aikana. 1980-luvusta alkaen jokainen vuosikymmen on ollut edellistä lämpimämpi. Mittaushistorian aikana lämpimintä on toistaiseksi ollut vuonna 2016. En tosin tiedä vuoden -17 ja -18 tuloksia.

Mitä sitten? No, sitä että, jäätiköt sulavat ja kutistuvat hurjaa vauhtia. Esimerkiksi Grönlannin mannerjäätikön vuosittainen sulamisvauhti on noussut noin 35 miljardista 215 miljardiin tonniin ja Etelämantereen 30 miljardista 147 miljardiin tonniin.  

Ilmastonmuutoksen syy on kasvihuonekaasujen lisääntyminen ilmakehässä. Mikäli homma jatkuu nykytahdilla, nousee maapallon keskilämpötila tämän vuosisadan loppuun mennessä vajaasta kahdesta kuuteen astetta.

”Toi on tollasta viherpiipertämistä ja ituhippihommaa toi ilmastoasia.”  Näin minulle sanottiin joskus melkein 40 vuotta sitten. Valitettavasti moni sanoo niin edelleenkin.

Otsikossa yhdistin lumihommat ja tasa-arvon. Mitä tekemistä niillä on toistensa kanssa? Siis tasa-arvolla jättilumitöiden kanssa, muuten kuin auraus prioriteettina?

Naisten oikeus koulutukseen ja ehkäisyyn erityisesti Afrikassa ovat ilmastonmuutoksen hillinnän keskiössä. Afrikan väestönkasvu lisää ilmastonmuutosta ja aiheuttaa näin tulevina vuosina ongelmia. Siksi on pakko toimia.  Asia on tärkeä sekä ihmisoikeus- että tasa-arvonäkökulmasta.

Oikoen näin: kun naisten koulutus lisääntyy, lapsiluku laskee, ravintoa tarvitaan vähemmän, kulutus vähenee ja ilmastonmuutosvauhti hidastuu. Niin ja lumimassat Suomessa pienenevät ja sitten ihmiset pääsevät taas kulkemaan jouhevammin.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että en voi läimiä itseäni olalle ja kehua itseäni hyväksi ilmasto-ihmiseksi. Ajan autolla – vaikkakin hybridillä – päivittäin. Lisäksi asun isossa omakotitalossa, joka lämmitetään sähköllä.

Silti vihaan lumitöitä. Erityisesti tänä talvena tunteeni ovat käyneet kuumana. Minulle on tullut pienessä mittakaavassa samanlaiset ongelmat kuin Jan Vapaavuorelle Helsingissä. Lumi ei enää mahdu mihinkään. Sen takia symppaan pikkuriikkisen myös Stadin Jannea, vaikka lumimassojen mereen kippaaminen on typerintä ja lyhytnäköisintä ikinä. En tiedä ottaisiko naapuri lunta vastaan? Minun ja Helsingin? Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 8/100.

100 tarinaa: Kun Matti Nykänen kuoli

Kun Matti Nykänen kuoli, häntä jäi suremaan Suomen kansa. Matti oli urheilu-Suomen suuri sankari. Lähes kaikilla suomalaisilla on jokin mielikuva – tai mielipide hänestä.

Kaikenlaista on esitetty nyt reilun viikon ajan kuoleman jälkeen.

Minusta on tuntunut, että haudalla haluavat tanssia erityisesti he, jotka elinaikana jättivät Matin oman onnensa nojaan. Urheilueliitti siis. Ei saanut Matti kunniamerkkejä tai urheilijaeläkettä. Ei kunniaa ja kiitosta. Nyt nämä samat tyypit, jotka olisivat voineet edistää Matin hyvinvointia hänen elinaikanaan kiemurtelevat huonossa omassatunnossa, surevat ja kehuvat Mattia.   

Totta kai, helppoa on kehua. Matti oli maailman menestynein mäkihyppääjä. Tai vähintäänkin yksi menestyneimmistä, kuten jotkut asian kiertävät.  

Olen tässä myös miettinyt ja ihmetellyt kenellä on oikeus – näin raamatullisesti – heittää se ensimmäinen kivi. Tai kenellä on tarve ylipäätään mollata muita. Siis erityisesti ihmisen elinaikana. Haukkua ja nälviä toista ihmistä. Minusta siinä on jotain todella kummallista. Tai ehkä täydellisillä ihmisillä on täydellisiä mielipiteitä.

Matilla oli ADHD-diagnoosi, joka oli myös julkisesti tiedossa.

ADHD on neurologinen sairaus, jonka oireet johtuvat nykylääketieteen mukaan aivojen puutteellisesta verenkierrosta. Lisäksi aivoissa on puutetta dopamiinista. Dopamiini edistää vireyttä ja motivaatiota, tehostaa oppimista ja säätelee tunteita.  ADHD:hen liittyvän ylivilkkauden ja elämyshakuisuuden syy saattaa olla siinä, että ihminen yrittää nostaa aivojensa vireystilaa aktiivisen toiminnan ja voimakkaiden aistiärsykkeiden avulla.

Vaikeus toimia järjestelmällisesti ja pitkäjännitteisesti, harkitsemattomuus eli impulsiivisuus, mielialojen ailahtelu, toistuva stimulaation etsiminen, kärsimättömyys, vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan tai mahdollisesti tavallista suurempi luovuus ja intuitiivisuus. Nämä ovat ADHD-piirteitä.

Olen joskus miettinyt, olisiko Matista tullut mäkihyppääjää ensinkään, jollei hänellä olisi ollut ADHD-diagnoosia? Tai olisiko hänestä tullut maailman parasta lajissaan ilman sairauttaan?

Matti oli myös alkoholisti.

Alkoholismi on WHO:n ja Suomessa käytössä olevan ICD10-tautiluokituksen mukainen sairaus. Alkoholistiksi ei tulla vain juomalla. Alkoholin käyttöä toki tarvitaan, jotta alkoholismi voi puhjeta. Alkoholistin kohtuuton juominen ja käytöksen häiriöt johtuvat sen sijaan riippuvuudesta. Päihderiippuvuus alkaa vaikuttamaan siihen sairastuneen ihmisen tunnetiloihin ja käyttäytymiseen.

Matti ei kieltänyt alkoholismiaan. Hän jopa kävi Kalliolan klinikan hoitojakson joskus 2000-luvun vaiheilla. Matti etsi ja sai siis apua sairauteensa.

Matin kuoleman äärellä mieleeni tulee muitakin maailman runtelemia – joku voisi sanoa median, mutta ei media yksin Mattia runnellut. Suomalaiset runtelivat. Suomalaiset heittivät ne kivet ja naureskelivat Matin sutkautuksille. Suomalaiset myös päivittelivät ja syyttelivät ja ihmettelivät ja olivat valmiita arvioimaan Mattia. Sitä Mattia, jolla oli ainakin kaksi diagnosoitua sairautta.

Mietin niitä muitakin yksinäisiä, herkkiä  ja surullisia nyt jo kuolleita ihmisiä, joista suomalaisilla on ollut mielipiteitä ja sanomista: Armi Aavikko, Olavi Virta, Laila Kinnunen, Mika Myllylä, Rauli Badding, Juice Leskinen…

Satuin törmäämään viime viikonloppuna Salpausselän kisojen tv-uutisiin, jossa nähtiin pari entistä Matin kilpakumppania muistelemassa Mattia. Japanilainen Noriaki Kasai muisti idolinsa eli Matin lahjoittaneen hänelle hyppypuvun ja -kengät 30 vuotta sitten, kun 16-vuotias Kasai osallistui ensimmäiseen aikuisten arvokisaan Lahdessa. Matti oli ottanut nuorukaisen siipiensä suojaan ja kannustanut.

Myös joku nuori nykypolven kotimainenkin mäkihyppääjä muisteli Matin lahjoittaneen hänelle sukset ja välineet harjoituksia varten.

Dieter Thoma mietti Matin kahta puolta.  Sitä pitkäjänteistä ja keskittyvää, mutta toisaalta sitä itsepäistä ja hankalaa. Se, mitä hän Matista sanoi, oli jotain aivan muuta kuin ne lehtien huutavat lööpit.

”Hän oli yleensä surullisen oloinen. Uskon, että hän oli hyvin yksinäinen ihminen.”

V-tyylin mäkeen tuonut ruotsalainen Jan Boklöv muisteli myös Mattia. Juurikin Salpausselän kisoissa 1988 Boklöv hyppäsi pisimmälle, mutta Matti voitti kullan tyylipisteillä ja Boklöv jäi hopealle. Kun urheiluväki buuasi Boklöville, niin Matti nosti hänet vierelleen ykköskorokkeelle ja totesi ”Tänään olit paras”.

Nämä urheilijoiden kertomat tarinat antavat todella toisenlaisen kuvan kuin se pahoinpitelyistä tuomittu, strippaava, nuotin vierestä laulava, farkut kainaloihin nostanut mattinykänen. Ehkä nämä jälkimmäiset määritelmät kuvaavat enemmän sitä Mattia, joka eli oman elämänsä vankilassa, elämänsä loppuun asti.

Olisiko jotain voinut tehdä toisin. Aivan varmasti olisi. Sairas ihminen tarvitsee hoitoa, apua, tukea. Sitä oli varmasti tarjolla, mutta moni asia meni kuitenkin pieleen. Tosin jossittelu on turhaa Matin kohdalla. Toivoisin, että meidän suomaisten ei tarvitsisi enää koskaan teurastaa ketään oman alansa menestyjää naureskelulla ja vähättelyllä.

No, palataan vielä hetkeen, kun Matti Nykänen kuoli. Hautajaisista syntyi aikamoinen show. Lähes koko  Suomella oli paljon huutamista siihen.

Onneksi Pietarinkadun Oilersin kunniapuheenjohtaja Mato Valtonen vihelsi pelin poikki toteamalla:
”Pietarinkadun Oilers maksaa Matti Nykäsen hautajaiset. Nykänen oli aina valmis auttamaan apua tarvitsevia, ja nyt on Pietarinkadun Oilersin vuoro auttaa Matin perhettä surun hetkellä. Emme kommentoi asiaa enempää ja toivomme rauhaa Matin läheisille”.

Niinpä. Matti oli myös äitinsä poika, vaimonsa aviomies, lastensa isä. Heillä – ja kaikilla Matin oikeilla läheisillä – on oikeus surra rauhassa. He ovat menettäneet rakkaan ihmisen. Osanottoni heille, näillä Eeva Kilven sanoilla:

”Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: – miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.”

Matti oli ja on edelleenkin maailman paras mäkihyppääjä. Sitä ei muuta mikään. Ei mikään. Ei edes kuolema.

Tai ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 7/100.

100 tarinaa: Tipaton tammikuu on ohi – eläköön tipaton elämä!

Hoidin muutama vuosi sitten sellaista hommaa, jossa olisin voinut tissutella harva se ilta. Kaikenmoisia kinkereitä oli usein ja niissä oli tarjolla lähes poikkeuksetta vähintään lasi skumppaa – toki usein myös niin sanotut ”normaalit” ruokajuomat. Jos olisin noina vuosina dokaillut kaiken tarjolla olleen ilmaisen viinan, olisin varmasti ollut kännissä useammin kuin kerran viikossa.

Todellisuudessa jätin usein kokkarit kokonaan väliin tai menin erinäisiin tilaisuuksiin autolla. Autoilu oli hyvä selitys dokaamattomuudelle. Mutta tottakai minulta usein kysyttiin syytä sille, miksi en juo tai vähintäänkin houkuteltiin ottamaan edes yksi lasillinen.

Silloin sai selitellä miksi ei huvita. Piti siis perustella, miksi ei dokaa.

Nykyisin alkoholittomuus on lisääntynyt. Selvästi.

Alkoholinkäyttö on muutenkin muuttunut.

Alkoholinkäyttö on naisistunut. Hiukan harmillinen ja ikävä tasa-arvoteko. Naisten alkoholinkäytön muutos on merkinnyt myös koko alkoholikulttuurin muuttumista.

Naisten ja miesten juominen on erilaista. Naiset juovat eniten kotona ja enemmän salassa.

Ja vaikka naiset juovat aiempaa aktiivisemmin, he kärsivät myös enemmän muiden juomisesta – omien puolisoiden, vanhempiensa tai lastensa.

Alkoholinkäyttö on ikääntynyt. Ikäihmiset – ne mummot ja papat – juopottelevat enemmän kuin koskaan ennen. Liika juominen paljastuu usein, kun ikäihminen hakeutuu hoitoon jonkun muun oireen vuoksi – vaikka kaatumisen. Tutkijat sanovat, että eläkeikäisten alkoholin käytön lisääntymisen takana on ostovoiman kasvu ja nuorena opitut tavat.

Myös yli 65-vuotiaiden alkoholikuolemat ovat lisääntyneet tyrmäävästi. Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa luku on noussut miesten kohdalla sadasta tyypistä viiteensataan tyyppiin vuodessa. Siis oikeesti sadasta viiteensataan!

Alkoholinkäyttö on osin myös vähentynyt. Ainakin nuorilla. Kun 90-luvun lopussa 16-vuotiaista nuorista 27 prosenttia  joi ”tosi humalaan” vähintään kerran kuussa, niin vuonna 2017 näin teki enää 8 prosenttia.

Dokaamisesta on tullut noloa. Se ei tarkoita, etteikö päihteitä käytettäisi.

On toki muita päihteitä, joita voi vetää. Lääkkeet ja huumeet toimivat paremmin. Ne eivät haise eivätkä välttämättä näy helposti päällepäin.

Hesarissa oli pari viikkoa sitten juttu työkaveristani Mai Peltoniemestä. Yli kymmenen vuotta sitten hän oli ollut huipputyöntekijä ja samaan aikaan käytti suonensisäisiä huumeita. Main tarina on lukemisen arvoinen. Maista on kasvanut vuosien varrella elämän ja opintojen kautta yhteisövalmentaja ja terapeutti Kalliolan Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jossa asuu huumemenneisyyden omaavia nuoria.   

Mutta summa summarum: Alkoholinkäyttö on jotenkin normalisoitunut. On ihan jees juoda lasi illalla töiden jälkeen – vaikka joka päivä. Se tarkoittaa 365 lasia vuodessa. 365 parin desin lasia on 73 litraa vuodessa. Tai 365 bisseä. Se on yli 120 litraa.

Tänä vuonna Tipattoman tammikuun teemana oli tissuttelu ja sloganina: ”Tarviinko mä tän?”.

Kun alkoholista on tullut arkipäiväistä, saattaa unohtua, että tissuttelu vaikuttaa terveyteen haitallisesti. Vaikka känniä ei nousisikaan. Viina muun muassa nostaa verenpainetta, haittaa yöunta, heikentää muistia ja vanhentaa ihoa. Aina. Ja kaikilla.

Tissuttelu on tosi hyvä teema, koska sosioekonominen asema ei suojaa alkoholismilta.

Vaikka sosioekonomisen aseman tiedetään olevan yhteydessä alkoholihaittojen riskiin korottavasti niin kyllä työssäkäyvä, hyvätuloinen ja korkeasti koulutettukin voi olla juoppo tai ainakin juopotella liikaa.

Olen miettinyt ihmisten some-postauksia: kun loma alkaa, kun loma loppuu, on perjantai, on maanantai, hääpäivä, nimipäivä, hommat tehty, hommat tekemättä, on kesä, on syksy, matkalle lähdössä, matkalla, kotona, saunan jälkeen, yksin, kaksin tai porukassa, arki tai juhla… Some-kuvassa on kupliva lasillinen skumppaa, antava punaviini, vaahtoava bisse tai tiukka paukku.

Ehkä on niin, että mikään ei näytä miltään ilman viinaa. Tai ilman kuvaa siitä. Se mitä lasissa on, kertoo elämisen arvoisesta elämästä.  

THL:n tutkimuksen mukaan läheisen juomisesta kärsii yli 10 prosenttia ihmisistä. Lasinen lapsuus on surullisinta ikinä. Ja kuinka noloa on juoppo isä tai äiti. Tai pelkästään jo se, kun vanhemmat ovat humalassa. Lapset eivät halua nähdä vanhempiaan kännissä. Eivät koskaan.

Muistan, yläkoulussa minulla oli kaveri, jonka isä joi – todella paljon. Palkkapäivänä koko liksa lähti haisemaan; kapakassa kierroksia, taksilla ajelua, humputtelua ja hulluuskohtauksia. Tiedän, että kaverini kärsi asiasta valtavasti. Nykyisin hän on jo kuollut. Hänestä tuli myös alkoholisti – kaikkien surullisten sattumien kautta.

Muistan viimeisen tapaamisemme; hän istui juopporingissä Salavapuistossa soppa-pulloa huikaten ja minä kuljin ohi työntäen lastenvaunuja. Yritin tervehtiä, mutta hän käänsi katseensa pois. Häntä hävetti.

Dokaamiseen sisältyy häpeää. Häpeä, salailu ja vähättely ovat alkoholismin oireita. Kannattaa tarkkailla omia tuntemuksia, kun juo – tai jos siis juo. Kun ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 6/100.

Keru-yhteisöjääkaappi testasi menestyksekkäästi uutta konseptia Kalliolan setlementtitalossa – Tulokset yllättivät!

Itsenäisen Waste Food Crew -työryhmän luotsaama KERU-yhteisöjääkaappi aloitti toimintansa 3.9.2018 kolmen kuukauden pilotointijaksolla Helsingin Kalliossa, Kalliolan setlementtitalon ala-aulassa. Kyseessä on yhteisöjääkaappi, jonne kuka tahansa voi lahjoittaa ruokaa, joka muuten olisi vaarassa joutua heitetyksi pois. Samoin kuka tahansa halukas voi myös maksutta noutaa Kerukaapista sinne lahjoitettua ruokaa.

Ainoa edellytys on, että Kerukaapin sääntöjä noudatetaan – niihin kuuluu, että noudot ja lahjoitukset tietoineen kirjataan Kerukaapilla sijaitseviin kansioihin. Yksityishenkilöiden lahjoitusten lisäksi Kerukaappiin noudetaan päivittäin vapaaehtoisvoimin ylijäämäruokaa lähialueiden kaupoista.

Taustalla huoli ruuan ympäristö- ja ilmastovaikutuksista

Keru-yhteisöjääkaapin toiminnan taustalla on halu tuoda esiin hävikkiin joutuvan ruuan ilmasto- ja ympäristövaikutuksia. Ruoan poisheittäminen mm. voimistaa ilmastonmuutosta ja rehevöittää vesistöjä. Kolmannes maailmassa tuotetusta ruuasta päätyy hävikkiin jossain ruokaketjun vaiheessa: ruokahävikkiä syntyy vuosittain 1.4 miljardia tonnia ja sillä voitaisiin ruokkia 2 miljardia ihmistä (World vision 2017). Suomessa ruokahävikkiä syntyy 450 miljoonaa kiloa vuodessa – keskimäärin 20 kg per henkilö. Kotitalouksissa syntyy 30 prosenttia ruokahävikistä. Pelkästään kotitalouksista vuosittain pois heitetyn ruuan määrä on vastaa ilmastovaikutuksiltaan 100 000 auton vuodessa tuottamia päästöjä (Luke).

“Teollisuuden ja kaupan puolella ruokahävikin määrää on onnistuttu pienentämään eri toimenpiteillä ja prosesseja tehostamalla. Kotitalouksien prosentti ei vielä ole juurikaan pienentynyt ja siksi tarvitaan tekoja, jotka vaikuttavat erityisesti kotitalouksissa syntyvän ruokahävikin pienentämiseen.” kertoo ympäristökasvattaja ja Keru-yhteisöjääkaapin perustajäsen Mari Sahlstén.

Keru-yhteisöjääkaapin pilotointi

Keru-yhteisöjääkaappi on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton sekä kaikille avoin tila ja yhteisö. Toiminnan avulla halutaan yhdistää eri ihmisryhmiä, jakaa inspiraatiota ja kannustaa pohdintoihin yksittäisten tekojen ja valintojen ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Keru-yhteisöjääkaapin pilotoinnilla haluttiin testata Suomen oloissa uutta, osallistavaa ja yhteisöllistä toimintamallia.

Konseptissa on kiinnitetty paljon huomiota kävijöille miellyttävän ja positiivisen kokemuksen rakentamiseen. ”Syyskuussa järjestimme kokeilumielessä myös kaksi suurempaa ruuanjako-tapahtumaa saatuamme yhteistyökumppaniltamme suurempia määriä kertalahjoituksia. Tällöin 600-800 kg ruokaa löysi nopeasti uuteen kotiin. Näiden kokeilujen jälkeen päädyimme kuitenkin siihen, että emme järjestä enää jakotapahtumia, sillä niiden aikana muodostui jonoja ja kaikille paikalle tulleille ei välttämättä riittänyt jaettavaa ruokaa. Tämän vuoksi olemme siirtyneet tiedottamaan suuremmista jaettavista eristä omien viestintäkanaviemme, kuten esimerkiksi Facebook-sivujemme kautta. Viestinnällä ja päivittäisillä, pitkähköillä aukioloajoilla lahjoitettu ruoka on saatu jaettua sujuvammin ja meille resurssitehokkaammin”, toteaa muotoilija ja Keru-yhteisöjääkaapin toinen perustajajäsen Heidi Uppa.

Pilotoinnin tavoitteena oli testata konseptin toimivuutta. Aloittaessa ei tiedetty miten paljon ruokalahjoituksia saataisiin, millaista ruokaa lahjoitettaisiin tai miten paljon kävijöitä tulisi olemaan. “Ruokalahjoitukset ovat meille jokapäiväinen iloinen yllätyksen aihe, sillä emme koskaan tiedä etukäteen mitä saamme jaettavaksi. Eniten kauttamme on jaettu hedelmiä, vihanneksia, leipää ja maitotuotteita.” summaa Mari Sahlstén.

Kerukaapin toiminta on helmikuussa 2019 säännöllistä ja organisoitua: noin 50 vapaaehtoisen voimin hoidetaan mm. päivittäinen siivous, ruokalahjoitusten noudot ja järjestetään tapahtumia.

“Haluamme toiminnallamme nostaa ruuan arvostusta ja siksi näemme paljon vaivaa sen eteen, että jokainen lahjoituksena saamamme ruokapakkaus päätyisi käyttöön ja ravinnoksi. Haluamme olla innostava ja inspiroiva esimerkki myös muille, siksi jaamme esimerkiksi reseptivinkkejä nettisivuillamme.”, jatkaa Mari Sahlstén.

Positiiviset kokemukset Keru-yhteisöjääkaapin pilotoinnista

Keru-yhteisöjääkaappi on saanut myönteisen vastaanoton, sana on kiirinyt ja monet ovat löytäneet itsepalveluperiaatteella toimivan ruuan kierrätyspisteen.

“On mahtavaa, että niin monet ovat löytäneet meidät. Emme kerää kävijöiden henkilötietoja mutta olemme toki tutustuneet moniin heistä näiden ensimmäisten kuukausien aikana ja siten osaamme sanoa, että heihin kuuluu erilaisia kävijäryhmiä: nuoria ja opiskelijoita, eläkeläisiä, lapsiperheitä, maahanmuuttajia, turisteja ja paljon myös ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Suurin osa kävijöistä asuu tai liikkuu tässä Kallion ja Alppilan alueella mutta joitakin kävijöitä tulee kauempaakin.”, toteaa Heidi Uppa.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana Keru-yhteisöjääkaappi sai kirjattujen tietojen perusteella toimintansa ja tapahtumiensa kautta 6 176 kävijää ja kierrätti eteenpäin 11 002 kg ruokaa. Tämä yllätti täysin toiminnasta vastaavan työryhmän.

Heidi Uppa iloitsee: “Kävijöiltä saatu palaute on myös ollut lähes poikkeuksetta positiivista ja kannustavaa. Kauttamme moni on saanut uusia ystäviä, löytänyt merkityksellistä vapaaehtoistyötä tai havahtunut pohtimaan ruokavalintojensa vaikutuksia. Monet ovat kiitelleet toimintaideaamme ja lämmintä tunnelmaa. Myönteisten ilmasto- ja ympäristövaikutusten lisäksi kävijämme ovat olleet ilahtuneita saadessaan säästöjä ruokamenoihinsa ja inspiraatiota ruuanlaittoon.”

Kävijät ovat palautteissaan luonnehtineet kokemuksiaan mm. seuraavasti:

“Aina jää hyvä mieli. Tulee juteltua uusien ihmisten kanssa”
“Tuonut suuresti iloa ja säästöä. Luovuutta ruuanlaittoon!”
“Helppoa, mukavaa, ohjeet selkeä, tapaa uusia ihmisiä, kiva tunnelma.“
“Helppoa, olo tervetullut.”
“Keru on saanut ajattelemaan enemmän hävikkiruokaan liittyviä asioita ja tietoa on voinut jakaa muillekin”.

Kalliolan Setlementin toiminnanjohtajan Heidi Nygrenin mukaan Keru-yhteisöjääkaappi on ollut kiinnostava ja tervetullut lisä Setlementtitalon toimintoihin.

”Meidän yhteisiin arvoihimme kuuluu yhteisöllisyyden, yhdenvertaisuuden ja kiertotalouden ratkaisuiden lisääminen sekä naapuruustoiminnan vahvistaminen. Keru-yhteisöjääkaapin toiminta sopii hyvin näihin arvoihin.”

Toiminnalle etsitään aktiivisesti rahoitusta

“Toimimme tällä hetkellä täysin vapaaehtoistyön pohjalta ja ilman pidempiaikaista rahoitusmallia. Toivomme kovasti saavamme rahoitusta toiminnan jatkamiseksi, vakiinnuttamiseksi ja kehittämiseksi, sillä pidemmällä tähtäimellä emme pysty toimimaan ilman ulkopuolista rahoitusta. Rahoituksen löytäminen onkin tällä hetkellä suurin haasteemme. Pilotin aikana huomasimme, että konseptimme on hyvä, tarpeellinen ja toimiva mutta toimintaa työlästä ylläpitää. Jatkamme tällä hetkellä pilotointia kuukausi kerrallaan eteenpäin ja toivomme kovasti, että toimintamme voisi jatkua. Etsimme parhaillaan aktiivisesti vaihtoehtoja toiminnan rahoittamiseksi.” toteavat Mari Sahlstén ja Heidi Uppa toiveikkaana.

Keru-yhteisöjääkaappi on toistaiseksi avoinna joka päivä Kalliolan setlementtitalon aukioloaikojen mukaisesti:
ma–to 8–20.00
pe 8–19.00 
la–su 10–16.00.

Lisätietoja ja haastattelupyynnöt:

Heidi Uppa, Keru-yhteisöjääkaapin perustajajäsen, PR ja viestintävastaava, puh. 050 320 5768, heidi.uppa@aalto.fi

Keru-yhteisöjääkaappi

Käyntiosoite: Kalliolan Setlementtitalo (ala-aula), Sturenkatu 11, 00510 Helsinki

http://kerukaappi.fi/fi/

https://www.facebook.com/Keruyhteisojaakaappi

#keruyhteisöjääkaappi
#kerucommunityfridge
#kerukaappi

https://www.facebook.com/kalliolansetlementti/

#naapuruusonmielentila
#kalliola

Kalliolan Setlementti on yhteiskunnallinen konserni, joka lisää pääomaa hyvälle elämälle. Konserni koostuu yhdistyksestä ja sen omistamasta osakeyhtiöstä. Yhdistys tekee setlementtityötä pääkaupunkiseudulla ja Etelä-Suomessa. Yleishyödyllistä toimintaa tehdään pääosin osakeyhtiön, valtion ja kuntien tuella. Kalliolan Setlementissä työskentelee noin 180 kokoaikaista työntekijää ja noin 150 tuntityöntekijää.  

100 tarinaa: Runeberg teki minusta feministin

Johan Ludvig Runeberg on suomalaisen runouden ja kirjallisuuden isä. Kiitän häntä suomalaisesta runoudesta, koska runouden ansiosta minusta tuli feministi.

En tiedä tai muista tarkasti miten löysin runot. Olin ehkä kolmentoista tai niillä main. Eeva Kilpi ja Tuomas Anhava olivat ensimmäiset runoilijat, joihin jämähdin. Se oli sillä selvä, kun Kilpi kirjoitti:

Sinun jäljiltäsi katson itseäni,
silmieni ympärillä onnelliset poimut.”

Voiko kauniimmin sanoa, rakkautta tunnustaa! Kilpi oli tuon kirjoittaessaan viisissäkymmenissä oleva aikuinen nainen. Tänä päivänä runon sisältö on, minulle aikuiselle naiselle, jotain muuta, kun silloin nuoruuden teinimaailmassani. Tänä päivänä sisältö aukeaa ehkä enemmän sinnepäin mitä Kilpi alun perin ajatteli sitä kirjoittaessaan.

Se runoissa on parasta. Niiden sisällöt saavat merkityksensä jokaisen ihmisen itsensä muokkaamana. Ja se, ettei ole oikeaa ja väärää ajatusta. On vain erilaisia tulkintoja.

Tuomas Anhavan tanka-runot olivat ihania. Rakastin niitä niin paljon, että ryhdyin itsekin runoja rustaamaan. Oli hauskaa tuijottaa matemaattista kaavaa: viidellä rivillä yhteensä 31 tavua, jaettuna riveittäin: ekalla 5, tokalla 7, kolkilla 5 ja nelosella ja vitosella molemmilla 7 tavua.

Kuten tässä Yakamochin kirjoittamassa ja Anhavan suomentamassa tankassa: 

”Illalla jätän
oven valmiiksi auki,
odotan häntä:
hän sanoi tulevansa
uneen minua tapaamaan.”

Teemahan on sama kuin Kilvellä. Taisin olla nuorena sellainen erilainen runotyttö. Viileä päältä ja lämmin sisältä.

Nuoruudessa joku nuorimies totesikin minusta: ”Kuin Islanti ikään!”

Minusta tuli runojen suurkuluttaja.

Tuon rakkaus, kaipaus, ikävä -akselin jälkeen tulivat poliittiset runot:  Ahmatovaa, Jevtushenkoa, Nerudaa, Turtiaista, Lorgaa, Rossia ja sellaisia muita, joiden vahva arvomaailma huusi oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Eläköön vapaus!

No, sitten tuli Arja Tiainen ja Vallan Casanovat. Olin ehkä 9-luokalla. Se oli siinä. Sillä runokirjalla klousattiin minun maailmankuvani. Minusta tuli tietämättäni kertaheitolla feministi. Näiden runosäikeiden voimalla:

”Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa
pillereitä ja kierukoita, meikkiohjeita
joista ei tolkkua saa,
omin käsin leivottua pullaa ja lattioita,
joissa ei rikkaa käy, tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinun on oltava aina
joku tukipylväs, odotettava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa, mutta miten on kirjavien laita?”

Tai toinen ah, niin herkullinen pala Tiaiselta:

”Kutsuuko kukaan Casanovaa kiertopalkinnoksi?
Sanotaanko Don Juanista ikinä: ”Sehän on nyt kaikkien kanssa.”
Miehet vetävät yhtä köyttä,
ja naiset säestävät heitä, tukevat Casanovia.
Jokainen vuorollaan kuvittelee parantavansa Don Juanin.
Se on näköharhaa, ajatusvirhe: mitä iloa meille olisi entisestä donjuanista?”

Samoihin aikoihin ilmestyivät kehiin myös rocklyyrikot Alanko, Röyhkä, Tiili, Akimof ja moni muu. Teksteissä oli anarkiaa ja säröä. Kuten Liisa Akimofin ”Beibi mä en haluu” -lyriikassa, joka oli Tavaramarkkinoiden ekalla levyllä. Poikapuoliset kaverini eivät voineet sietää bändiä – saati sanoituksia. Minulle tässä tekstissä oli jotain voimaannuttavaa ja isompaa. Olin niin feministi.

”Sano onks toi oikeeta rakkautta,
onks toi vaan kiimasta janoo?
Sano onks toi muuta kuin että,
sun housut on liian ahtaat?

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu

No, menishän se nopeasti tämäkin yö,
mutta se mitä odotat ja antaisin,
se ei sentään oo mikä vaan hyvän päivän tervehdys.

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu.

Sä oot juonut, enkä mäkään oo selvä,
mut silti mua epäilyttää,
lähteä sun kanssas lähiöön,
dokaa Championii.

Ei beibi mä en haluu, haluu, haluu, haluu.”

Sitten runot jäivät. Tilalle tuli muuta.

Löysin runot ja lorut uudestaan vasta lasten kanssa.

Taidepäiväkoti Konsti oli mahtava. Konsti on sellainen musa-, kuvis- ja tanssiopiston yhteisesti ylläpitämä mesta. Huippupaikka, jossa myös runoilla ja loruilla oli iso painoarvo. Hoitsut runottivat pentuja ja pennut sanelivat runoja. Joka vuosi Runebergin päivän pintaan siellä hoilattiin ja esitettiin  Markus Lampelan sanoin:

”Runeperi, peri, peri,
runoja keri, keri, keri,
Suomen maasta ja mullasta.

Runoja aamulla kirjoitti,
runoja päivällä kirjoitti,
runoja illalla kirjoitti –
ja sitten joi torttukahavit!”

Eräänä vuonna yksi pojistani – se vilkkusilmä – sai esittää Ruuneperiä. Hän teki hommaa suureleisesti kuten asiaan sopi. Haarat levällään kahvia ryystäen, sulkakynää pyörittäen. Siinä ympärillä vouhotti Fredrikana joku tytöistä paakkelssitarjotin kädessä.

Ihan kiva muisto minulle.

Todellisuudessa 1800-luvun Porvoossa sovinistinen Runeberg ei mahdollistanut oman vaimonsa uraa kirjailijana.

Fredrika Runeberg eli täysin miehensä tuotannon varjossa, vaikka oli myös itse tuottelias tyyppi.

Mutta noin se taisi olla tuohon aikaan. Feminismillä ei ollut jalansijaa.

Mutta noin se taisi olla tuohon aikaan. Feminismillä ei ollut jalansijaa. Onneksi meillä on nykyisin jopa Feministinen puolue, jonka fb-sivulta bongasin tämän osuvan meemin Fredrikasta:

Ehkä ne ovat tällaiset historialliset häpeät, jotka pitävät minua edelleen naisasian ikeessä kiinni. Ehkä.

En ole lukenut runoja vuosiin. Kirjoitetaanko niitä edes? Tai siis julkaistaanko? Siis tänään? Ehkä pitää kaivaa joku kova nykyrunoilija esiin ja katsoa miltä se maistuisi. Tai voisiko runous kadota? Lakata olemasta? Ei voi tietää voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 5/100.

100 tarinaa: Perhospuistosta Ruusupuistoon

Asun Keravan Solsidanissa, Päivölänlaaksossa. Tai näin me asukkaat itse aluetta vitsikkäästi nimitämme. Totta on, että alue on sellainen kohtuullisen hyvin toimeentulevien ja aktiivisten ydinperheiden paratiisi. Grafiikkaa tuijottamallakin alueelta löytyy keskiarvoihin verraten korkeasti koulutettuja, hyvätuloisia ja perheellisiä ihmisiä, jotka asuvat keskimääräistä kookkaammissa omistusasunnoissa.

Päivölänlaakson sydän on Perhospuisto. Perhospuistossa pelataan puulaakifudista isien ja poikien kesken, juhlitaan kyläjuhlia kevään korvalla, hiihdetään hyvää latua pitkin, ulkoilutetaan koiria ja leikitään perhoskoristeisen toteemin ympärillä lastenleikkipuistossa. Perhospuiston suurimmat kriisit aiheutuvat pärtsäävistä mopoilijoista, kammottavista koirankakoista ja haisevasta liukumäkiputkesta, kun alakoululaiset pissivät siihen vitsiksi.  

Meidän Solsidania pidetään yhteisöllisenä ja kivana asuinalueena. Ja onhan se totta. Ainakin silloin, kun kuulut siihen porukkaan, jollaisia alueella oletetaan elävän.  

Yhteisöllisyys syntyy samankaltaisuudesta. Riittävä samanmoisuus arvoissa, elämäntilanteessa ja ajatusmaailmassa helpottaa kummasti yhteisöllisyyden tunteen syntyä.

Minulla oli mahdollisuus osallistua pari viikkoa sitten kaupunkikävelyyn, jossa asunnottomuuden kokenut Huli esitteli Maunulan hoodeja. Huli on kokenut asunnottomuuden lisäksi myös huumeriippuvuuden ja HIV-diagnoosin.  Tänä päivänä raitista elämää elävä ja muita asunnottomia auttava Huli on yksi Hima & Strada -hankkeen kaupunkioppaista.

Maunula on Helsingin lähiö, joka on rakentunut pääosin 50–70 -luvuilla. Maunulan maine on ehkä todellisuutta suurempi, mutta täysin puhdas pulmunen Maunulakaan ei ole. Kaikkitietävän Vauva.fi:n mukaan Maunula on:

”Sama kuin mikä tahansa Helsingin lähiö: karmea ostari ja sitten kerrostalojen takana ihan viihtyisää”

Hulin kertomuksen entisen Maunulan sydän oli juuri tämä mainittu ex-ostari ja Ruusupuisto. Ruusupuisto oli Maunulan päihdekeidas. Paikka, jossa juopoteltiin Lasolia, tapettiin aikaa, poltettiin pilveä, nukuttiin pois känniä, höpistiin alan asioista ja tavattiin poliiseja. Vuonna 2011 Maunula-nettisivun arvonnassa epäviihtyisän paikan tittelin sai Ruusupuisto:

”S-marketin vieressä oleva Ruusupuisto (paljon juoppoja) ja narkkareita”

Kierroksen aikana Huli puhui paljon yhteisöllisyydestä:

”Maunulan Bronxissa on lainattu munia ja sokeria tonnikaupalla”, todisteli hän kertoessaan yhteisöstä, joka eli kerrostaloalueella metsän vieressä.

Hän kertoi myös yhteisöpolkupyörästä, joka oli ilmestynyt jostain kuin varkain ja, jolla ajelivat kaikki, jotka pyörää tarvitsivat. Se oli sellainen kaupunkipyörän esiaste.

Huli puhui myös paljon suvaitsevaisuudesta. Siitä miten ihmiset saivat olla omanlaisiaan – kaikkine rosoineen ja särmineen. Huli viittasi usein kertomuksissaan pääoma-käsitteeseen. Hänen mukaansa taloudellista pääomaa heillä ei ollut, mutta sosiaalinen pääoma oli vahvaa ja voimakasta. Se oli yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kun kuuntelin Hulin puhetta mietin, mitä yhteisöllisyys oikeasti on. Se on apua, tukea ja läsnäoloa – oli elämäntilanne mikä tahansa. Se on ehkä ystävällisyyden yksi olomuoto. Asukkaiden taustojen ja elämäntilanteiden samankaltaisuus voi vain vahvistaa yhteisöllisyyttä, koska samankaltaisuus lujittaa luottamusta ja sitoutumista yhteisöön.

Ehkä minulla ja Hulilla ei ole paljonkaan yhteistä, mutta jotain samaa meillä kuitenkin on. Ja se joku sama löytyy arvomaailmasta. Siitä, että me molemmat uskomme ihmiseen ja hyvään. Se löytyy myös siitä, että me olemme molemmat uusien alkujen kannattajia ja me emme hyväksy eriarvoisuutta. Kaupunkikierroksen lopuksi halasimme Hulin kanssa ja totesimme samansukuisuutemme. Se hetki oli sen viikon kohokohta. Pätkiä Hulin kierroksesta voit katsoa videolta.

 

Tajusin kierroksella myös yhden asian:

Kalliolan tehtävä on tehdä näkyväksi tämä yhteiskunta. Ei mitään höpinää: ”antaa ääni” tai ”puhua puolesta”. EI!

Kalliolan tehtävä on näyttää se mikä on olemassa – Ruusupuistossa tai aivan yhtä lailla Perhospuistossa.

Pari vuotta sitten Perhospuiston perhoset restauroitiin ja leikkivälineet uusittiin entistä ehompiin. Samaan aikaan Ruusupuiston pensaat ja puut kaadettiin ja tilalle rakennettiin uljas Maunula-talo. Monitoimitalo, jossa erilaiset ihmiset voivat kohdata tekemisen ja yhdessäolon kautta – toki eri lailla kuin Ruusupuistossa aikoinaan.

Kun entisen Ruusupuiston eli nykyisen Maunula-talon takapihan poikki vaelsi lähipäiväkodin viikareita keltaiset liivit päällään, me vilkutimme Hulin kanssa heille. Muutama lapsista heilutti takaisin. Taaperot eivät tiedä mitään Ruusupuistosta. Saavatko he edes koskaan kuullakaan. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 4/100.

100 tarinaa: Enemmän Sirpoja politiikkaan

Olen ollut mukana politiikassa jostain 80-luvulta alkaen. Tavalla tai toisella. Kaikenlaista on tullut nähtyä ja kuultua. Niin ja tietysti luettua iltapäivälehdistä tai muista tärkeistä totuudentorvista. Sillä kokemuksella voin ehkä itsekin toimia nyt sellaisena.

Koulussa minulle opetettiin, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Oma arkihavaintoni on, että usein ne asiat ovat vain sivutuote oman egonsa pönkittämiselle, vallanlinnakkeille ja koukeroiselle kielelle. Stubbimaisesti voisi siis todeta kolme pointtia miksi politiikka on perseestä:

  • Minä-keskeisyys
  • Hyvä veli -verkostot
  • Diibadaaba.

Ihminen menee kielellisesti pilalle asettuessaan käytettäväksi politiikan saralla. Politiikassa pitää puhua tietyllä tavalla. Muuten ei ole uskottava poliitikko. Tämä tuli paljastavan näkyväksi, kun Maria Ohisalo edusti Vihreitä telkkarin puheenjohtajatentissä viime syksynä. Kun konkariklaani möykkäsi omaa diipaansa, Maria puhui ymmärrettävästi ja rauhallisesti. Pelkään, että joku laittaa Ohisalon johonkin politiikan retoriikkakouluun ja siellä pilaantuu taas yksi selväsanainen.

Sirpa Pietikäinen on kova mimmi. Juuri sellainen Sirpa, jota tämä maailma tarvitsee politiikkaan.

Sirpa tuomittiin rattijuopumuksesta talvella 2003. Sirpa oli ajanut kännissä autonsa lumipenkkaan Hämeenlinnan asemalla keskellä yötä palattuaan hoitamasta politiikan velvollisuuksiaan. Tämän jälkeen Sirpa jätti eduskunnan. Tätä ennen Sirpa oli päässyt eduskuntaan nuorena ja naisena sekä toiminut todella kovana ympäristöministerinä aikana, jolloin ilmastonmuutosta ei ollut olemassa juuri kenenkään elämässä. Sirpan maailmassa oli. Siis vuonna 1991.

Eduskunnasta ei ole luopunut oma-aloitteisesti monikaan muu rikoksesta tuomittu kansanedustaja. Siis Suomessa. Esimerkiksi Ruotsissa Mona Sahlin lähti riksdagenista kuin leppäkeihäs ostettuaan omia ostoksia valtion luottokortilla.

Olen kehitellyt oman täysin tieteettömän nelikentän politiikassa toimiville tyypeille. Politiikkaan lähtevät, sinne halajavat ja siellä olevat voitaisiin jakaa nelikenttään, joiden janat risteävät akseleilla ”minä-me” ja ”äly-tunne”. Tällä nelikentällä ei näy puolue eikä se itse asia eli politiikka. Tällä kentällä näkyy eniten se motiivi, miksi joku on politiikassa.

Tältä kentältä puuttuu toki valta-vastuu -akseli. Se on jo täysin oma lukunsa. Vastuuttomat, itsekeskeiset ja ”musta tuntuu tältä” -asenteella eteenpäin höyryävät ovat todella vaarallista porukkaa.

Nämä Sirpat ovat älyllisiä me-ihmisiä. Sellaisia politiikka tarvitsisi enemmän. Valitettavasti kokemukseni sanoo, että politiikka on pullollaan minä-ihmisiä ja omista tunteikkaista kokemuksista kumpuava omaan napaan tuijottaminen kytkettynä kaikkitietävyyteen syöksee Suomea syvälle suohon.

No, mikä minä olen Sirpaa arvioimaan. En minä häntä tunne. Olen vain seuraillut sivusta hänen toimintaansa. Ja sitä kuinka hän rattijuopumuksen jälkeen palasi politiikkaan. EU-parlamenttiin, jossa hän on tehnyt aktiivista työtä sekä ilmasto- että tasa-arvoasioiden puolesta. Yhtäkään ”tässä minä olen ihanan elämäni ympäröimänä” -haastattelua ei ole osunut silmiini.

Sirpa ei ole ainoa Sirpa politiikassa. Kyllä heitä siellä on, mutta aivan liian vähän.

Tyttäreni asettui ala-koulussa oppilaskuntaedustajaehdokkaaksi. Hänen vaalimottonsa oli:

”Lisää kouluviihtyvyyttä ja enemmän henkilökohtaisuutta opetussuunnitelmiin”.

Hänet valittiin edustamaan oppilaita. Ensimmäisen kokouksen jälkeen tämä demokratiapumppu sai täystyrmäyksen.

”Ne kaikki muut syö siellä vaan pullaa. Ei niitä mikään oikea asia kiinnosta”, purki tytär pettymystään.

Samalla hän ilmoitti, ettei enää koskaan lähde tämän jälkeen moiseen pelleilyyn. Tämän pestin hän hoitaa loppuun, mutta never again. Tämä päätös on pitänyt. Ja hänet tuntien – saattaa pitääkin. 

Pojistani nuorin – se vilkkusilmä – on myös toiminut oppilaskuntaedustajana. Asettuessaan ehdolle, hän perusteli asiaa: ”Siellä saa keksiä ja mehua”.

Hän myös totesi, että ”olisi kiva joskus vielä olla presidentti”. Jep, jep.

Ehkä näitä keksinsyöjiä on politiikassa liikaa. He oleskelevat mieluusti kekkereillä ja halailevat tai läimivät toisiaan selkään ja jaarittelevat tiettyyn sävyyn niitä näitä.

Ei kai tässä voi muuta kuin toivoa: Punkkia politiikkaan – perkele!

Järjestimme Kalliolassa Arvorulettia-ilmiöillan, jossa yhtenä puhujana oli Helene Auramo, joka on politiikan tuore kasvo. Toivon hänelle rutkasti sirpa-asennetta tulevalle poliittiselle uralleen. Helenen ja muiden (Pekka Haavisto, Mercedes Bentso, Antti Siika-aho ja Tumppi Varonen) keskustelun voit katsoa täältä.

No, en minä mitään oikeasti tiedä. Nämä taitavat olla tällaisia tunnetason juttuja. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tarinoita yhdistävät Kalliolan Setlementin arvot sekä yhteisöllemme tärkeät teemat. Tämä tarina on 3/100.

100 tarinaa: Sata voi olla paljon ja vähän

Olen kuullut sanottavan, että ikä on vain numeroita. Ei ole. Ikä kertoo sen, miten kauan joku on elänyt, kokenut, nähnyt sekä tuntenut maailmaa ja elämää. Ja se kertoo myös sen, kuinka paljon aikaa on kulunut pisteestä A pisteeseen B.

Kalliolan Setlementti täyttää tänä vuonna 100 vuotta, mikä sai minut pohtimaan ikää, vuosia ja vuosisatoja.

Sata vuotta sitten Suomi oli kovin toisenlainen kuin nyt. Oma isoäitini syntyi 1900-luvun alussa. Tyttäreni puolestaan on syntynyt vuonna 2004. Heidän ikäeronsa on siis reilut 100 vuotta.

Miten heidän elämänsä sitten eroavat toisistaan? No siinä missä isoäitini ei voinut käydä koulua, koska perheessä ei ollut kaikille kenkiä, minun tyttäreni vietti viime syksyn Espanjan Aurinkorannikolla kansainvälisessä koulussa englannin kielellä opiskellen. Isoäitini myös lähti 12-vuotiaana piikomaan herrojen huusholleihin, mutta minun tyttäreni oli saman ikäisenä harrastanut viulunsoittoa jo kahdeksan vuotta. Naimisiin isoäitini meni alle 20-vuotiaana ja sai myös ensimmäisen lapsensa tuossa ikävaiheessa. Tyttäreni ei todennäköisesti tee näitä asioita parikymppisenä – ainakin, jos katsoo tämänhetkisiä tilastoja synnyttäjistä. Kaupungissa asuva ensisynnyttäjä on tänä päivänä noin kolmekymppinen.

Muistan, kun samainen isoäitini täytti 50 vuotta ja hänestä otettiin valokuva keinutuolissa istuen ruusukimppu sylissä. Kun itse täytin puoli vuosisataa, juhlin kunnon bileiden muodossa joraten aamuun asti ison ystäväjoukon ympäröimänä. Näiden juhlahetkien välillä maailma on muuttunut agraarisesta teollisuus-Suomesta kaupunkimaiseksi tieto-Suomeksi.

Joten ei ikä ole vain numero. Se kuvaa yhteiskuntaa ja aikaa enemmän kuin mikään muu. Maailma on ihan toinen toisessa ajassa ja paikassa. Ikä kertoo enemmän maailmasta kuin ihmisestä.

Nykyisin kehityspsykologiassa elämänkaari jaetaan karkeasti lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen. Ennen aikaan lapsuutta ei ollut, nuoruutta ei ollut, ei ollut myöskään aikuisuutta sellaisena kuin sen tänään käsitämme. Kussakin elämänvaiheessa voidaan nähdä eri alavaiheita, joiden rajat ovat liukuvia tai – todella liukuvia:

Lapsuus typistyy, nuoruus venyy, vanhuus väistyy. Slogan ”50 on uusi 30” kertoo kaiken. Ihmisen kohdalla elämään liittyy kuitenkin useita valintoja, joista syntyvä lopputulos on yksi monista mahdollisuuksista. Juuri tässä näkyy ihmisen kehityksen joustavuus. Väitetään, että ihmiskunnan historia on täynnä sopeutumista ja luovuutta. Se mitä se tarkoitti 100 vuotta sitten, on täysin muuta kuin se on nyt, vuonna 2019.

Niin monta jakolinjaa

”Jos nyt olis kansalaissota niin oltaisko me punaisia vai valkoisia?”, uteli tyttäreni pari viikkoa sitten historian opetuksen innoittamana.

En osannut vastata. Samassa tajusin, että tämänkaltainen ”jakolinja” ei ole enää tätä päivää. Jakolinjoja kulkee kyllä edelleenkin, mutta enemmän muista syistä: Ilmastonmuutos jakaa meitä, samoin kasvissyönti. Niin myös liikunta, maahanmuutto, eri kulttuurit ja monet monet muut asiat jakavat meitä. On kaikenlaisia risteileviä linjanvetoja, jolla ihmisen arvomaailma, ihmiskäsitys ja maailmankuva tulee näkyväksi. Pelkkä punainen-valkoinen -valinta-akseli jää liian töpöksi. Se ei  vain enää riitä.

Mutta millainen maailma on sadan vuoden päästä? Millainen se on, kun mahdollinen tyttärentyttäreni syntyy – vaikka vuonna 2030? Tai 2040? Millaista elämää hän tulee elämään? Tai miten tyttäreni juhlii omia viiskymppisiään? Tuskin istuu keinutuolissa, ehkä ei myöskään valvo aamuun tanssien livebändin tahtiin. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tarinoita yhdistävät Kalliolan Setlementin arvot sekä yhteisöllemme tärkeät teemat.