100 tarinaa: Tipaton tammikuu on ohi – eläköön tipaton elämä!

Hoidin muutama vuosi sitten sellaista hommaa, jossa olisin voinut tissutella harva se ilta. Kaikenmoisia kinkereitä oli usein ja niissä oli tarjolla lähes poikkeuksetta vähintään lasi skumppaa – toki usein myös niin sanotut ”normaalit” ruokajuomat. Jos olisin noina vuosina dokaillut kaiken tarjolla olleen ilmaisen viinan, olisin varmasti ollut kännissä useammin kuin kerran viikossa.

Todellisuudessa jätin usein kokkarit kokonaan väliin tai menin erinäisiin tilaisuuksiin autolla. Autoilu oli hyvä selitys dokaamattomuudelle. Mutta tottakai minulta usein kysyttiin syytä sille, miksi en juo tai vähintäänkin houkuteltiin ottamaan edes yksi lasillinen.

Silloin sai selitellä miksi ei huvita. Piti siis perustella, miksi ei dokaa.

Nykyisin alkoholittomuus on lisääntynyt. Selvästi.

Alkoholinkäyttö on muutenkin muuttunut.

Alkoholinkäyttö on naisistunut. Hiukan harmillinen ja ikävä tasa-arvoteko. Naisten alkoholinkäytön muutos on merkinnyt myös koko alkoholikulttuurin muuttumista.

Naisten ja miesten juominen on erilaista. Naiset juovat eniten kotona ja enemmän salassa.

Ja vaikka naiset juovat aiempaa aktiivisemmin, he kärsivät myös enemmän muiden juomisesta – omien puolisoiden, vanhempiensa tai lastensa.

Alkoholinkäyttö on ikääntynyt. Ikäihmiset – ne mummot ja papat – juopottelevat enemmän kuin koskaan ennen. Liika juominen paljastuu usein, kun ikäihminen hakeutuu hoitoon jonkun muun oireen vuoksi – vaikka kaatumisen. Tutkijat sanovat, että eläkeikäisten alkoholin käytön lisääntymisen takana on ostovoiman kasvu ja nuorena opitut tavat.

Myös yli 65-vuotiaiden alkoholikuolemat ovat lisääntyneet tyrmäävästi. Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa luku on noussut miesten kohdalla sadasta tyypistä viiteensataan tyyppiin vuodessa. Siis oikeesti sadasta viiteensataan!

Alkoholinkäyttö on osin myös vähentynyt. Ainakin nuorilla. Kun 90-luvun lopussa 16-vuotiaista nuorista 27 prosenttia  joi ”tosi humalaan” vähintään kerran kuussa, niin vuonna 2017 näin teki enää 8 prosenttia.

Dokaamisesta on tullut noloa. Se ei tarkoita, etteikö päihteitä käytettäisi.

On toki muita päihteitä, joita voi vetää. Lääkkeet ja huumeet toimivat paremmin. Ne eivät haise eivätkä välttämättä näy helposti päällepäin.

Hesarissa oli pari viikkoa sitten juttu työkaveristani Mai Peltoniemestä. Yli kymmenen vuotta sitten hän oli ollut huipputyöntekijä ja samaan aikaan käytti suonensisäisiä huumeita. Main tarina on lukemisen arvoinen. Maista on kasvanut vuosien varrella elämän ja opintojen kautta yhteisövalmentaja ja terapeutti Kalliolan Kuvernöörintien asumisyhteisöön, jossa asuu huumemenneisyyden omaavia nuoria.   

Mutta summa summarum: Alkoholinkäyttö on jotenkin normalisoitunut. On ihan jees juoda lasi illalla töiden jälkeen – vaikka joka päivä. Se tarkoittaa 365 lasia vuodessa. 365 parin desin lasia on 73 litraa vuodessa. Tai 365 bisseä. Se on yli 120 litraa.

Tänä vuonna Tipattoman tammikuun teemana oli tissuttelu ja sloganina: ”Tarviinko mä tän?”.

Kun alkoholista on tullut arkipäiväistä, saattaa unohtua, että tissuttelu vaikuttaa terveyteen haitallisesti. Vaikka känniä ei nousisikaan. Viina muun muassa nostaa verenpainetta, haittaa yöunta, heikentää muistia ja vanhentaa ihoa. Aina. Ja kaikilla.

Tissuttelu on tosi hyvä teema, koska sosioekonominen asema ei suojaa alkoholismilta.

Vaikka sosioekonomisen aseman tiedetään olevan yhteydessä alkoholihaittojen riskiin korottavasti niin kyllä työssäkäyvä, hyvätuloinen ja korkeasti koulutettukin voi olla juoppo tai ainakin juopotella liikaa.

Olen miettinyt ihmisten some-postauksia: kun loma alkaa, kun loma loppuu, on perjantai, on maanantai, hääpäivä, nimipäivä, hommat tehty, hommat tekemättä, on kesä, on syksy, matkalle lähdössä, matkalla, kotona, saunan jälkeen, yksin, kaksin tai porukassa, arki tai juhla… Some-kuvassa on kupliva lasillinen skumppaa, antava punaviini, vaahtoava bisse tai tiukka paukku.

Ehkä on niin, että mikään ei näytä miltään ilman viinaa. Tai ilman kuvaa siitä. Se mitä lasissa on, kertoo elämisen arvoisesta elämästä.  

THL:n tutkimuksen mukaan läheisen juomisesta kärsii yli 10 prosenttia ihmisistä. Lasinen lapsuus on surullisinta ikinä. Ja kuinka noloa on juoppo isä tai äiti. Tai pelkästään jo se, kun vanhemmat ovat humalassa. Lapset eivät halua nähdä vanhempiaan kännissä. Eivät koskaan.

Muistan, yläkoulussa minulla oli kaveri, jonka isä joi – todella paljon. Palkkapäivänä koko liksa lähti haisemaan; kapakassa kierroksia, taksilla ajelua, humputtelua ja hulluuskohtauksia. Tiedän, että kaverini kärsi asiasta valtavasti. Nykyisin hän on jo kuollut. Hänestä tuli myös alkoholisti – kaikkien surullisten sattumien kautta.

Muistan viimeisen tapaamisemme; hän istui juopporingissä Salavapuistossa soppa-pulloa huikaten ja minä kuljin ohi työntäen lastenvaunuja. Yritin tervehtiä, mutta hän käänsi katseensa pois. Häntä hävetti.

Dokaamiseen sisältyy häpeää. Häpeä, salailu ja vähättely ovat alkoholismin oireita. Kannattaa tarkkailla omia tuntemuksia, kun juo – tai jos siis juo. Kun ei voi tietää, voi vain ennustaa.

Tarinan kirjoittaja Heidi Nygren on Kalliolan Setlementin toiminnanjohtaja, neljän lapsen äiti, kasvatustieteiden maisteri ja feministi. Heidi kirjoittaa #seuraavat100 -juhlavuoden aikana 100 tarinaa ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnasta. Tämä tarina on 6/100.