kalliolan setlementti logo

Opettajien haastatteluja


Helena Mörsky,
KM, jooganopettaja

“It’s not the Destination, It’s the journey.”

 Miten löysit tiesi Kalliolaan?
Kiinnostus joogaa kohtaan heräsi teini-iässä ja yliopistovuosina siitä tuli elämäntapa. Aineenopettajaksi valmistumisen jälkeen halusin syventää omaa harjoitustani. Jooga- ja meditaatio-ohjaajakoulutus vei uudelle tielle opettajana ja opiskelu jatkui iyengarjoogaopettajakoulutuksessa sekä kehonhuoltomenetelmien parissa. Jäin vuonna 2006 vapaalle vakituisesta työstä ja hakeuduin opettamaan joogaa ja kehonhuoltoa pääkaupunkiseudun opistoihin. Kalliolan kansalaisopisto kotikulmilla otti minut ilokseni tuntiopettajaksi. Joogan ja kehonhuollon opettaminen on ollut siitä asti päätyöni.

Onko Kalliolan kansalaisopiston ryhmien opettamisessa jotain mikä erottaa sen muiden ryhmien ohjauksesta?
Kalliolan kansalaisopistossa olen saanut kohdata hyvin eri-ikäisiä, eri elämän vaiheessa olevia joogan ja kehonhuollon opiskelijoita. Mielestäni opiston kursseille on matala kynnys osallistua jo edullisten hintojenkin vuoksi. Kurssimuotoinen opetus pienryhmissä mahdollistaa opetuksen erityttämisen tarpeen mukaan. Pedagogina koen, että juuri kurssimuotoisessa opetuksessa inspiroimme yhdessä toisiamme ja kehitymme parhaiten harjoituksen parissa. Opetuksen jatkuvuus näkyy myös opiskelijoiden motivoitumisessa ja sitoutumisessa kursseihin. Osa opiskelijoista on kulkenut yhteistä matkaa jo 13 vuotta.

Mika jooganopetuksessa on hauskinta ja/tai mielenkiintoisinta?
Joogan ja kehonhuollon opettamisessa mielenkiintoisinta on erilaisten opiskelijoiden ja ryhmien kohtaaminen. Vuorovaikutus erilaisten ryhmien kanssa inspiroi minua lukukaudesta toiseen. Tuntisuunnitelma elää jokaisen ryhmän kohdalla antaen opettamiseen aina uusia haasteita. Erityisesti sydäntäni lähellä ovat senioriryhmät. Ikääntyvien elämänlaadun tukeminen on erityisen palkitsevaa. Kurssimuotoisessa opetuksessa ryhmässä harjoittelu mahdollistaa omassa harjoituksessa kehittymisen, mutta myös saman henkisten ihmisten kohtaamisen ja uusien ystävyyssuhteiden luomisen. Olen kiitollinen joogan ja kehonhuollon perheestä. Vuosien varrella ”perheessä” on kohdattu monenlaisia elämän haasteita, mutta yhdessä harjoitteleminen on ollut kantava voima.

Helenaa haastatteli Terttu Mylläri

 

Joulukuun kuvassa joogaohjaaja Jepa Pihlainen

”Kukaan ei ole toivoton eikä kukaan ole valmis”

Miten löysit tiesi Kalliolaan?
Kalliola on yksi niistä paikoista, joissa olen harrastanut joogaa jo vuosia sitten, toimiessani vielä kulttuurialan freelancerina. Koska olen ollut ehdottomampi omien kiinnostusteni seuraamisen kuin tietyn elintason saavuttamisen suhteen, minulla on harvoin elämässäni ollut niin paljon rahaa, että olisin voinut joogata joogakouluilla. Sen sijaan kävin tunneilla Kalliolassa ja yliopiston liikuntapalveluiden joogissa. Kun viimein monien mutkien jälkeen kouluttauduin joogaohjaajaksi päälle nelikymppisenä, tuttu ja hyväksi koettu Kalliola oli ensimmäinen paikka, johon laitoin sähköpostia kysellen mahdollisuutta opettaa. Oikeastaan vasta täällä opettamisen myötä olen kunnolla havahtunut ymmärtämään, miten loistava paikka tämä oikeastaan on. Rakastan Kalliolan lämmintä ilmapiiriä Keru-kaappeineen ja saa virkata -lankakoreineen. En kaipaa joogaympäristööni luksusta enkä eliittitunnelmaa vaan nimenomaan avoimet ovet kaikenlaisille kulkijoille. Kalliolan tunneille voi tulla, vaikka ei olisi uusimpien kotkotusten mukaisia trikoita tai sattuisi olemaan hieman vanhempi ja jäykempi olento. Ei muissakaan paikoissa tietenkään hyljeksitä mahdollisia asiakkaita, mutta eri paikoissa on eri fiilis, ja uskoisin Kalliolaan olevan helpompi tulla, jos jooga on vain yksi palanen elämästä eikä koe kulkevansa ”joogapolkua”. (En itsekään koe semmoista kulkevani, koen eläväni ja oppivani.)

Onko Kalliolan kansalaisopiston ryhmien opettamisessa jotain mikä erottaa sen muiden ryhmien ohjauksesta?
Opettajana arvostan sitä, että oppiminen on järjestetty kurssimuotoisesti. Kurssilla ryhmä rentoutuu toistensa seuraan ja tukee toisiaan, uskaltautuu vähitellen ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan ja kehostaan. Lisäksi opettaja voi paloitella juuri tälle ryhmälle mielekkään oppisisällön sopiviksi annoksiksi monen seuraavan tunnin ajalle: kaikkea ei tarvitse oppia tässä nyt heti, vaan taitoja voi vähitellen kasvattaa ja syventää. Toisin kuin drop in -tunneilla, kurssia opettaessaan näkee oppilaiden vähittäisen edistymisen ja heidän liikkumisensa laadun muutoksen. Parhaimmillaan oppilaat käyvät samalla viikkotunnilla jopa vuosia – silloin voidaan oikeasti puhua jo opettaja-oppilassuhteesta ja siitä, että pelkän liikkeen lisäksi tullee oppineeksi myös paljon muuta: omaan kehoon ja mieleen suhtautumista, tunteiden säätelyä, pitkäjänteisyyttä, armollisuutta.

Mika jooganopetuksessa on hauskinta ja/tai mielenkiintoisinta?
Se, että tässä työssä voi soveltaa kaikkea oppimaansa, joka ikistä oivallusta! Työskentelin pitkään akateemisten alojen freelancerina ja muutaman kerran asiantuntijatehtävissä. Niissä oli harvoin mahdollista hyödyntää vaikkapa filosofiasta (josta tein ensimmäisen tutkintoni) mukaan tarttuneita kysymyksenasetteluita. Joogaa ohjatessa sen sijaan tarvitsen kaiken: anatomian vaihtoehtoisine koulukuntineen, tiedon kehojen yksilöllisyydestä niin kudosrakenteen kuin reagoinnin tasolla, tiedon kuntoutumisen vaiheista ja psykologisen voimaantumisen tärkeydestä kehon takaisin kivulta valtaamisessa, tiedon oppimisesta ja asiantuntijuuden kehityksestä, kysymykset mind-body -suhteesta ja kehollisuudesta, etiikan ja estetiikan, tunteiden säätelyn teorian – harvemmin tätä tulee sanallistettua omille tuntilaisille, mutta se kaikki jyllää taustalla, kun astuu LiikeStudioon, tervehtii oppilaita ja kysyy, onko heillä toiveita tunnin suhteen. On palkitsevaa huomata, miten oppilaiden toiveissa alkavat kuulua heitä oikeasti omassa kehossaan ja liikkumisessaan askarruttavat seikat. Ja miten kysymykset muuttuvat, kun harjoituksen myötä oman kehon, liikkeen ja hengityksen hahmottaminen tarkentuu. Mutta ensin pitää saada vastaus ensimmäisiin akuutteihin kysymyksiin, oli niissä sitten kyse niskahartiaseudun kiristyksestä tai alaselän kipeytymisestä.

Minulle on tosi tärkeää vastuuttaa kurssilaisia omasta oppimisestaan, koska oppimistulokset ovat ihan erilaisia silloin, kun opiskelee omasta tiedonjanostaan käsin. On mielenkiintoista, mikä saa ihmisen suuntaamaan aktiivisesti oppimistaan sen sijaan että hän vain tulisi paikalle ja suorittaisi opettajan kammiossaan etukäteen suunnittelemat ja tuntilaisille näyttämät liikkeet. Joillekin riittää, että sanoo ääneen, ettei tässä olla oppimassa asanoita vaan tutustumassa omaan kehoon, hengitykseen ja mieleen: asanat ovat vain apuvälineitä, joiden avulla voi oivaltaa yhtä sun toista tavastaan kohdella itseään (ja usein myös toisia). Toisten on huomattava, että helpoksi kuviteltu oli vaikeaa tai että mahdottomaksi kuviteltu olikin mahdollista. Ja ehkä joidenkin on vain saatava riittävän kauan työskennellä samassa ryhmässä, jotta sen tuella on turvallista kiinnostua omasta elämästään ja sen yksityiskohdista. Kun joogatunnilla uskaltaa toivoa tunnille itseään askarruttavaa teemaa, ollaan jo voiton puolella oman harjoituksen ja elämän suuntaamisessa!

Tämänhetkinen mottosi?
”Kukaan ei ole toivoton eikä kukaan ole valmis.” Saan tästä ajatuksesta valtavasti voimaa kouluttautuessani eteenpäin liikunta-alalla; en ole nuori, notkea, taitava enkä erityisen rohkeakaan mutta minulla on lupa olla kiinnostunut liikkumisesta, terveydestä ja palautumisesta. Olen kaukana valmiista – mutta toisaalta myös kaukana itsetuomitusta toivottomuudesta. Samaa uteliasta ja takertumatonta asennetta toivon pystyväni välittämään joogatunneillani.

Jepaa haastatteli Terttu Mylläri