Category Archives: Yleinen

100 tarinaa: Uskallus

”Uskallukseen liittyy sellaisia jännityksen tai odotuksen tunteita. Se on semmoinen jännä tunne mahassa. Sellainen kun sä hyppäät – vaikka jostain korkealta kalliolta veteen – ja sä et tiedä ihan tarkkaan.

Sä mietit: ”Oh my god, mitähän tässä tulee tapahtumaan”, mutta silti sä hyppäät.

Mä yleensä hakeudunkin sellaisiin paikkoihin, jotka on sellaisia, joista ei yhtään tiedä etukäteen tai mitkä on vaikeita.

Sellaisia tilanteita, joissa on joku niin vaikea asia, jota kukaan ei ole tehnyt aikaisemmin tai kukaan ei tiedä, miten se pitää tehdä. Tai sellaisia, joista ei ole aikaisempaa kokemusta.

Sellainen vaatii vain uskallusta ja asennetta, että nyt vaan lähdetään tekemään. Kokemusten myötä kasvaa luottamus siihen uskalluksen oheen, että pitää uskaltaa, jotta voi uudelleen luoda itsensä.

Esimerkiksi töissä hypättiin palvelubisnekseen ja olin tekemässä sellaista hanketta. Se oli ihan uutta. Kukaan ei ollut sellaista tehnyt eikä kukaan tiennyt miten se pitäisi tehdä. Mutta sitten se vaan tehtiin.

Henkilökohtaisessa elämässä me ostettiin semmonen vanha, kamalan suuri hirsitalo. Siitä on nyt jo 30 vuotta. Ei meillä ollut yhtään kokemusta, miten sellaisessa pitäisi elää. Me oltiin hirveen nuoria, vähän yli parikymppisiä silloin. Meillä ei ollut mitään käsitystä mitä sille talolle pitäisi tehdä.

Sitten ajateltiin, että ei kai tää voi olla niin vaikea asia. Ja, että nyt vaan pitää ruveta opettelemaan. Ja ehkä kaikista hauskinta oli se, kun ei ollut yhtään rahaa. Onneksi sitä ei tajunnut.

Tavallaan uskallukseen liittyy jollain tavalla aina elementti, että sä et tiedä kaikkea. Ja se on hyvä asia. Koska, jos sä tietäisit kaiken, sä et koskaan uskaltaisi.

Rohkeus on vähän sellainen arrogantti termi uskallukselle. Jos sanoisin ”mä olen rohkea”, niin silloin mussa olisi sellainen ominaisuus jo itsessä, että mä uskallan. Mutta kun puhuu uskalluksesta, niin se on vähän sellainen ”humble term” ja nöyrempi ilmaisu sille rohkeudelle. Että en mä usko, että mulla on mitään erityisiä ominaisuuksia vaan nyt vaan tehdään näin. Nyt vaan lähdetään kokeilemaan.

Mulla uskallus tuntuu täällä kaulassa. Tulee jotenkin niin kun ”Wiuu, nyt mennään” -tunne. Se on silti sellainen positiivinen tunne, joka ei kurista eikä pelota. Se on sellainen ”excitement”.

Se sellainen on odottava ja jännittävä tunne yhtä aikaa. Semmoinen ettet malttaisi ollenkaan niin kun odottaa, että pääset kohta alkamaan.”

~ Nainen, 49

 

Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 23/100.

100 tarinaa: Avoimuus

Vuonna 1993 YK loi kansainvälisen perheiden päivän, jota vietetään 15.5. Elämme vielä 26 vuotta myöhemmin aikaa, jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta olla kaikkialla maailmassa yhtä avoimia sen osalta, millainen heidän perheensä on. Tämä tunnetarina kertoo siitä. 
 
”Avoimuus on tunteena kevyt ja tyytyväinen olo siitä, ettei tarvitse salata jotain asiaa. Se on salaamisen vastakohta eli ei tarvitse pitää asiaa itsellään tai ei tarvitse hävetä, pelätä tai piilottaa mitään. Voi olla vaan. Avoimuus on positiivinen tai neutraali tunne.
 
Avoimuus tuntuu siltä, että mä saan olla oma itseni ja, että mä uskallan myös olla oma itseni. Fyysisesti se tuntuu siltä, että on ryhti.
 
Olet olemassa niin kuin muutkin. Sun ei tarvii rytistää itseäsi pieneksi vaan voit olla avoin – ihan fyysisesti avoin, sun eleiltäsi ja muutenkin.
 
Mulla on semmoinen tarina avoimuudesta. Mä olen naisen kanssa parisuhteessa. Mä olin jo ennen kun valmistuin monta, monta, monta vuotta sitten.
 
Mun vanhemmatkin ajatteli, onko mulla mitään tulevaisuutta ja uraakaan, jos mä kerron tästä. Mä ajattelin, että totta kai mä voin kertoa.
 
No, sitten kävi niin, että tulin syrjityksi työnhaussa ja tulin vähän varovaiseksi. Kun on juristi ja töissä konservatiivisessa ympäristössä niin eihän sitä voi kertoa, että sä olet gay.
 
Ja sitten tuli ero ja sitten eron jälkeen, kun menin töihin nykyiseen työpaikkaan, niin mä vaan jotenkin sensuroin itseni, enkä ollut avoin. Puhuin, että ”exä” ja puhuin ”lapsista, joilla on kaksi kotia”. Ei tarvinnut kertoa kenen kanssa olin ollut naimisissa ja mikä mun suuntautuminen on tai mitään muutakaan. Ja kun mä tapasin mun uuden kumppanin, ei tarvinnut vieläkään kertoa, kun ei oltu naimisissa.
 
Tätä jatkui monta vuotta. Monet mun työyhteisöstä tiesi kyllä. Ne, jolle olin kertonut henkilökohtaisesti. Mutta mä en ollut mitenkään erityisen avoin, vaikka koin, että en ollut varsinaisesti kaapissakaan.
 
Sitten kävin pari vuotta sitten sellaisessa LGBT-henkisessä Master Classissa, jossa puhuttiin lesbo, gay, bi ja trans -porukan kanssa johtajuudesta. Siellä oli siis johtajia ja heille kaikille oli itsestäänselvää, että he ovat täysin avoimia kaikille. Silloin vasta tajusin, että mä en itseasiassa olekaan. Että mä vaan lopetan puhumisen mun perheestä jossain vaiheessa. Mä en kutsu vaikka mun työkavereita tai ketään sellaista kotiini. Tai mä en puolituttujen kanssa puhu mun perheestä.
 
On niin helppoa sanoa, että ”me tehtiin mun miehen kanssa sitä tai tätä” tai ”me mentiin miehen ja lasten kanssa sinne tai tänne”. Se freimaa sut tietyksi tyypiksi. Jos mä sanoisin, että ”mun vaimo sitä tai tätä”, niin kaikki olisivat, että ”ahaa, mitä”. Se löisi leiman otsaan ja sen takia mä pidin sen salassa. Tai sanotaan, että en salassa, mutta en myöskään avoimesti kertonut.
 
Ja sitten mä tajusin, että näin se on ollut, ja päätin, että mä muutan sen ja kerron kaikille ihan suoraan näin ja avoimesti enkä sitä piilottele. Että näin se on.
 
Ensimmäinen kerta oli, kun mä menin naisjohtajien mentorointiohjelman ensimmäiseen kokoontumiseen. Siellä oli satakunta johtoportaan naista, mentoreita ja muita. Oli lyhyt esittäytymiskierros ja kaikki sanoivat, että ”mä oon tätä ja mun mies siellä ja on mun lapset on tätä”.
 
Sitten mä sanoin, että ”mun vaimoni on siellä ja mun lapseni on täällä”. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Se oli ihan hirveen helpottavaa. Kun kaikki tiesi, se oli niin hirveen helpottavaa.
 
Mä en piilottele sitä enää. Se on ollut ihan hirveen helpottavaa. Ja itse asiassa ihmiset ymmärtää tosi hyvin.
 
Tämähän ei ole mahdollista joka paikassa maailmassa. Meillä on täällä Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa sellainen tilanne, että mä voin olla avoin, mutta joka paikassa en voi olla.
 
Esimerkiksi kun mä menen työmatkalle Kiinaan. Niin en mä puhu siellä mun perheestä. Erityisesti idässä, jos olemme perheen kanssa lomalla ja ne paikalliset luulee, että me ollaan sisaruksia, niin en mä korjaa niitä. Se on turvallisuuskysymys.
 
Valitettavaa, että näin on, mutta sitten on taas helpottunut, kun pääsen kotiin. Vaikka en mä nyt täälläkään ala jokaiselle taksikuskille selvittämään, että me ollaan pariskunta eikä sisaruksia. Mitä se sille kuskille kuuluu.
 
Se on kyllä oikeesti iso juttu sun elämässä. Kuvittele, ettet sä pystyisi puhumaan mitään sun perheestä kenellekään. Sen takia, että siellä on joku suuri häpeällinen salaisuus. Meillä ei ole onneksi tällaista enää.”
 
~ Sonja, äiti, vaimo ja johtaja, 44
 
 
 
Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 22/100.
 
 

Tekijäksi Kalliolaan? Etsimme viestinnän harjoittelijaa

Kalliola on yhteiskunnallinen toimija, joka lisää pääomaa hyvälle elämälle. Konserni koostuu yhdistyksestä ja sen omistamasta osakeyhtiöstä. Vuonna 1919 perustetussa Kalliolassa tehdään setlementtiarvoihin pohjaavaa työtä, joka ulottuu esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalle sekä koulutus- ja sivistysalalle. Konsernissa työskentelee noin 200 vakituista työntekijää. Konsernin tuotot vuonna 2018 olivat noin 14 miljoonaa euroa.

Etsimme viestinnän harjoittelijaa syksyksi 2019

Harjoittelijana luot sisältöjä Kalliolan some-kanaviin, nettisivuille, intraan sekä esimerkiksi uutiskirjeisiin. Tuet työlläsi sekä sisäistä että ulkoista viestintää. Lisäksi autat tapahtumakoordinoinnissa ja hallintotiimin työtehtävissä.

Tarjoamme mahdollisuutta saada laajasti kokemusta viestinnän eri tehtävistä ja olemme miettineet jo pari sisältökokonaisuutta, joissa toivomme sinun harjoittelijana ottavan vahvan roolin. Harjoittelun lopulliset painopisteet voidaan miettiä valitun henkilön kanssa vahvuuksien mukaan.

Toivomme, että opintosi sisältävät viestintää. Voit opiskella joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Tyyppinä olet toimeen tarttuva ja avoin persoona, joka osaa työskennellä sekä itsenäisesti että tiimissä. Erinomainen kirjoitustaito on välttämätön osa vahvuuksiasi ja lisäksi arvostamme erityisesti sitä, jos sinulla on kokemusta videoiden tekemisestä – joko työn tai harrastuksen merkeissä.

Harjoittelun kesto on noin 4–5 kuukautta, ja se ajoittuu elo–joulukuun välille. Tarkempi ajankohta voidaan sopia yhdessä.

Mitä Kalliola voi tarjota sinulle?

  • Harjoittelu antaa hyvän kokonaiskuvan ja läpileikkauksen siitä, millaista viestintätyö on järjestö- ja yrityskentällä. Olemme mielenkiintoinen ja kehittyvä yhteiskunnallinen yritys!
  • Pääset työyhteisöön, jossa arvostetaan erilaisuutta ja edistetään yhdenvertaisuutta.
  • Haluamme kuulla tuoreita ideoitasi, joita sinulla on mahdollisuus myös päästä toteuttamaan!
  • Et ole Kalliolassa harjoittelija, vaan kollega, joka voi löytää meillä palan omaa ammatti-identiteettiään harjoittelun kautta! Saat ammattilaisiltamme sen opin ja tuen, mitä tarvitset.

Hakeminen: Toimita hakemuksesi ja ansioluettelosi pe 31.5. mennessä viestintäpäällikkö Terhi Leiniölle, terhi.leinio@kalliola.fi.

Kerro hakemuksessasi, miksi Kalliola kiinnostaa sinua, mitkä ovat vahvuutesi ja millaisia viestinnän töitä olet mahdollisesti ehtinyt jo tehdä. Haastattelut pidetään kesäkuun aikana, ennen juhannusta.

Palkka: Harjoittelusta maksetaan korvausta. Kerrothan hakemuksessasi, jos sinulla on yliopiston tai muun tahon myöntämä tuki harjoittelua varten.

Seuraa meitä somessa jo nyt:

Facebook  Twitter  Linkedin

100 tarinaa, 20 tunnetta: Ilo

”Ilo tuntuu jossakin tässä rintakehän alapuolella. Se on siinä, vähän samassa kohtaa kuin ahdistus.

Yksi tarina tulee mieleen, kun vanhin poikani oli ehkä 2–3-vuotias ja rupesi syömään itsenäisesti. Poikkeuksellisesti poika halusi nimenomaan, että ostamme savustettuja ahvenia. Ne olivat aika pieniä ja niiden perkaaminen oli näpräämistä. Minä perkasin niitä ja poika veteli hirveellä innolla ahvenen palasia. Siinä me naureskeltiin yhdessä. Meille syntyi sellanen suhde siinä. Oli niin makeeta nähdä, kun hän nautti ruuasta, mitä mä tuotin. Se oli ilon hetki. 
Ruoka on aina sellainen asia, johon sisältyy iloa. Kun kokkaa jollekin toiselle tai kun jaetaan ateria yhdessä. Siinä on ilo läsnä.

Tunnetilana ilo on sellainen, että se on koko ajan läsnä. Se on vähän niin kuin aurinko, joka voi olla pilvien takana piilossa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa. Tarkoitan sellaista sisäistä maailmaa. Ja joskus on vaan sitten sellaisia ulkoisten ja sisäisten impulssien aiheuttamia hetkiä, jolloin ilo tulee esiin. Ilontunne voi tulla räjähdysmäisesti tai se voi olla koko ajan siinä.

Ilo ei mene koskaan kokonaan pois – ainakaan mun elämästäni. Se on aina olemassa. Joskus pitää tehdä vähän enemmän töitä, että mä löydän sen sieltä, mutta se on aina olemassa.

Joskus ihmiset sotkee ilon onnellisuuteen. Onnellisuus on paljon monimutkaisempi tila.”

~ Antti, 46

 

💌 Tunnetarinan kirjoittaja Heidi Nygren​ on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 21/100.

100 tarinaa: Kiire on mielentila

 
Vielä muutama vuosi sitten oli jotenkin muotia todistaa jatkuvaa kiirettä. Hirveä kiire ja hoppu todisti, että on tärkeä ja ajassa kiinni. Nykyisin kiire on enemmänkin noloa. Se, jolla on kiire, ei osaa johtaa itseään ja ajankäyttöään. Pitää osata olla tehokas, mutta sillä tavalla oikealla tavalla.
 
Viime viikon Hesarissa psykologi Sanna Kinnunen varoitti ajautumisesta ylivireystilaan jatkuvan suorittamisen takia. Kun ihminen käy ylikierroksilla hänestä tulee kiireinen – ja tehoton.
 
”Kun ihminen stressaa sympaattinen hermosto aktivoituu ja auttaa jaksamaan: syke ja verenpaine nousevat ja lihakset jännittyvät. Rentoutuessa toimii parasympaattinen hermosto. Silloin sydän ja hengitys rauhoittuvat ja verenpaine laskee. Stressihormoni poistuu kehosta. Normaalisti hermostot vuorottelevat ja ongelmia ei synny, mutta jos toisin käy, kun stressitila jatkuu liian kauan.” – Näin toteaa Hesari.
 
Uskon.
 
Kun itse elin ruuhkavuosia, yksinhuoltajana ja johtajapositiossa, suunnittelin todella tarkkaan arkeni. Samalla myös päätin mistä tingin eli valitsin, mihin en käytä aikaani. Oli pakko. Muuten en olisi selvinnyt.
Ensin jäi pihatyöt, sitten siivoaminen ja opiskelu, kolmantena lukeminen (siis romskujen – työpapereita niiden sijaan kyllä), neljäntenä taisi vähentyä yöunet ja niin edelleen.
 
En tavallaan myöskään itse harrastanut mitään. Tai, tavallaan kyllä – en tinkinyt liikunnasta. En tosin pitänyt sitä harrastuksena. Urheilin, jotta jaksaisin. Liikunnan avulla jaksoin. Kun kuskasin jonkun lapsen johonkin harrastukseen, lähdin juoksemaan harkkojen ajaksi. Lenkit oli kirjattu tarkkaan kalenteriin. Heräsin aikaisin aamulla, jotta ehdin salille. Nekin oli kellotettu etukäteen kalenteriin.
 
Totta on myös, etten olisi jaksanut ilman hyvää kuntoani. Harvemmin oli edes valtavaa kiireen tuntua. Jätin sumeilematta tekemättä asiat, jotka olin päättänyt jättää tekemättä ja enkä kantanut huonoa omaatuntoa asiasta.
 
Silti uskon aika ajoin eläneeni ylivirittyneenä suorittajana. Näin jälkikäteen mietittynä en ehkä elänyt noina aikoina ruuhkavuosia vaan ruuhkatunteja vuodesta toiseen.
Mutta mistä kiire johtuu?
 
Joskus kuulee sanottavan, että kiire johtuu ajanpuutteesta. Ei johdu.
 
Samoin sanotaan, että kiireen syy on ajanhallinnan puute. En usko siihenkään.
 
Tai siitä, ettei osaa sanoa EI tai haalii liikaa tehtäviä To Do-listalle. No, ehkä tavallaan voi johtua, mutta kumpikaan näistäkään ei ole juurisyy kiireelle. Oman tulkintani mukaan.
 
Olen päätynyt siihen, että kiireen juuri syy on itsensä heikko ymmärtäminen. Että ymmärtää ja tiedostaa huonosti, millainen tyyppi on toimiessaan. Miten ja millä aikataululla pystyy tekemään asioita, joita osaa tai ei osaa. Miten paljon tarvitsee aikaa palautumiseen. Mistä saa energiaa ja mikä puolestaan tyhjentää energiavarastot. Kuinka paljon pitää levätä ja kuinka paljon kestää kerralla – stressiä, kiirettä, töitä, epävarmuutta, uhkaa…
 
Kiire ei siis liity pelkästään organisoimisen taitoon ja ajankäytön hallintaan vaan myös itsetuntemukseen. Tämä on hyvä homma, koska itsetuntemusta voi aina lisätä.
 
Aikaa taas ei saa mistään lisää. Tunteja vuorokaudessa on 24 ja se ei siitä muuksi muuta. Mutta aina voi opetella tuntemaan itsensä paremmin ja samalla myös kehittyä ymmärtämään miten oman kiireen voi selättää.
Mitä paremmin tunnet itsesi, sitä vähemmän tunnet kiirettä. Aika kiva. Vai mitä?
 
Aivotutkija Minna Huotilainen on ohjeistanut kiireen selättämisen muutamaan pointtiin. Kiteytetysti ne ovat:
1. Unohda kiire
2. Panosta oleelliseen ja tärkeään
3. Lepää ja rauhoitu
4. Ole positiivinen
 
Toki paljon ehtii, kun ennakoi ja suunnittelee. Jossain kulkee kuitenkin raja. Jossain vaiheessa ei vaan ehdi sitä mitä haluaisi tai mitä pitäisi. Itselläni on taipumusta olla yltiöoptimistinen sellaisissa käytännön asioissa.
 
Esimerkiksi vaikka siivoaminen. Kuvittelen usein olevani nopeampi kuin todellisuus näyttää. Usein tulee muttia matkaan, enkä pysykään itse itselleni antamassa aikataulussa. Siinä kohtaa tulee olla armollinen.
 
Tämän vuoksi lisäisin aivotutkijan hyvään listaan vielä yhden pointin: Ole armollinen itsellesi.
 
Jos ei ehtinyt niin ei ehtinyt. Kaikki voi silti olla ihan hyvin. Maailma ei kaatunut. Ehkä tuollainen ajattelumalli on joka pojan ja tytön mindfulnessia. Simppeliä ja armollista. ”Maailma ei kaatunut”- ajatusmalli.
 
Työelämätutkimuksissa on todettu, että noin puolet porukasta paiskii hommia kiireen kanssa. Sopivassa mittakaavassa kiire ja stressitason nousu parantavat työtehoa, mutta jatkuvaksi juoksuttajaksi ei kiireestä ole.
 
Tulos heikkenee. Voi käydä kuin vieteriukolle, jonka veto loppuu. Sitä hidastuu ja sen jälkeen tulee totaalipysähdys. Sitä tilaa on syytä varoa. Se voi tappaa. Burn out meinaan. Eli tuttavallisesti burneri.
 
Kiireen keskellä päätöksentekonopeus kasvaa ja uuden tiedon vastaanottokyky vähenee. Se ei ole pelkästään hyvä asia. Silloin toi tulla todella huonoja ja tyhmiä päätöksiä. Siksikin kiireen tuntua on järkevää välttää.
 
Kiire on mielentila, johon voi itse vaikuttaa. Objektiivisesti arvioiden harvoin on aidosti kiire. Enemmän on kysymys valinnoista. Kiire voi olla myös tunnelma, jonka luo ympärilleen. Siksi höntyilyä ja kiireellä mässäilyä kannattaa välttää. Mieluummin kannattaa hokea itselleen ”Chillaa hei”. Se auttaa kummasti. Tai ei voi tietää, voi vain
ennustaa.
 
Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 20/100.
 
 

100 tarinaa: Pojat on poikia – vai miten se meni?

Tämä tarina tulee vähän niin kuin tilauksesta, sillä minua pyydettiin kirjoittamaan pojista. Pojista tässä yhteiskunnassa. En ole ihan varma, kuinka yleisesti voin pojista puhua ja kuinka yleistettäviä omien poikieni ja tuttavapiirini poikien poikaelämäkokemukset ovat, mutta voin vannoa, että paljon on poikien elämä meitä äitejä puhututtanut. Ja kolmen pojan äitinä tiedän toki poikien elämästä kaikenlaista. Kaikki kolme poikaani ovat sosiaalisia kavereita, joten heidän kauttaan olen päässyt kurkistamaan myös heidän kaveriensa maailmaan.

Minulle tasa-arvo on sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Aivan kuten tasa-arvolaissa todetaan: ”Lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä. Lain tarkoituksena on myös estää sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuva syrjintä.”

Lain tehtävänä on siis estää syrjintää. Ja vaikka siinä mainitaan naiset erityisenä ryhmänä. On miehillä ja pojilla omat erityisyytensä.

Miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset. Tai heidän elinajanodotteensa on lyhyempi kuin naisten.

Erityisesti alhaisen koulutuksen ja tulotason ryhmän miesoletetuilla menee kehnosti. He elävät keskimäärin toistakymmentä vuotta lyhyemmän elämän kuin korkeasti koulutetut naiset.

On niitä toki muitakin epätasa-arvoisia paikkoja, joissa miehiä ei huomioida samanarvoisina kuin naiset.

Näin käy esimerkiksi neuvoloissa, lastenvalvojien huoneissa tai koulujen kolmikantakeskusteluissa. Päätäntävalta perheen asioista on usein naisilla, neuvolat nonsoleeraavat miehiä ohittamalla heidät kasvatusvastuullisina vanhempina ja huoltajuuskiistoissa miehet jäävät helposti seuraajan asemaan.

Toki poikkeuksia on. Puoleen ja toiseen.

Toki miehillä ja miehillä on myös eronsa.

Parhaiten tienaavat tyypit ovat yleensä miehiä ja kokonaan syrjäytyneet ovat yleensä miehiä. Miesten maailmassa elämän ääripäät ovat todella, todella kaukana toisistaan.

Miesten eriarvoisuuden torjuminen vaatisi puuttumista niihin mekanismeihin, joissa eriarvoisuus kasvaa ja antaa tilaa työttömyyden, ylivelkaantumisen ja yksinäisyyden kautta miesten ajautumiselle yhteiskunnan laidoille.

Miestyö on myös tasa-arvotyötä. Se usein unohtuu.

Niin kuin poikatyökin.

Niin ne pojat. Pitääkö olla huolissaan? Kyllä pitää.

Eniten minua mietityttää koulutuksen kasautuminen tytöille, koska yksittäisenä toimenpiteenä koulutus lisää parhaiten hyvinvointia.

Miksi pojat eivät käy kouluja? Tai eivät halua käydä. Eivätkö he pidä koulua merkityksellisenä? Tai eivät pidä koulusta? Onko pojissa joku vika?

Lähes 20 prosentilla pojista lukutaito on puutteellinen peruskoulun päättyessä. Itseasiassa tyttöjen ja poikien lukutaidon ero Suomessa on länsimaiden suurin.

On syytä olla huolissaan.

Moni viisas on eritellyt ja ihmetellyt poikien huonoa koulumenestystä. Varsinaista tutkimusta aiheesta on kohtuullisen vähän, vaikka poikien pärjäämättömyys on havaittu ja siitä on puhuttu 20 vuotta.

Muutamia pointteja asian selittäjiksi on nostettu:

  • Pojat kehittyvät biologisesti hitaammin kuin tytöt (yläkoulussa samalla luokalla olevan tytön ja pojan kognitiivinen ikäero voi olla peräti kolme vuotta).
  • Koulujen pedagogiikka on helpompaa tytöille (itseohjautuvuus ja omatoiminen opiskelu on vaativa laji).
  • Koulussa arvioidaan osaamisen lisäksi käytöstä (tai temperamenttia eli toimintatapaa, kuten Liisa Kelttikangas-Järvinen toteaa).
  • Pojat eivät motivoidu koulusta (pojat eivät pääse hyvän menestyksen ja kehun kierteeseen).
  • Pojat alisuoriutuvat (poikien huonoa menestystä pidetään normaalina tilanteena eikä asiasta välitetä).
  • Poikien koulukokemukset ovat huonoja (ne ruokkivat ’huono oppilas’ -identiteetin rakentumista).
  • Opettajat ovat naisia ja he suosivat tyttöjä (arvostetut luonteenpiirteet kääntyvät opettajien arvosteluissa tyttöjen eduksi).

Tätä viimeistä täppää on myös tutkittu: Tytöillä iloisuus, positiivinen mieli ja joustavuus nostavat arvosanoja jopa yhdellä numerolla. Vastaavasti alakuloisuus, ujous, syrjään vetäytyminen ja ärsykeherkkyys pudottavat pojan arvosanan jopa yhdellä arvosanalla. Opettajien antamat arvosanat myötäilevät näitä piirteitä juuri näinpäin.

Positiivisen pojan arvosana ei nouse yhtä numeroa.

Ja huomio: itse luonteenpiirteissä ei ole kuitenkaan todettu eroja sukupuolten välillä. Pojissa on yhtä paljon iloisuutta tai tytöissä alakuloisuutta kuin päinvastoin. Ero on erilaisessa suhtautumisessa näihin piirteisiin.

Varmasti sillä, että opettajista 75% on naisia, on oma vaikutuksena. Tutkittua on, että erityisesti nuoret naisopettajat arvioivat poikia ankarammin kuin tyttöjä.

Mitä pitäisi tehdä?

Kouluttaa lisää miesopettajia? Aloittaa poikien koulutie myöhemmin? Muuttaa koulujärjestelmää? Henkilökohtaistaa ja eriyttää toimintatapoja ja pedagogiikkaa? Muuttaa opettajakoulutusta?

Ehkä. 

Pojat kokevat myös tyttöjä enemmän yksinäisyyttä, kiusaamista ja väkivallan uhkaa sekä suoranaista väkivaltaa. Yksinäisyyden, häpeän ja kiusaamisen kokemukset voivat vaikuttaa läpi elämän. Poikamuotti on kovin kapea. Siihen mahtuminen vaatii monasti veronsa, ja joka saattaa näkyä myöhemmin syrjäytymisen ilmiöinä. 

Kun pojat joutuvat väkivallan kohteiksi, sille pitää vain nauraa: ”Hei se oli vaan läppä!”

Niin ja pojat ovat taipuvaisempia saamaan pienistä rikkeistä sakkoja, jotka aiheuttavat maksuhäiriömerkintöjä, jotka puolestaan estävät esimerkiksi opintolainan saamisen. Tavallisin rike on viritetyllä mopolla ajaminen tai pummilla matkustaminen. Nämä maksamattomat sakot ovat omiaan lisäämään nuorten miesten syrjäytymisen riskiä. Näin väittää Heikki Hiilamo.

Kaksi kolmasosaa syrjäytyneistä nuorista on poikia. Pojat tarvitsevat nyt tasa-arvotyötä. Oikeasti. Ja pian.

Suunnittelimme yhden poikien äidin kanssa (meillä molemmilla on kolme poikaa eli yhteensä kuusi) perustavamme ’Pelastetaan edes pojat’- yhdistyksen. Se olisi sellainen yhdistys, joka puolustaa poikia ja näkee heissä hyvää sekä tsemppaa kohti hyvää (koulu)menestystä. Sellainen poikana olemista ja elämistä puolustava yhdistys. Koska pojat ovat muutakin kuin vain poikia.

Tasa-arvolla ylpeilevä maa, kun ei voi olla ylpeä poikien tämänhetkisestä tilanteesta. Meidän pojat ovat lähes miehiä. He eivät enää yhdistystä tarvitse, mutta ehkä se pitää silti perustaa. Pelastamaan edes pojat. Tai ei voi tietää voi vain ennustaa.

 

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 19/100.

 

Kuvat: Unsplash.com

 

100 tarinaa: Juhlapyhät ovat julmia

Pääsiäisen pyhät ovat ohi. Monen mielestä onneksi. Tosin pääsiäinen on varmasti pyhistä se helpoin. Pääsiäismielikuvaan ei sisälly sitä yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa viettää sitä. Kun jouluna ei syö kinkkua ja laatikoita, ei millään mahdu normiin. Pääsiäisenä on yksinkertaisempaa olla ruokavalioltaan se mikä on. Pääsiäinen joustaa, joulu ei. Myöskään erilaisia sukurasitteita ei pääsiäiseen sisälly samassa mittakaavassa kuin jouluun.

Kirkollisilla juhlapyhillä on oma rytminsä ja pitkä historiallinen perinteensä. Ja jokainen näistä traditioista perustaa paikkaansa valtauskonnon syklissä. Pääsiäisen jälkeen seuraava kirkollinen juhlapyhä on helatorstai. Sitä ennen ehditään viettää arkipyhää vielä työläisten juhlan, vapun merkeissä.

Viime viikon Hesarissa kirjoitettiin, kuinka pääkaupunkiseudulla evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut reilusti alle kymmenessä vuodessa. Helsingissä noin puolet porukasta kuuluu kirkkoon. Eli noin puolet ei kuulu. Syitä on useita. Moni ihminen kuuluu johonkin muuhun uskontokuntaan ja moni ei mihinkään. Mikäli ei kuulu mihinkään, syinä lienee ajatus, ettei usko kirkkoon tai jumalaan – tai ettei halua maksaa kirkollisveroa.

Mietin tuossa pääsiäisenä, että se on oikeastaan kumma juhla. Sillä ei ole samaa jäsentynyttä merkitystä kuin joululla, vapulla tai juhannuksella.

Toki pääsiäinen on uskonnollisempi kuin mikään muu. Pääsiäisen sanoma ei ole tippaakaan kevyt, mutta aika harva sitä sen kummemmin pähkäilee. Yleensä nautitaan vain täysin siemauksin neljästä vapaapäivästä. Kevään ja kesän odotusta, vieraita, rentoilua, rästihommien kuromista, siivoamista, kyläilyä, ehkä mökkikauden avaus… Sellaista kevyttä kevätkivaa.

En tiedä kuinka monelle pääsiäisellä on oikeaa uskonnollista merkitystä.

Minun mielestäni pääsiäiseen sisältyy tosi kivoja perinteitä. Kun jouluna avataan kalenterinluukkuja, niin pääsiäiseen laskeudutaan paaston ja virpomisen muodossa.

Minun pentuni olivat muinoin kovia virpomaan. Viikkoa ennen palmusunnuntaita ruokapöytä muuttui koristelukeitaaksi. Ensin käytiin kaupassa (siihen aikaan vielä mahtavassa Tiimarissa) ostamassa kaikenlaista hienoa tilpehööriä, joilla oksat koristeltiin. Sitten alkoi aherrus, joka kesti viikon.

Meidän perheen normi oksa-askartelumäärä oli huippuvuosina noin 150-200 oksaa. Tarkastin niistä aina jokaisen.

Jokaisessa vitsassa piti olla riittävästi koristeita ja kiinnitettyinä niin, etteivät ne heti irtoa. Askartelun yhteydessä ideoitiin, miten kierrokselle pukeudutaan ja kenen kanssa kierretään.

Myönnän: yleensä viimeinen yö meni minultakin oksa-askartelutehtaassa. Hiki päässä oli sinun lastesi suklaamunat ansaittava.

Itse palmusunnuntai oli yhteisöllisyyden ihana ilmentymä. Aamusta asti lapset vaelsivat kivoissa naamiaisasuissa virpomassa. Talosta taloon kiersi pupuja, noitia, hiiriä, krokotiilejä, prinsessoja, Spidermaneja ja milloin mitäkin. Skaala oli aika lavea.

Minun porukalleni oli opetettu: ensin kysytään saako virpoa, mikäli lupa heltisi niin lorutetaan ja jokainen virpoja ojentaa yhden oksan vastaanottajalle ja palkan saatua (oli se millainen hyvänsä) kiitetään ja toivotetaan hyvää pääsiäistä. Tällainen kaava oli meidän asuinalueella tapana. Samalla systeemillä toimivat kaikki.

Talot olivat pääosin varautuneet hyvin ja odottivat virpojia. Ne talot tiedettiin, joihin ei saanut mennä.

Se oli mahtavaa aikaa. Sitten oksatehdas pikkuhiljaa pieneni.

Kierrokselle tarvittiin enää alle 50 vitsaa ja lopulta ei yhtään. Kukaan ei enää lähtenyt kierrokselle. Onneksi muita virpojia vielä löytyi naapurustosta.

Viime vuosi oli sitten ensimmäinen kerta, kun ketään ei enää tullut soittamaan ovikelloa, kukaan ei enää virponut. Tulipa halju olo. Surullinen ja tyhjä. Yksi aikakausi oli päättynyt.

Alueen lapset ovat kasvaneet isoiksi, osa on jo muuttanut omiin koteihinsa, ja he vievät perinteen omiin piireihinsä sitten joskus, kun on sen aika. Jos siis haluavat. Pääsiäinen ei pakota jatkamaan perinteitä. Saa valita. Se on hyvä.

Mutta tänä vuonna ovikello soi ja siellä seisoi kolme virpojaa. Hihkuin riemusta.

He antoivat yhden vitsan. Vitsan, jossa ei ollut haaroja ja jossa oli huonosti kiinnitettynä kaksi kreppikukkaa. Perinne oli muuttunut toiseksi. Mutta ei sillä ollut niin väliä. Meidän koti oli virvottu: ”Virvon varvon, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuueks, vitsa sulle, palkka mulle!”. Luotan, että saimme onnea ensi vuodeksi.

Pääsiäisen virpominen jakaa ihmisiä. Virpominen on joidenkin mielestä kiva naamiaisleikki, jossa jaetaan hyvää mieltä ja kivoja koristeoksia ja saadaan suklaata palkaksi. Ja joillekin kerjäämistä ja noloa. Tässä kulminoituu pääsiäisen armollisuus. Molemmat tavat ovat yhtä hyväksyttäviä tapoja elää omaa pääsiäistä.

Muut pääsiäisen kommervenkit kuten mämmin syöminen ja munien maalaaminen ovat periaatteessa pääsiäisperinteitä, mutta epäilen, ettei monikaan näitä perinteitä kunnioita. Saati käy pääsiäisaamun jumalanpalveluksessa. Näin siis kuvittelen.

Yhtä kaikki: juhlapyhiin ja vuosisyklin juhliin sisältyy paljon nostalgiaa.

Kari Hotakainen onkin määritellyt hienosti nostalgian: ”Nostalgia on kotoisaa, se liittyy ydinperheisiin ja parisuhteisiin. Se vieroksuu yksinäisyyttä, se on yhteisyyden puolella. Nostalgia on suurten ikäluokkien tarpeeseen kudottu villapaita, joka lämmittää, kun ikkunoista vetää Länsi-Eurooppaan ja näköalaton nuori ketkuu nykivän musiikin tahdissa.”

Kaikenlaisia muistoja erilaisista juhlista ja niiden traditioista syntyy vuosien saatossa. Jokaisella joululla, juhannuksella, vapulla ja niin edelleen on perinteensä. Toki ne muuttavat muotoaan elämäntilanteen ja asuinpaikan mukaan.

Näihin samoihin juhliin sisältyy myös paljon odotuksia ja toiveita. Juhlapyhät ja loma-ajat ovatkin esimerkiksi erilaisten kriisipuhelimen sesonkiaikaa. Suurin osa juhlapyhien puheluista liittyy tavalla tai toisella ihmissuhdeongelmiin. Tosi usein myös yksinäisyyteen. Tai parisuhdeongelmiin. Pahimmillaan väkivaltaan. Hyvin tavallisesti kriisissä on osallisena päihteet.

Juhannukseen osuu yksi puhelupiikeistä: liikaa viinaa, sukuriitoja, paineita, pelkoa ja pettymyksiä. Niillä eväin saadaan keskikesän juhla pilattua.

Juhlapyhiin ladataan paljon odotuksia myös parisuhteen osalta. Kaiken tulisi olla täydellistä. Samanlaista kuin kaikilla muillakin. Sellaista kun akkainlehdessä konsanaan. Onko se sitten totta. Se olisi toinen tarina, mutta se jääköön sikseen.

Onneksi pääsiäinen oli jälleen. Juhlista jaloin. Kun juhannus tai joulu ovat niitä julmimpia. Tosin ei sitäkään voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 18/100.

 

Kuvat: Unsplash.com

 

100 tarinaa: Murrosikä on ihan kamalaa aikaa

Olen tehnyt kohta osani murrosikämaailmassa. Selättänyt omani, kolmen poikani ja kohta myös nuorimmaiseni murrosikäajan. Aivan mahtavaa!

Kuin ihmeen kaupalla olen selvinnyt tästä kaikesta hengissä. Ainakin tähän asti.

Itse olin mahdoton nuori. Jos olisin ollut itseni äiti, olisin saanut varmasti hermoromahduksen ennen täysi-ikäisyyttäni. Oma äitini otti asialinjan eikä kertaakaan menettänyt hermojaan tai osoittanut mieltään millään muotoa. Ihan mahtava tyyppi! En osannut arvostaa asiaa ennen kuin minulla oli omia murrosikäisiä lapsia.

Vaikeaa ajatella kummalle murrosikä on kamalampaa – nuorelle vai vanhemmalle. Toki varmasti molemmille, mutta eri tavalla.

Oman lapsen kriisejä seuratessa voi ajautua totaaliseen neuvottomuuteen ja itsesyytöksiin: Miksi en voi auttaa?

Psykoanalyytikko Erik Eriksonin mukaan ihmisen kehitys on biologisen kypsymisen, sosiaalisten suhteiden muodostuksen ja egon toiminnan tulosta. Elämän eri vaiheissa ihminen kohtaa kehityshaasteita ja -tehtäviä. Eriksonin mukaan kunkin ikäkauden kehityshaaste saa aikaan kehityskriisin, joiden tarkoituksena on luoda yksilössä uusia valmiuksia ja kykyjä. Psyykkinen työ saa yksilön ponnistelemaan kriisin ja muutoksen läpi sekä kasvamaan uusiin haasteisiin. Kehitysvaiheen ja -kriisin työstämisen myötä yksilön persoonallisuuden perustunteet muotoutuvat, ja sen jälkeen hänellä on käytössään sekä positiivisen että negatiivisen puolen sisältämä tarpeellinen sisäinen voima.

Omat pentuni ovat kasvattaneet murrosikävaihteita sijaluvun mukaan. Ensimmäinen veto oli helpoin, toinen oli jo vähemmän iisi ja niin edelleen. Minä olen menettänyt hermoni ja toivoni ja malttini ja uskoni ja kaikkeni moneen kertaan. Ja viimeistään nuorimmaisen kanssa on ollut hetkiä, jolloin en ole osannut olla muuta kuin neuvoton.

Kaikilla meillä on omanlaisemme persoonallinen puberteettimme. Eivät ole puberteetit veljiä eivätkä siskoja keskenään.

Kehityspsykan mukaan nuoruusvuodet eletään 12-25 ikävuosien välillä, jolloin eletään varhaispuberteetti, keski- ja ns. myöhäisnuoruus. Nuoruus on välivaihe lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Nuoruus voidaan määritellä biologisen kypsymisen, sosiaalisen kypsyyden tai juridisen täysikäisyyden kautta. Näinä vuosina suhde itseen, omaan ulkonäköön ja fyysiseen olemukseen muuttuu ja samalla ajatukset, mielipiteet ja tunne-elämä voivat olla myllerryksessä.

Murrosikää tarvitaan. Se on aivan välttämätön vaihe kehityspsykologian kasvuketjussa. Murrosiän tärkein tehtävä on irrottautua omista vanhemmista ja ryhtyä kantamaan vastuuta omasta itsenäisestä itsestään.

Nuoren on ratkaistava ikäkauteen kuuluvat keskeiset kehitystehtävät, joita ovat vanhemmista irrottautuminen, enenevä turvautuminen ikätovereihin vanhempien sijasta, sopeutuminen murrosiän fyysisiin muutoksiin ja oman seksuaalisen identiteetin jäsentäminen.

Siksi vanhemmille on pakko kiukutella, osoittaa mieltään ja tehdä asioita, joita vanhemmat eivät välttämättä hyväksy. Ja tämä todella sattuu. Niin vanhempaan kuin lapseenkin.

Murrosikään ei äitinä ikinä totu. Se kamppaa aina yhtä yllättäen. Miten ihmeessä suloisesta vauva-ajasta innokkaan leikki-iän kautta päädytään angstiseen asemataistelutilanteeseen?

Molemmat osapuolet majailevat poteroissaan joko murjottaen tai kiukutellen. Aika ajoin alkaa räiskintä. Milloin syynä on nukkuminen tai nukkumattomuus, siivottomuus tai ainainen suihkussa seisominen, epäterveelliset elintavat tai ylenpalttinen itsensä tarkkailu.  Vanhemman tila taantuu uhmaikäisen asteelle. Ainakin minulla. Aikuisuus vaan katoaa jonnekin tyynyröykkiön, loppuvan lämpöisen veden ja pizzalaatikoiden kaaokseen.

Aikuisuuteen kasvaminen on myös biologiaa. Aivotutkijoiden mukaan vasta 25-vuotiaan aivot ovat kypsät. On tiedetty pitkään, että nuoren ihmisen käytös ja maailmankuva muuttuvat merkittävästi 18 ja 25 ikävuoden välillä. Nyt tiedetään, että myös nuoren aikuisen aivot kehittyvät. Eli aivot muuttuvat ja kehittyvät murrosiän jälkeenkin vaikka kuinka paljon.

Siis 25-vuotiaaksi asti!

Young Adult Development -hankkeen johtaja Rae Simpson sanoo: ”Tärkeimmät muutokset tapahtuvat aivojen osassa, joka säätelee päätösten tekemistä, riskien arvioimista, tulevaisuuden ennakoimista, ongelmanratkaisua ja tunteiden hallintaa. Tällä on valtavan suuri vaikutus siihen, miten nuori aikuinen osaa käsitellä vahvoja tunteita, suunnitella tulevaa tai asettaa asioita tärkeysjärjestykseen.”

Kapina on ehdottoman merkityksellistä kasvussa omaksi itseksi. Ehkä vanhemman vaikein tehtävä onkin tasapainoilla epävarmuuden tilassa, jossa nuoren on saatava kapinoida ja samalla vanhemman tehtävänä on huolehtia riittävän turvallisesta ympäristöstä, jotta mitään peruuttamatonta ei pääsisi tapahtumaan.

Mitä sen niin väliä, miten pukeutuu, käy koulua (tai jättää käymättä), puhuu, syö tai kenen kanssa viettää aikaa, mikäli mitään peruuttamatonta ei pääse tapahtumaan. Kaikki se on vain kehittymistä kohti aikuisuutta.

Moni asia tässä maailmassa ei onneksi ole peruuttamatonta. Se on todellinen onni. Ja että, nuori ihminen ei menetä koko elämäänsä ja tulevaisuuttansa, jos vaikka lintsaisi koulusta, näpistäisi namia, hölmöilisi kaupungilla, haistattelisi vanhemmille, joisi pussikaljaa, jättäisi koulut käymättä, tulisi raskaaksi…  tai melkein mitä tahansa.

Lähes aina voi kääntää uuden sivun elämässä ja aloittaa elämään uutta vaihetta. Erityisesti näin tapahtuu monelle murrosiän jälkeen. Se on hyvä. Silloin murrosikä on tehnyt tehtävänsä; avannut portin kohti aikuisuutta ja itsenäisyyttä.

Vanhemman tehtävä on toimia turvaverkkona ja antaa tilaa ja kestää kuohuntaa. Kuohuntaa, mikä on ihan kauheaa. Murrosikää, joka on jotain kammottavan kestämätöntä. Ja koska murrosikä on niin kestämättömän kammoa, minä ainakin menetän oman aikuisuuteni sen äärellä. Välillä peräti enemmän kuin murrosikäinen itse.

No, on se murrosikä ihana tekosyy – vähän kaikkeen. Niin mitenköhän itse selviydyn, kun en enää kohta voi murrosiän varjolla käyttäytyä uhmaikäisesti. Ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 17/100.

Kuvat: Unsplash.com